Nimi ei ole ollut enne ainakaan pelien rintamalla. Ryu Ga Gotoku Studion työstämän ja Segan julkaiseman Yakuza-sarjan suosio on nimittäin kasvanut vuosi vuodelta. Ja miksipä ei kasvaisi, sillä aiemmat osaset ovat mainiota viihdettä ja perin japanilaista rikosdraamaa abdurdilla huumorilla ryyditettynä. Itselleni pelisarjasta on muotoutunut viime vuosina yksi suosikeistani, joten uuden osan julkaisu oli innolla odotettu asia.
Uusin julkaisu, Yakuza: Like a Dragon, eroaa kuitenkin aiemmista seikkailuista huomattavan paljon. Kyseessä on rohkea uusi suunta, joka ei välttämättä miellytä kaikkia konkareita.
Ensimmäiset asiat ensin
Todetaan ensin tämä: Mikäli et ole aiemmin Yakuza-peleihin tutustunut, se ei ole tässä kohdin minkään sortin haittatekijä. Tuore julkaisu on kuin pehmeä rebootti, sillä tarinan keskiössä on täysin uusi päähahmo, jolla ei ole siteitä aiempien osien tapahtumiin. Ehkäpä tämän takia pelin länsimaisessa nimessä ei ole numeroa seitsemän ilmaisemassa nimikkeen järjestysnumeroa. Kyseessä onkin oiva hetki hypätä sarjan matkaan ensimmäistä kertaa.
Upouuden sankarin lisäksi uutta on myös pelin genre. Nimittäin! Vaikka aiemmat seikkailut ovat kaikki olleet toimintapainotteista, niin tällä kertaa homman nimenä on roolipeli. Kaikki matkan varrella koettavat taistelut hoidetaan RPG-tyyliin vuoropohjaisesti, sankarit kehittyvät vihollisten päihittämisestä saatujen kokemuspisteiden avulla, ja varusteita sekä aseita vaihdellaan matkan varrella uusiin.
Mutta ei huolta, Yakuza-veteraanit! Vaikka tämä kaikki on uutta, on kaiken pohjalla kuitenkin sarjalle tuttu ominaisvire, joka vie läpi dramaattisia käänteitä sisältävän rikosdraaman alkaen pienesti, mutta on loppupuolellaan laajempi ja kauaskantoisempi kuin olettaa pystyi. Pääjuonen ohella suoritetaan monen monta erilaista sivutehtävää absurdeista vakaviin, ja otetaan osaa useisiin erilaisiin minipeleihin aina tikanheitosta kart-kisoihin. Meno on todella japanilaista tälläkin kertaa, joten nousevan auringon maan traditioihin ja kulttuuriin voi tutustua kuin vahingossa.
Kaikkinensa tarjolla on siis jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua.
On rankkaa olla mafiamies
Pelin tarina keskittyy Ichiban Kasuga -nimiseen Yakuzan rivijäseneen, joka esitellään pelaajille ensimmäisen tunnin aikana positiivisena ja hyväntahtoisena voimanpesänä. Kun juonikuviot heti tämän jälkeen ottavat vauhtia, on sankarimme käytännössä koditon kaduilla asuva luopio, joka on 18 vuotta kestäneen vankilareissun jälkeen pihalla maailman tapahtumista. Ei ole helppoa olla japanilaisen mafian jäsen. Etenkään kun vastassa on oma entinen gangsteriperhe, triadeja ja aimo määrä muita sattumanvaraisia pahiksia.
Yksi Ichibanille kehitelty oiva ominaisuus on hahmon pelaajatausta. Isotukkainen sankarimme on näet nuoruudessaan kuluttanut kontrolleria, etenkin Dragon Quest -roolipelejä. Tämä tulee ilmi monessa kohtaa pitkin seikkailua, sillä Dragon Questista puhutaan monasti, Ichibanin koettelemuksiin viitataan tosielämään sijoittuvana pelinä ja isompiin pahiksiin viitataan loppupomoina. Tästä ajatusmaailmasta saadaan irti mukavasti hupia. Hahmon vilkas mielikuvitus saa esimerkiksi vastustajat näyttämään ties minkä sortin olennoilta aina punasilmäisistä velhoista robotteihin. Hieno oivallus ja tapa tehdä lopputuloksesta "roolipelimäisempi".
Ja mitäpä olisi RPG-nimike ilman retkuetta, joka kasvaa matkan varrella? Ichibanin mukaan eksyy tarinan edetessä kasa erilaisia hahmoja aina kodittomasta Namba-pummista Saeko-baariemäntään. Sarjan aiemmissa osissa päähahmo on liikkunut itsekseen, mutta tällä kertaa isompi seurue mahdollistaa enemmän dialogia välivideoilla sekä niiden ohessa. Turinointi kehittää hahmoja sekä heidän välisiä suhteitaan mukavasti, ja pääseepä pariin otteeseen jopa nauramaan ääneen.
