Electronic Artsin autoilusarja Need for Speed on jo vuosien ajan etsinyt omaa suuntaansa. Kaiken maailman ratahuristelujen ja puolisimulaattoreiden jälkeen on tullut aika palata juurille. Burnout-peleillään mainetta kerännyt Criterion Games palauttaa Need for Speedin kunnian yhdellä rysäyksellä. Hot Pursuit on ehtaa arcade-rällästystä, jossa ei realismilla ole juuri sanansijaa. Mutta viis siitä, kun kerran autot ovat komeita, kolarit massiivisia ja vauhdin tunne miltei sokaiseva. Ainoastaan tarina ja kauniit naiset puuttuvat.

Varsinaista tarinaa Need for Speed: Hot Pursuit ei tarjoa, mutta sen tunnelma muistuttaa vahvasti Vin Dieselin tähdittämiä Hurjapäät-elokuvia. Pelaaja löytää itsensä kuvitteellisesta Seacrest Countysta, jossa vapaasti ajettavaa tietä riittää yli 160 kilometrin verran. Kartalta valitaan erillisiä pisteitä ja siirrytään sitten ajamaan kisoja. Koukkuna on kuitenkin se, että tällä kertaa ajetaan sekä poliisina että kaahaajana. NFS:n aiempien pelien tarinat ovat olleet lähinnä naurettavia, mutta nyt kun kisat löyhästi toisiinsa liittävä kerronta puuttuu, huomaa sellaista äkkiä kaipaavansa. Kauniit naiset ylinäyttelemässä kameralle oli pitkään sarjan epävirallinen tunnusmerkki, joten olisin suonut perinteen jatkuvan myös Hot Pursuitissa.

Criterionin autopeleissä on aina ollut hyvä ajotuntuma ja uskomaton vauhdin tunne. Näillä osa-alueilla Britannian pojat näyttävät jälleen kerran kilpailijoille, miten homma hoidetaan. Pelaajan käynnistäessä Aston Martinistaan turbon on muutaman sekunnin kuluttua tunne sellainen, että nyt ajetaan nelipyöräistä suihkukonetta. Ajontuntuma on juuri onnistunut, sillä pirssin hallinta riippuu oivasti nopeudesta, tien laadusta ja sääolosuhteista. Hot Pursuit on lisäksi erittäin helposti lähestyttävä, sillä onnistumisen tunteita saa heti ensimmäisestä kisasta alkaen.

Seacrest Countyn virtuaalikunnailla ei aina paraskaan kuski pysy tiellä, vaan välillä mennään pöpelikköön tuhatta ja sataa niin että heilahtaa. Kolarit ovat Burnoutin malliin erittäin kauniita ja näyttäviä: joskus sitä tekee vain mieli ajaa kahtasataa Lamborghinilla päin betoniseinää. Vauriomallinnus näkyy kärryn ulkonäössä, mutta ei vaikuta millään tavalla ajotuntumaan. Ratkaisu ei ehkä ole kovin realistinen, mutta ainakaan kaahaamisen hauskuus ei kärsi kolaroinnista.

Autovalikoima on pieni verrattuna vaikkapa Gran Turismo 5:een, mutta toisaalta pelaajan käyttöön tarjotaan paljon erikoisuuksia. Ratkaisu on onnistunut, sillä kukapa haluaisi körötellä viritetyllä Ladalla, jos vaihtoehtona on mehiläisenkeltainen Chevrolet Camaro SS? Kärryjä ei valitettavasti voi muokata rajattua värivalikoimaa lukuun ottamatta, ja jostain syystä pirssien joukossa ei ole ainuttakaan Ferraria. Simulaatioiden ystäviä harmittanee tieto siitä, ettei eläytymistä vahvistavaa sisänäkymää ole lainkaan mahdollista valita.

Need for Speed: Hot Pursuit on malliesimerkki onnistuneesti suunnitelluista valikoista. Kaiken tarvittavan näkee helposti yhdellä silmäyksellä, ja kisoihin siirtyminen on nopeaa. Pelimuotoja on varsin vähän ja ne ovat melko mielikuvituksettomia, mutta toisaalta kaikki toimii mainiosti ja näyttää hyvältä. Perinteisten rallien ja aika-ajojen lisäksi parasta antia ovat takaa-ajot. Kisasta riippuen pelaaja asetetaan joko pakenemaan kaaharina tai jahtaamaan lainrikkojaa poliisina. Kyttien kynsistä pakeneminen on erittäin jännittävää, ja mukana oleva sattuman elementti tekee jokaisesta pakoreissusta erilaisen.

