Oman käden oikeudella

Rauhallinen huone on muuttunut hetkessä hajoavaksi taistelutantereeksi. Luodit ujeltavat ilman halki, pullot särkyvät, huonekalut kaatuvat lattialle tai menevät kokonaan säpäleiksi ja seinien tapetointi on lopullisesti pilalla ammusten jäljiltä. Jossakin New Yorkin uumenissa on valloillaan räjähdysten ja tuskanhuutojen värikäs baletti. Joka puolella lentelee puunkappaleita, lasinsirpaleita, hylsyjä ja veripisaroita. Mafiosot kaatuvat mies toisensa jälkeen yksinäisen yön kostajan luodeista, taistelun kiihtyessä koko ajan kohti äärimmäistä kliimaksiaan. Yllättäen sankari loikkaa esiin suojastaan konepistooli molemmissa käsissään, ja samassa aika pysähtyy. Näemme hidastettuna kuinka hän syöksyy sivuttain ilman halki, painaa liipasimet pohjaan ja roiskii kuolemaa ympärilleen, teurastaen armotta viimeisetkin eloonjääneet. Tämän elokuvamaisen stuntin jälkeen hiljaisuus laskeutuu näyttämölle. Vain tämä yksi mies on enää pystyssä. Hän on Max Payne, mies jolla ei ole mitään menetettävää.

Max Payne on varmasti kaikille tuttu ilmiö, sillä kyseinen pelihän ylitti jopa valtakunnallisen uutiskynnyksen. Eikä syyttä, sillä olihan se yksi viime vuoden parhaista PC-puolen räiskinnöistä ja mikä parasta, se oli myös kotimainen. Vaikka Max Payne onkin pelkkää räiskintää siitä yksinkertaisimmasta päästä, sen viljelemä rankka asenne ja viimeisen päälle hiottu elokuvamainen toteutus vetosivat yleisöön. Max Payne myy vieläkin kuin häkä, joten pelin kääntäminen PS2:lle oli tekijöiltä ihan looginen valinta.

Peli on tyylillisesti mielenkiintoinen sekoitus väkivaltaista gangsterimeininkiä ja sairaan tajunnan poikimia painajaismaisia mielikuvia. Peli kertoo tarinan Max Paynestä, maailman onnellisimmasta poliisista, jonka elämä kuitenkin musertuu sinä kohtalokkaana päivänä kun hänen vaimonsa ja lapsensa joutuvat satunnaisen narkkarijoukon murhaamiksi. Max menettää elämänsä tarkoituksen ja hänestä tulee tuskan ja raivon ruumiillistuma, mies joka elää vain kostoa varten. Narkkarit olivat nauttineet uutta Valkyr-huumetta, joka tekee käyttäjistään arvaamattomia tappokoneita, joten Max päättää ryhtyä undercover-kytäksi ja jäljittää tämän pirullisen kemikaalin lähteet. Mutta ennen pitkää homma ryöstäytyy käsistä. Max lavastetaan syylliseksi parhaan ystävänsä murhaan, ja pian hänen kintereillään on sekä mafia että poliisit. Koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää, hän päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja matkata pyssyt laulaen kohti kaiken pahuuden alkua.

Tarina on mielenkiintoinen ja liikuttava, mutta ennen kaikkea piinaavan synkkä ja väkivaltainen. Remedyllä on tyyli hallussa, mikä näkyy pelin jokaisessa piirteessä, kuten epätoivoisissa musiikeissa ja kenttien saastaisessa yleisilmeessä. Tarinaa viedään eteenpäin osittain pelin omalla enginellä tehdyillä lyhyillä välipätkillä, mutta pääasiassa kuitenkin ääneen luetuilla sarjakuvilla, joihin törmää pelissä jatkuvasti. Sarjakuvien piirrosjälki on sopivan karua ja taustalla soiva musiikki täydellisen ahdistavaa. Mikä parasta, sarjakuvia ilmestyy ruudulle todella usein, joskus jopa monta kertaa yhden kentän aikana. Ääninäyttely on ammattitaitoisesti toteutettu, joskin välillä gangsterit puhuvat vähän yliampuvan letkeästi, aivan kuin he parodioisivat Quentin Tarantinon elokuvia. Max Payne toimii itse tarinan kertojana, ja kuvailee ympäristöjä, tapahtumia ja tunteitaan synkän runollisesti sopivan dramaattisella ja vakaalla bassoäänellään. Tämä tyyli viehätti minua suuresti, ja välillä tunnelma kävi jopa sietämättömän painostavaksi.