Toisinaan jopa hämmentävän ylidramaattiseksi punoutuvia juonikuvioita edistetään välillä turhankin pitkäksi äityvien välivideoiden sekä erilaisten dialogituokioiden avulla. Suuri osa jutustelusta ääninäytellään, mutta myös tekstimuotoista haastelua päästään lukemaan aimo määrä.
Suurin osa aiemmista seikkailuista on sijoittunut lähes yksinomaan Kamurocho-nimiseen kaupunginosaan, mutta tällä kertaa pääosassa on täysin uusi Ijincho-sijainti. Kyseessä on laaja ja noin kolme kertaa Kamurochoa isompi lokaatio, jossa on erilaisia alueita köyhistä naapuruistoista hulppeampiin kortteleihin. Ijinchoa on mukava tutkia, etenkin koska lähes joka nurkassa ja talojen takana on jos jonkin sortin kerättävää roinaa. Uudesta alueesta ei ehkä ole Kamurochon tapaiseksi ikoniseksi sijainniksi, mutta kyseessä ei ole ollenkaan huonompi lisä.
Itse pelaaminen tarkoittaa käytännössä kaupunkien kaduilla, kujilla ja raiteilla pyörimistä. Teillä partioi jos jonkin sortin pahisjoukkioita, joten tappeluilta ei voi välttyä. Olennaisempina asioina kartalla on juonikuvioita edistäviä pisteitä, joihin suuntaamalla edistetään tarinaa, sekä aimo määrä muuta oheistekemistä aina sivutehtävistä pelihalleihin että ravintoloihin. Oheispuuhat ovat olleet Yakuzojen suola ja pippuri, niin myös tällä kertaa. Tarjolla on vino pino sivutehtäviä ("alitehtäviä"), jotka vaihtelevat vakavista täysin humoristisiin. Vastaan voi tulla muun muassa mystinen maskitappaja tai vaikkapa vaippapukuinen yakuza-setä, joka haastaa riitaa. Sivutehtäviä on iso määrä, ja niihin saa upotettua monet tovit. Ratkaisuna useimpiin ongelmiin on väkivalta, eli jos jonkin sortin taistelut.
Varsinaisten sivutehtävien ohella kaupunki on täynnä mahdollisuuksia toimia vuokrasankarina, mikä tarkoittaa useimmiten jonkin sortin öykkäreiden päihittämistä. Unohtaa ei sovi monia minipelejä, kuten vaikkapa Crazy Taxi -tyylistä tölkkienkeräyskisailua, pesäpalloa, karaokea, mahjongia, golfia ja montaa muuta puuhaa. Pelihalleissa voi pelata männävuosien Sega-klassikoita kahdesta eri Virtua Fighterista Super Hang-Oniin ja Space Harrieriin. Lisäksi elokuvanäytösten aikana hereillä pysymisestä on myös tehty vekkulia viihdettä. Myös omaa yritystä päästään pyörittämään kosolti aikaa imaisevassa sivujuonteessaan, ja kisaamaan kart-kisojen merkeissä pitkin ja poikin Ijinchon katuja.
Jos tästä saa kuvan, että tekemistä on paljon, pitää se todellakin paikkansa.
Kokki, idoli ja henkivartija menivät baariin
Taistelut ovat todella suuressa roolissa Yakuza: Like a Dragonissa. Onkin mukava todeta, että taistelusysteemi ei ole hassumpi kokonaisuus. Vaikka taistot ovat vuoropohjaisia, on niissä silti omanlaisensa Yakuza-fiilis. Meno on parhaimmillaan nopeaa ja tuttuun tyylin näyttävää.
Jokaisella hahmolla on nippu omia taitojaan, joiden lukumäärä kasvaa kokemustasojen kertyessä. Niiden lisäksi rymistelyyn saa lisämausteensa eri ammattien avulla. Jos perinteisessä roolipelissä on maageja, varkaita, sotureita, niin Yakuza: Like a Dragonissa on henkivartijoita, kokkeja, ennustajia, muusikkoja ja pop-idoleja. Uravalinta-asiat ovat varsin vekkuleita. On suorastaan hauskan näköistä, kun taistoon lähdetään hippivaatteisen kitaramiehen, rennosti pukeutuneen breikkaajan, klubiemännän ja pukuun sonnustautuneen henkivartijan kera.
