The Lost Vikings
Aloitan kokoelman tarkastelun lempipelilläni, jota tahkosin Amigalla lähes kyllästymiseen asti. Kolme viikinkisoturia elää omassa kylässään perheineen rauhanomaista elämää, kunnes heidät kaapataan keskellä yötä taivaalla leijailevaan ufoon. Kolmikolla on vain yksi päämäärä mielessä: selvitä takaisin kotiin puzzlentäyteisten tasojen syövereistä.
Punapartainen Erik on porukan nopsajalka ja ainoa hyppytaitoinen, minkä lisäksi tämä pystyy murskaamaan päällään heikkoja seiniä. Muhkearaaminen ja hymyilevä Olaf taas kantaa mukanaan valtavaa kilpeä, jolla hän pystyy omien sanojensa mukaan torjumaan mitä vain. Kilpeä voi käyttää myös astinlautana Erikin hyppyjä varten, ja toimiipa se kätevästi myös laskuvarjona. Pitkäviiksinen ja yrmykasvoinen Baleog puolestaan väittää olevansa kaikkien aikojen hurjin soturi. Baleogin avuihin kuuluvat miekka ja jousipyssy, jotka kelpaavat vihollisten teurastamisen lisäksi esimerkiksi tavoittamattomissa olevien nappien paineluun.
Viihdettä pieninä paloina
Tasot toimivat ensimetreillä hyvin pitkälti samalla kaavalla ja se on hieman tylsä puoli. Tyypillisesti Olafilla on turvallisinta mennä edeltä kilven kanssa Balrogin hoidellessa vastustajia jousipyssyllä kilven takaa. Erik puolestaan hyödyntää avujaan reitinavaajana ja olennaisten tavaroiden hakijana. Hieman varovaisen alun jälkeen tasoista tulee vaihtelevampia muun muassa mielenkiintoisempien aivopähkinöiden ja erilaisten vihollisten myötä.
Audiovisuaalisella puolella meno on toki erittäin retronrakeista, vaikka musiikki paikoin yltääkin hyvälle tasolle. Hahmot ja ympäristö ovat oman aikakautensa mittapuulla hyvin piirrettyjä. Kivana yksityiskohtana viikinkitrio liikehtii kiitettävästi, mikäli he joutuvat odottamaan omaa vuoroaan paikallaan liian kauan. Animointien ohella myös huumoriin on panostettu, sillä toisinaan kolmikon välinen lyhyt vuoropuhelu onnistuneen tason jälkeen saa nauramaan, mikäli vain englannin kieli on hallussa.
Parhaiten viikinkikolmikon seikkailut maistuivat muutaman tason päivittäisellä tahdilla, jolloin verkkainen meno ei häirinnyt liiaksi. Kaveriporukalla The Lost Vikingsiä ei ollut mahdollista testata, mutta kolmen hengen viihteenä siitä saa varmasti enemmän irti. Yksin pelatessa esimerkiksi esineiden siirtäminen viikingiltä toiselle vie liikaa aikaa. Myös pelin tempo on porukalla huomattavasti nopeampaa.
Kivaa retroilua
Tallennussysteemiä The Lost Vikings ei harmi kyllä tarjoa, joten on fiksua pitää tietokonetta, kännykkää tai paperiarkkia vieressä salasanojen kirjaamiseksi – tallennusvaihtoehto olisi kuitenkin ollut paljon käytännöllisempi. Muuta valittamista tästä rennosta puzzlepelistä ei juurikaan löydy. Tosin eräät loppupään tasot ovat sen verran haastavia, että niiden läpäisy vaati useamman yrityksen. Pirteän musiikin rallattaessa taustalla ei silti ehdi tylsistymään. Jos kokoelman sisällä pitää antaa yksittäinen arvosana, niin tämä olisi neljän tähden tekele.
Rock 'n Roll Racing
Rock 'n Roll Racing -autokaahailupeli ei ollut tuttu retroajoilta, joten kävin innolla uusvanhan tekeleen kimppuun. Musiikit haluan mainita heti kärkeen, sillä jo alkuvalikossa soiva rokkiversio kappaleesta Peter Gunn kuulostaa upealta, tuoden mieleen muistoja Blues Brothers -elokuvasta. Tarjolla on kolmen eri peliversion lisäksi myös neljän osallistujan kaahailuvaihtoehto, joten ohjainten riittäessä riehakkaat ajot vievät taatusti mukanaan.