Pahiksia pilvin pimein

Kuten mainitsin, Max Payne on pelillisesti melko suoraviivainen räiskintä. Pelaaja etenee huoneesta toiseen lahdaten vihollisia sitä mukaa kun niihin törmää. Tämä itseään toistava meno jatkuu läpi pelin, ja rupeaisi hyvin nopeasti kyllästyttämään ellei peliä olisi piristetty monella tapaa. Tärkein piristävä seikka on se, että viholliset eivät koskaan tunnu pelkältä tunteettomalta tykinruualta, vaan eläviltä ja ajattelevilta olennoilta. Tämä siitä syystä, että gangsterit, mafiosot sun muut roistot tuntuvat elelevän omaa elämäänsä pelaajan toimista riippumatta. Moraaliton konnajoukko saattaa vaikkapa katsella TV:tä, pelata korttia tai rupatella niitä näitä ennen kuin pelaaja saapuu paikalle ja antaa ruudin palaa. Roistojen väliset keskustelut suorastaan pursuavat mustaa huumoria ja niitä on aina mukava jäädä salakuuntelemaan. Vaikka lähes kaikki vihollisten yllätykset, väijytykset ja muut älykkyyttä vaativat teot ovatkin ilmeisesti etukäteen skriptattuja, peliin on onnistuttu luomaan illuusio tekoälystä. Pelaaja tosiaan tuntee taistelevansa ajattelevia olentoja vastaan.

Sitten pääsemme Max Paynen kantavaan voimaan, ominaisuuteen joka tekee tästä pelistä niin elokuvamaisen ja antaa sille aivan uutta syvyyttä: Bullet Time -toimintoon. Pelaaja voi napin painalluksella saada ajan kulun hidastumaan, jolloin hänellä on enemmän aikaa havaita tilanne kokonaisuudessaan ja tähdätä harkitusti jopa keskellä vauhdikkainta tulitaistelua. Bullet Time -toiminto on myös äärimmäisen näyttävä ja suurelta osalta vastuussa pelin elokuvamaisesta viehätyksestä. Kun ajan kulku on hidastunut, kuolevien konnien ilmalennot, tuhoutuvan ympäristön kappaleet sekä ohi kiitävät luodit näyttävät ehdottoman dramaattisilta. Hidastuksen yhteydessä voi myös suorittaa ns. Shoot Dodge -erikoisliikkeen, joka on kuin suoraan Matrixista lainattu. Siinä Max loikkaa sivuttain ilman halki pelaajan haluamaan suuntaan. Paitsi että tämä on hyvin elokuvamainen tapa väistää luoteja, ilmalennon aikana voi myös antaa aseiden laulaa. Bullet Time -toimintoa ei voi käyttää rajattomasti, vaan mittarin täyttyessä toiminto korvataan tavallisella kuperkeikkaväistöllä, jonka aikana ei voi ampua. Ihan hyvä homma, sillä jos hidastusta pääsisi käyttämään rajattomasti, efektin näyttävyys menettäisi viehätyksensä.

Jos kärsivällisyyttä riittää, peli on muutamassa illassa läpäisty. Läpi pelaaminen avaa paitsi uusia vaikeustasoja, myös New York Minute -moden, jossa jokainen kenttä on läpäistävä minuutin aikana. Tämä kasvattaa pelin elinikää, muttei mitenkään huomattavasti.