Pestit tuovat mukanaan asiaan kuuluvia taitoja, kuten vaikkapa kokkien tulielementillä varustetut hyökkäykset ja muusikon laulantaan perustuvat puolustusta nostavat luritukset. Kuin perinteisiä roolipelitaitoja erikoisella Yakuza-mausteella. Harmillisesti hahmon perusominaisuuksien kanssa huonosti sointuvat ammatit voivat tehdä hallaa hahmolle ja pelikokemukselle. Jotkut sankarit kun ovat parempia taikomaan kuin fyysisemmät nyrkkipukarit. Mies- ja naishahmoille on myös varsin erilaiset tarjonnat. Kun miehet ovat henkivartijoita ja gangstereita, on naispestien puolella idolia, yön kuningatarta ja baariemäntää.
Pientä nurinaa voi aiheuttaa se, että pelaajahahmot ja viholliset liikkuvat taisteluareenalla omia aikojaan taistelun tuoksinassa. Mikäli haluaisi suorittaa kokonaiseen vihollisryppääseen osuvan hyökkäyksen, ei ole taattua, että vihulaiset ovat hyökkäyksen lähtiessä enää kohdillansa.
Joitakin tummia pilviä hopeareunusten ympärillä
Kaiken hyvän ja mukavan ohella pitää nostaa esille ne muutamat huonot tai vähintään kaksijakoiset asiat. Ensimmäisenä mainitaan rytmitys. Pelissä on nimittäin jonkinmoinen epätasapaino tekemisen ja tarinoinnin välillä. Välillä toimintaa on liian vähän, ja yhtäkkiä sitä on liiankin kanssa. Nimikkeen välivideot ja muut jutusteluhetket ovat parhaimmillaan todella pitkiä. Kun edessä on jonkin sortin dialogi, niin kannattaa varautua siihen, että tässä voi mennä hetki jos toinenkin. Harvakseltaan pelailua näkevän kysymys olikin, että pelataanko tätä tuotosta ollenkaan. Taistelua on tarinassa välillä harvakseltaan, ja sitten ollaankin aivan liian pitkässä maan alaisessa tunnelissa mätkimässä vihollista toisen perään.
Seikkailua kannattaakin itse pätkiä keskittymällä tarinan ohella myös kaikkeen muuhun huviin alitehtävistä minipeleihin. Niihinkin saa kulumaan aikaa tuntikaupalla.
Myös vaikeustaso on epätasainen. Taistelut ovat enimmäkseen helppoja, mutta kun kapulaa isketään rattaisiin, on se kapula ikihongan runko. Tietyt pomotaistot ovat näet yllättäen suorastaan todella vaikeita koitoksia, joihin pääsee uhraamaan kaikki siihen asti kerätyt parannusesineet. Ikävimmillään matseista muodostuu jatkuvaa hahmojen parantelua, jonka ohessa hyökkääminen ei ota onnistuakseen. Kerran jouduin tunnin yrittämisen jälkeen nostamaan kädet pystyyn ja poistumaan pahisleiristä häntä koipien välissä. Ei kun grindaamaan kokemuspisteitä parin tunnin ajan, jotta edessä olleen sekopäisen pomotaistelun sai lopulta hanskattua.
Uusi roolipelitaistelusysteemi varmasti jakaa muutenkin mielipiteitä, sillä se on jotain sarjalle uutta ja ihmeellistä. Vaikka taistelusysteemi on hyvä, ehtii pieni kyllästyminen nostaa päätään puolivälin jälkeen. Tämä ei ole muihin roolipeleihin verrattuna mitenkään uniikki asia.
Kolmantena seikkana on pakko mainita, että pelissä on pituutta liiankin kanssa. Ennakkotietojen mukaan seikkailun läpäisemiseen menisi noin 70 tuntia, mikä on huomattavasti paljon enemmän kuin 1) sarjan aiemmissa osissa ja 2) on tarpeen. Tarinasta olisi hyvin voinut napsaista kappaleen tai pari tai kolme pois, eikä se olisi ollut lainkaan huono ratkaisu. Juonikuvio on myös sarjalle perinteisen kiemuraisen erikoinen, joten pieni karsiminen olisi myös tältä kannalta ollut kelpo asia. Itselläni lopputekstit rullasivat ruudulla kellon näyttäessä 53 tuntia, mutta tekemistä piisaa vielä ainakin kymmeneksi tunniksi, mikäli mielisi nähdä ja kokea kaiken oleellisen.
