Aikaisemmin Wii- ja tietokonepelien kehittäjänä kunnostautunut Kylotonn Games kokeilee kannuksiaan myös tehokonsoleilla. Ensimmäinen yritys ei mene ihan putkeen, sillä The Cursed Crusade olisi vaatinut reilusti lisää kehitystyötä.

Syntiset kärsikööt

Pelaaja astuu nuoren temppeliritari Denz de Baylen saappaisiin. Tämän isä on kadonnut ristiretkellä ja oman perheensä pettänyt sukulainen vallannut de Baylen tilukset. Denzin ainoa toivo on löytää isukkinsa, sillä vain hän voi palauttaa perheen omaisuuden ja kunnian. Mukaan lyöttäytyy varkaana elantonsa tienaava espanjalaisherra Esteban Noviembre. Parivaljakko värväytyy seuraavalle ristiretkelle ja matka Jerusalemiin voi alkaa.

Lisämausteen soppaan tuo temppeliritarien kirous, joka muuttaa maailman tuliseksi Helvetin eteisaulaksi, kasvattaa kirousta kärsiville sarvet ja antaa heille lisää nopeutta ja voimaa. Jäi hieman epäselväksi, miksi kirous vaivaa Denziä, Estebania ja muita tarinan keskeisiä henkilöitä. Ilmeisesti kirouksesta kärsivät ovat tehneet syntiä, mutta jostain syystä saavatkin siitä hyvästä lisävoimaa. Toisaalta liian pitkä kiroukselle altistuminen johtaa väistämättä kuolemaan.

Synkkä keskiaika on tapahtumapaikkana mielenkiintoinen, mutta sekä hahmot että tarina ovat liian tavanomaisia. Esteban on koominen sivuhahmo, Denz hyveellisen sankarin perikuva ja pääpahis tavoittelee jälleen kerran rajatonta valtaa. Sama juttu on nähty liian monta kertaa ja huomattavasti paremmin toteutettuna. Kuin pisteenä i:n päälle peli loppuu täysin kesken. Loppuratkaisu ei tarjoa mitään vastauksia. Siis ei yhtään mitään vastauksia. En millään jaksa uskoa, että tämä on se loppu, jonka pelin tekijät olivat alun perin suunnitelleet.

Pelin rytmityksessäkin olisi parannettavaa. Välillä vastaan tulee tilanteita, joissa vihollisia rynnii loputtomasti kimppuun. Koskaan ei voi tietää kannattaako vain rynniä eteenpäin vai nirhata vastustajat ensin. Lisäksi ei pääse pelaamaan tarpeeksi, kun kokoajan katsellaan välinäytöksiä tarinan hyppiessä jopa vuosia eteenpäin. Jokaisen lyhyehkön kentän alussa katsellaan välivideo tai pari, ja sama kuvio toistuu koitosten lopussa.

Paljon aseita, vähän vaihtelua

Taistelu pitää sisällään hyviä ideoita. Vihollisten haarniskat täytyy esimerkiksi rikkoa ennen kuolettavan iskun antamista. Tylppä nuija sopii tehtävään parhaiten. Miekan tai keihään terä onkin sitten tehokkaampi paljasta pintaa vastaan. Lisäksi aseet kuluvat käytössä, joten fiksu ritari nappaa uuden tappovälineen kuolleelta viholliselta. Raskaisiin haarniskoihin sonnustautuneet ritarit eivät osaa tai oikeastaan pysty kovin kummallisiin väistöliikkeisiin, joten taistelu kulminoituu suojauksen purkuihin, vastahyökkäyksiin ja temppeliritarien kirouksen hyödyntämiseen. Valitettavasti tönköt kontrollit eivät suosi kovin taktista lähestymistapaa. Tuntuu kuin jokaisessa napin painalluksessa olisi viivettä ja välillä hahmot eivät reagoisi ollenkaan. Yleensä järkevintä onkin vain hakata hyökkäysnappia.

17 erilaisen aseyhdistelmän kattaus kuulostaa erittäin hyvältä. Kun jokaiselle kombinaatiolle on vielä yksilölliset brutaalit lopetusliikkeensä ja omat kehityspuunsa, mikä voisi mennä vikaan? Ilmeisen moni asia, sillä vaikka pelaajan on mahdollista vapaasti yhdistellä käytettävää varustustaan kilven, kahden yhden käden aseen tai ison kahdella kädellä operoitavan ”moukarin” välillä, toiminnassa ei ole tarpeeksi vaihtelua. Valmiiksi purkitetut lopetusliikkeet tulevat nopeasti tutuiksi, sillä niiden aktivoimiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Lähes jokainen vastaantuleva vihollinen kohtaakin verisen loppunsa näyttävän – mutta aivan liian pitkän – animaation saattelemana. Kun erilaisia vihollisia ei ole kuin muutamaa sorttia, toimintaan turtuu. Silloin ei ole väliä, onko aseena miekka, nuija vai kahden käden kirves.

Ristiretkelle yhdessä

The Cursed Crusade on mahdollista pelata läpi kaverin kanssa joko samalta sohvalta tai verkon yli. Vaikka tarjolla ei ole yhtäaikaista vipujen vääntöä kummempia yhteistyöhaasteita, ainakaan tekoäly ei pääse hölmöilemään. Koneen ohjaama Esteban jää nimittäin usein jumiin ja taisteleekin vain näön vuoksi. Luulisi ristiretken ritarin nyt välillä saavan vihollisen hengiltä ilman pelaajan apua.

Graafisesti peli on ailahteleva. Vaikka hahmot näyttävät yksityiskohtaisilta, tarkasti putkessa etenevän pelin ympäristöt ovat liian staattisia ja paikoitellen varsinkin tekstuurit heikkotasoisia. Keinotekoisia esteitä tulee vastaan tämän tästä. Kentät muistuttavat toisiaan niin rakenteeltaan kuin ympäristöiltäänkin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki taistelut käydään toisiaan muistuttavien linnojen sisäpihoilla.

Ei näin

The Cursed Crusaden pahin puute on sen viimeistelemättömyys. Peli on teknisesti niin huonoilla kannattimilla, että vastaan tulee jatkuvasti pelin sisäisiä virheitä. Suurin osa bugeista on onneksi vain surkuhupaisia kömmähdyksiä. Hahmot eivät esimerkiksi aktivoidu välivideon alkaessa. Niin älytöntä kuin onkin katsella ritarin juttelua tiiliseinän kanssa, tämä ei vielä täysin pilaa peliä. Lopullinen niitti tulee käsittämättömistä pelin pysäyttävistä virheistä. Kentissä ei ole ollenkaan välitallennuksia, joten jokainen bugi, joka pakottaa käynnistämään konsolin tai ainakin palaamaan alkuvalikkoon, saa verenpaineen kiehumaan. Välillä hahmo jumittuu seinään tai porrastasanteeseen ja muutaman kerran kesken vilkkaimman toiminnan peli käynnisti koko konsolin uudestaan.

Denzin ja Estebanin matka on liian keskeneräinen ja itseään toistava. The Cursed Crusaden kaltaisissa hakkaa ja huido -peleissä kontrollien ja pelimekaniikan on yksinkertaisesti toimittava lähes moitteettomasti, jottei pelaaminen olisi yhtä hampaiden kiristystä. Nyt tuntuu, että pelaisi jotain varhaisessa kehitysvaiheessa olevaa raakiletta, jossa bugit on liiskaamatta, kontrollit tahmaavat ja tarina on viimeistelyä vailla.