Käännöksessä kadonnutta

Iso osa PC-version viehätyksestä perustui äärimmäisen näyttävään ja yksityiskohtaiseen grafiikkaan sekä sulavaan ja nopeatempoiseen tahtiin. Mutta kiitos huonon optimoinnin, PS2-versio on huomattavasti rumempi, karumpi ja tökkivämpi kuin PC-versio, ainakin kun vertaa siihen kuinka nätisti peli pyörii tehokkaalla PC:llä. Tämä on ymmärrettävää, sillä mikäli tekijät olisivat halunneet ottaa PS2:sta kaiken tehon irti, peli olisi täytynyt käytännössä koodata alusta asti uudelleen. Nyt PS2-version ruudunpäivitys on vakiona silmiinpistävän alhainen, ja hidastuu entisestään useamman vihulaisen ollessa samaan aikaan ruudulla. Tökkivää kuvaa on yritetty kaunistaa lisäämällä rutkasti Motion Bluria, mutta se ei paljoa pelasta. Vaikka PS2:sta olisi saanut enemmänkin irti, peli ei tällaisenaankaan näytä rumalta. Jos et ole koskaan nähnyt tätä peliä pelattavan tehokkaalla PC:llä, käännös saattaa näyttää jopa todella tyylikkäältä. Harmi vain että nyt Bullet Time -toiminto ei ole läheskään samanlainen leuanloksauttaja kuin sen pitäisi olla.

Toinen ongelma konsoliräiskinnöissä on huono ohjattavuus. PC:llä pelin ohjaaminen oli helppoa ja vaivatonta hiiri/näppäimistö-yhdistelmällä, mutta nyt kun kaikki kontrollit on tiivistetty yhden ohjaimen namiskoihin, tähtääminen ja Maxin tarkka ohjailu on harmillisen vaikeaa. Eikä alhainen ruudunpäivitys todellakaan helpota tähtäämistä. Kontrollit on kylläkin toteutettu juuri niin hyvin kuin padilla on mahdollista: toisella tatilla ohjataan hahmoa ja toisella tähdätään. Vastapainona epätarkalle ohjattavuudelle itse peliä on helpotettu monella tapaa. PS2-versiossa luoti löytää tiensä kohteeseen vaikka ampuisi vain suunnilleen oikeaan suuntaan, minkä lisäksi hahmon elinvoimaa parantavia kipulääkkeitä jaetaan paljon avokätisemmin kuin PC-versiossa.

Latausajat ovat kasvaneet huomattavasti, mikä vähentää alkuperäisen version sujuvaa ja saumatonta menoa. Sen lisäksi kentät on jaettu pienempiin osioihin, joiden välissä pysähdytään lataamaan ja samalla tallennetaan pelitilanne. Eli paitsi että lataustauot ovat pidempiä, niitä on myös useammin. Vapaan tallennuksen puute on myös yksi PS2-version suurimpia miinuksia. Varsinkin muutamassa ikävässä nuorallakävely- ja äkkikuolemakohdassa sappi alkoi tosissaan kiehua pelitilanteen latautuessa joka kuoleman jälkeen uudestaan. Niissä muutamissa kohdissa, joissa tallennuspistettä seuraa pelin omalla enginellä tehty välianimaatio, näitä ei voi edes ohittaa, vaan ne on katsottava joka kerta uudestaan.

Tärkein on yhä tallella

Peli on menettänyt käännöksessä paljon niistä ominaisuuksista, jotka tekivät alkuperäisestä PC-versiosta niin addiktiivisen. Latausajat ja alhainen ruudunpäivitys onnistuvat melkein turmelemaan elokuvamaisen kokemuksen. Siitä huolimatta tunnelma, rankka asenne ja hyvä tarina ovat asioita, jotka eivät noin vain käännöksessä katoakaan, ja ne ovat onneksi yhä tallella. Vaikka huono ohjattavuus verottaa pelattavuutta, jaksaa räiskiminen silti viehättää. Elokuvamaisuuskin on vielä tallella, joskin vähemmän näyttävänä kuin PC-versiossa. Mikäli et omista hyvää PC:tä ja pidät räiskintäpeleistä, tämä peli on mainio lisä kokoelmiin ja tarjoaa varmasti rahansa arvosta viihdettä. Muussa tapauksessa ei ole mitään syytä PS2-versioon koskea. Max Payne on varsin ontuva käännös muuten loisteliaasta pelistä.