Autotaistoissa pääsee käyttämään erilaisia aseitakin. Apuvälineet ovat selvästi Mario Kartin ja Blurin inspiroimia, mutta niitä ei kerätä pitkin tannerta mukaan sattumanvaraisesti. Kisan alkaessa jokainen osanottaja saa mukaansa rajatun määrän konsteja, joilla on sitten pärjättävä. Aseita ei kannata säästellä, sillä niihin saa automaattisesti päivityksiä onnistuneiden käyttöjen seurauksena. Kaahareille ja poliiseille yhteisiä kikkoja ovat piikkimatot ja EMP-pulssi, joilla kohteen nopeutta saa hetkellisesti pudotettua huomattavasti. Tinanapit voivat lisäksi kutsua helikopterilla leveämmän piikkimaton ja pystyttää nopeasti esteen keskelle tietä. Pakenijat pääsevät sotkemaan Kissalan poikain menoa laitteet pimentävällä Jammerilla, jonka aikana sopii karauttaa kaukaisuuteen pitkäkestoisen Turbon avustuksella. Apuvälineiden tehokas käyttö edellyttää pelisilmää ja ennen kaikkea ratojen tuntemista. Keinojen rajattu määrä pitää takaa-ajojen painopisteen olennaisessa eli kaahailussa.

Need for Speed: Hot Pursuitissa voi kisata normaalisti netissä maksimissaan kahdeksan pelaajan kesken. Pelimuotoja ei ole kuin kolme: Race on tavallinen kisa, Hot Pursuit neljän poliisin ja neljän kaaharin mittelö, Interceptor puolestaan yksi tinanappi vastaan yksi lainrikkoja. Ylivoimaisesti helpoiten seuraa löytää Hot Pursuitista, mikä ei ole lainkaan yllättävää pelimuodon kiihkeyden ja näyttävyyden vuoksi.

Kisailla voi myös kavereiden kanssa, mutta harmillisesti ainoastaan yksityisiin peleihin voi kerätä tuttuja ennen kisan aloittamista. Julkisiin mittelöihin on liityttävä siten, että yksi menee edeltä ja muut sitten kärkkyvät peliin myöhemmin. Onnistuuhan se tietysti näinkin, mutta helpointa olisi ollut luoda ensin porukka, ja sen jälkeen siirtyä yhdessä julkisiin peleihin. Tällä tavalla muodostettu neljän kaverin poliisipartio saattaisi olla todella tehokas kaaharien pysäyttäjä.

Verkko-ominaisuuksien saralla varsinainen hyppäys on kuitenkin Autolog-toiminto. Kyseessä on eräänlainen pelin sisäinen Facebook, joka seuraa ja tallentaa jatkuvasti sekä omia että kavereiden suorituksia. Tämän lisäksi Autolog pitää pelaajan tietoisena muiden tekemisistä ja jopa ehdottaa kavereiden tulosten haastamista. Tällainen ruokkii oivasti pelaajien sisäistä kilpailuviettiä, ja saa yrittämään sitä yhtä kisaa vielä kerran. Veikkaan vahvasti, että Autologin kaltainen yhteisöllisyys yleistyy tulevaisuudessa.

Hot Pursuit on komean näköinen. Maisemat vaihtelevat nopeaan tahtiin, ja joskus sitä haluaisi ihan pysähtyä katselemaan ympärilleen. Vaan eihän sellainen käy, joten on tyydyttävä vilkuilemaan sivuille ajon aikana. Tietenkin silloin unohtaa katsoa eteensä, jolloin kisa "ikihonka vastaan Ford Shelby GT500" saa nopean ratkaisunsa lasinpalasten lennellessä. Pysäytyskuvia tihrustaessaan pystyy erottamaan ajoittaista sumeutta ja sahalaitoja, mutta kilpailujen aikana moista ei huomaa. Komeuden kruunaa silkinpehmeä ruudunpäivitys, joka ei köhi missään vaiheessa peliä.

Vauhdin tunteen luomisessa ääniraita on keskeisessä roolissa, eikä peli petä tälläkään saralla. Moottorit murisevat miehekkäästi, renkaat ulvovat, hitaampien autojen ohi suhahdetaan ja turbon käynnistyessä olo on kuin suihkukoneen lentäjällä. Ääninäyttely sopii tunnelmaan hienosti. Ennen aloittamista heleä naisääni kertoo mielenkiintoista nippelitietoa valitusta autosta, ja kisan aikana poliisiradion kuuntelemisesta on oikeasti hyötyä. Musiikkivalikoima on sanalla sanoen modernia, ja sen kevyt rokki istuu hienosti hurjastelun taustalle.

Vuonna 2005 julkaistun Need for Speed: Most Wantedin jälkeen olen sarjan fanina saanut kokea vain pettymyksen toisensa perään. Criterion Games kuitenkin palauttaa NFS:n oikeille urille, ja tekee sen tyylillä. Harmillisesti mitään tarinaa ei ole, pelimuotoja on vähänlaisesti ja kauniit naiset loistavat poissaolollaan. Vaan mitäpä tuosta: istuudu mustan Dodge Viperin rattiin ja polkaise lämä tiskiin, sillä Need for Speed on palannut.