Tuttuja ääniä vieraissa naamoissa
Yakuzoissa ei ole aiemmin kuultu kovinkaan paljoa englanninkieltä, mutta uutukainen on mahdollista pelata alkuperäisen japaninkielisen puheen ohella myös lontoonkielellä puhuttuna. Kiivaimmat Yakuza-fanit voivat pitää sen käyttämistä suorastaan pyhäinhäväistyksenä, mutta ilokseni voin kertoa, että kyseinen vaihtoehto on varsin hyvin toteutettu.
Ichibanin äänenä kuultava Kaiji Tang toimii roolissaan varsin mainiosti, eikä ihme. Mies on kokenut ääninäyttelijä monen monesta animesta ja vielä useammasta videopelistä. Toinen erikseen esille nostettava roolitus on muun muassa Star Trekin maailmasta tuttu George Takei, joka tekee passelin roolisuorituksen Ichibanin jähmeä-äänisenä oppi-isänä.
Ainoastaan muutamat sivuhahmot sekä etenkin kaksi merkittävää sivuhahmoa kuulostavat suorastaan kamalilta, mutta enimmäkseen lopputulos on hyvällä tasolla. Vaikuttaako japaninkielinen toteutus kuitenkin kokonaisuudessaan luontevammalta? Kyllä. Mutta englanninkielistä ääniraitaa ei tarvitse hävetä. Päädyinkin kuuntelemaan kolmatta kotimaista lähes koko pelin ajan.
Musiikkipuoli ei ainakaan omaan päähäni kovin suurta muistijälkeä jättänyt muutamia taistelumusiikkeja ja muutamaa muuta hajaotosta lukuun ottamatta. Sävelmät toimivat kyllä, mutta niistä ei jää paljoa kerrottavaa lapsille tai lastenlasten vanhemmille. Tosin hahmojen karaokessa laulamat rallatukset jäävät mieleen, joko alkuperäisen japanilaisina tai sitten erikoiselta kuulostavina englanninkielisinä versioina.
Graafisesti uutukainen on mukavaa katsottavaa, niin välinäytöksissä kuin niiden ulkopuolella. Ainoastaan muutamat taustat ja kauempana siintävät kaupunkimaisemat eivät näyttäneet olevan aivan loppuun asti hiottuja, mutta muuten maisemia kaikkine neonvaloineen katsoo kyllä. Joitakin hahmoanimaatioita uusiokäytetään liiankin kanssa, osa pinnoista näyttää turhan steriileiltä ja välianimaatioiden ulkopuolella kohdattavat hahmot voisivat olla vieläkin eläväisempiä, mutta kokonaisuus on silti hyvällä tolalla. Jonkin verran popuppia ilmeni PlayStation 4 Prolla pelattaessa, mutta ei millään muotoa häiritsevässä määrin, jos mukaan ei lasketa suorastaan rumasti piirtyvää nurmikkoa. Peli julkaistaan myös tulevan sukupolven konsoleille, joilla graafinen ilme on toivottavasti vielä hulppeampi.
Niin hyvä, että tekee mieli taputtaa käsiään yhteen
Vaikka tuoreella seikkailulla ei ole suoraa juonijatkumoa aiempiin nimikkeisiin, muistetaan veteraaneja monilla tutuilla sävelmillä, asioilla ja... muilla asioilla, joita ei halua paljastaa. Saatoin kertaalleen jopa taputtaa käsiä innostuneena yhteen, kun tajusin mitä ruudulla seuraavaksi tapahtuu. Lieneekin selvää, että pelisarjan faneja ei ole unohdettu, ja heidän luulisi myös nauttivan uutukaisesta. Faneille peli on suositeltava kokemus. Kyseessä on myös hyvä hetki kastaa varpaansa Yakuzan maailmaan, mikäli roolipeliaspektit eivät pelota.
Sarjan sisältö on aina ollut todella japanilaista, niin myös tällä kertaa. Kaikki sen aspektit ja nyanssit eivät välttämättä aukea noin vain, mutta kyseessä on oiva tapa tutustua nousevan auringon maan traditioihin ja kulttuuriin. Kunhan kaikkea ei ota vakavasti.
Arvosanojen antaminen tähtimuodossa on toisinaan haastavaa, niin myös tällä kertaa. Ylipitkien dialogien ja yllättävien vaikeustasopiikkien välillä olin valmis antamaan Yakuza: Like a Dragonille kolme tähtöstä, tunteikkaiden loppunäytösten jälkeen olin viiden tähden verran myyty. Kokonaisuus taipuu silti neljään tähteen, kun kaikki plussat ja miinukset laskee yhteen.
Lopputulos on viihdyttävä kokemus, jossa on muutamat alamäet mutta sitäkin enemmän hopeareunuksia. Niin konkareille kuin vasta-alkajillekin.
