Meistä viimeiset horisontissa

Sonyn studiot ovat viime vuosina tykittäneet kovaan tahtiin laadukasta sisältöä, ja tuomiopäivän profeetat ovat odottaneet ohilaukausta kuin kuuta nousevaa. Erityisen kiinnostuneina on seurattu Bend Studion uutukaista, Days Gonea, jonka kehitysvaiheiden käänteitä on tulkittu teelehtien tapaan. Vuoden 2016 E3-messujen jälkeen on julkaisupäivää tökitty julkisesti eteenpäin pari kertaa ja suljettujen ovien takana pelikuvaa nähneiden toimittajien kommentit ovat olleet kovin ristiriitaisia. Mutta mistä pelissä on kyse?

Days Gone on ideoistaan velkaa sisarstudioiden tuotoksille. Eniten se muistuttaa parin vuoden takaista Horizon Zero Dawnia: ihmiskunta on huvennut murto-osaan huippuhetkistään ja hirviöt hallitsevat maisemia. Luonnollisesti vertailulta toiseen zombie-mölvintään, The Last of Usiin, ei voi välttyä, vaikka yhtymäkohtia ei lopun perin olekaan niin paljon. Avoin maailma sivutehtävineen ja keräiltävine esineineen on kuitenkin sen verran erilainen eliö, että puhtaasti tarinavetoinen putkijuoksu painii täysin eri sarjassa.

Days Gone on myös puhdasverinen selviytymisroolipeli: resurssien haaliminen, esineiden kunnosta huolehtiminen ja moottoripyörän pitäminen tankattuna yhdistyvät kokemuksen keräämiseen ja hahmon kykyjen kehittämiseen. Luoteja on aina rajallinen määrä, eikä niitä kannata käyttää liikaa kovien äänien houkuttelemien hirviölaumojen takia. Lähitaisteluaseet tuppaavat hajoamaan käytössä, eikä edes ihanan jalkajousen nuolten askarteluun tarvittavia materiaaleja kasva puissa. No, osittain.

Meistä viimeiset oikeutetulla asialla

Avoin maailma on haastava toteutettava, ja toisin kuin tässä suhteessa erittäin ansioitunut Red Dead Redemption 2, Days Gone ei täysin onnistu luomaan illuusiota elävästä ja hengittävästä post-apokalyptisesta Oregonista. Tietysti on perusteltua, että elävien kuolleiden valtaamilla tantereilla ei pahemmin törmää epämääräisiin kalastajiin tai valokuvausharrastajiin. Silti kartta on kuin kokoelma taistelukenttiä, joille sijoitetaan satunnaisesti harjoitusvastustajanippu teilattavaksi.

Days Gone muistuttaa jostain syystä ensimmäistä Just Causea, joka oli ulkoisesti avoimen maailman toimintaseikkailu, mutta joka hauskuudestaan huolimatta oli aika autio ja yksituumainen. Days Gonen tehtävissä on vähänlaisesti vaihtelua: niissä joko tapetaan kaikki, tutkitaan verijälkiä asfaltilla, hiivitään haavoittumattomien vihollisten keskellä tai suoritetaan jotain yhdistelmää näistä.

Hyvin keskeisessä asemassa on myös Deaconin moottoripyörä, jolla suditaan karttaa edestakaisin. Pyörällä ajaminen on toteutettu varsin mukavasti, mutta jos prätkällä pärrääminen alkaa pänniä, on aina tarjolla pikamatkustusvaihtoehto. Mahdollisia määränpäitä on sen verran tiheässä, että minne tahansa pääsee lataustauon ja minuutin mittaisen ajomatkan hinnalla. Bensaa kyllä palaa matkustustavasta riippumatta, joten kohde kannattaa valita polttoainekanisterin lähettyviltä.

Meistä viimeiset kuin ydinlaskeuman keskellä

Days Gonen tarina kulkee eri liittoumien antamien tehtävien myötä, ja niitä suorittamalla Deacon kerää hyvää tahtoa ja leirikrediittejä, joilla ostetaan parempia varusteita ja moottoripyörän viritysosia. Roolipelikliseistä poiketen kaikki keskustelut johtohahmojen kanssa kulkevat suoraviivaisesti ilman dialogivaihtoehtoja, joten roolipelaaminen rajoittuu vain osaamisen kehittämiseen. Kykypuun sijaan tarjolla on kolme viisiportaista kykypölkkyä.

Hanttihommien paiskomisen ohessa Deacon selvittää maailman vallanneiden friikkereiden salaisuuksia, ja pelaaja oppii ymmärtämään eri liittoumien ominaispiirteitä ja keskinäisiä suhteita. Suunnattomia syvällisyyksiä ja elämäntotuuksia Days Gonesta ei kannata etsiä, mutta juonta on riittävästi kannattelemaan peliurakkaa.

Ja se urakka on massiivinen. Noin kahdessa viikossa (johon sisältyi pääsiäisvapaat) olen ehtinyt pelata arvosteluversiota kolmisenkymmentä tuntia, eikä loppu tunnu häämöttävän vielä lähimaastossakaan. Jostain kumman syystä peli ei ole kuitenkaan vieläkään alkanut maistua puulta, vaan illasta toiseen haluan päästä näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Days Gonessa on ongelmansa. Se pudottelee pelaajalle tehtäviä epätasaiseen tahtiin, jolloin välillä huomaa olevansa täysin ilman tekemistä. Välivideoita ympäröivät lataustauot rikkovat tarinankerronnallisen tempon ja pakotetut hi-taan kä-ve-lyn osiot sekä surkeat pomotaistelut ärsyttävät. Toisaalta itse pelaaminen on toimivaa: sekä ammuskelu että ajaminen tuntuvat hyviltä ja vihollisleirin tyhjentäminen ninjatyyliin on samanaikaisesti juuri sopivan palkitsevaa ja haastavaa.

Days Gone on tukeva runko, josta on hyvä parantaa. Tuomiopäivän profeetat joutuvat jatkamaan odotustaan, sillä Sonyn terä ei ole vieläkään tylstynyt. Itse jaksan luottaa siihen, että Bend Studio saa hioa loputkin kauneusvirheet pois tulevissa osissa, sillä näin viihdyttävä peli löytää varmasti yleisönsä. Meidät viimeiset yksinpelien vannoutuneet harrastajat.