30. vuosisadalle sijoittuvan kaahailun teema on varsin simppeli. Jokaiseen kisaan osallistuu neljä kuskia, jotka kiertävät rataa vaaditun kierrosmäärän verran. Rahaa ja suorituspisteitä jaetaan palkintopallisijan saavuttaneille, ja tavoitteena on kerätä riittävästi pisteitä edetäksesi seuraavalle kaudelle. Kilpailujen välissä rahaa tuhlataan ajo-ominaisuuksien parantamiseen sekä kilpakumppaneiden pään menoksi auton aseistukseen. Jutun juonen sisäistää todella helposti, joten pääpaino keskittyy tulikivenkatkuisiin kisailuihin.
Rehdisti ajamalla vai pistetäänkö pari ohjusta perään
Kerran läpäisemäni uramoodin ensimmäisillä kausilla meno oli mukavan letkeää pääpainon oltua ajamisessa. Tuolloin autojen nopeus oli vielä inhimillisen rajoissa, eivätkä ratapenkareet tulleet liian tutuiksi. Viritysten myötä tempo kasvoi siihen malliin, että kisojen voittaminen kävi haasteelliseksi. Suurin syy tähän on kamera, joka sattuu olemaan varsin lähellä ajorataa, ja kulmassa näkyvää minikarttaa ei ole helppoa tarkkailla tiukan kisan aikana. Erityisen kimuranttia meno oli radoilla, joissa reitit risteävät toistensa ylitse eikä suunnasta ole aina varmuutta. Yksi hyvä puoli tällaisissa kuitenkin on: Tietokoneen ohjaaman auton saattaa joskus pystyä tönäisemään väärälle reitille, jolloin kierros jää kirjaamatta.
Itse kisoissa on mahtava tunnelma, sillä taustalla soi paljon laatumusiikkia. Näistä huolehtivat Judas Priest, Rush, Deep Purple, Gary Hoey, George Thorogood & The Destroyers ja Golden Earring. Oman panoksensa antaa viihdyttävän kuuloinen selostaja, jolle ei tosin ole suotu kovinkaan montaa erilaista puheenpartta. Selostajan revittelevä ja välillä suorastaan kettuileva tyyli lisää kuitenkin oman, kivan vivahteensa mukaan. Muiden autojen elämää voi hankaloittaa kylvämällä radalle myös liukkaita öljylätäkköjä, mutta sen erikoisempia vempaimia ei ole saatavilla, kuten vaikkapa Blurissa pari konsolisukupolvea takaperin.
Viihdettä niin yksin kuin kimpassakin
Parhaimmillaan Rock'n Roll Racing toimii kevyenä iltaviihteenä etenkin neljän porukalla, sillä kisailu on mahdollista jopa neljään osaan jaetulta ruudulta. Uramoodin toistaminen kiinnostaa yksin lähinnä trophyjen metsästyksen vuoksi, ja kolme vaikeustasoa tuovat pelille hieman lisää ikää. Tällaisenaan trion keskimmäinen jäsen on napakka kolmen tähden suoritus, mutta musiikkien ja jaetun ruudun viihteen vuoksi siihen voi lisätä yhden viisisakaraisen lisää, mikäli retrokaahailu innostaa.
Blackthorne
Ah, nuo SNES-ajan sivulta kuvatut antoisat seikkailupelit, joihin Blackthorne kuuluu. Paha Sarlac uhkaa maailmaa, ihmisiä on otettu vangiksi ja orjuutettu työskentelemään pahisten hyväksi. Kyle "Blackthorne" Vlaroksen on aika astua sankarin saappaisiin ja vapauttaa ihmiset pahan ikeestä.
Lähtökohtana Vlaros aloittaa matkansa kohtalotovereidensa keskuudesta, kantaen mukanaan uskollista haulikkoaan. Matkalla hän saa apua monelta eri taholta esimerkiksi vihjeiden ja esineiden muodossa.
Vikkeläjalkainen ja raamikas Vlaros kykenee liikkumaan todella nopeasti juostessaan ja myös epäinhimillisen pitkät hypyt ovat mahdollisia. Vaan auta armias, miten tönköt kontrollit peliin on ympätty, sillä niiden opetteluun meni aivan liikaa aikaa.
Kontrollien myötä tuli ikävä Prince of Persian taannoisen DOS-version tai Flashbackin paremmin ohjelmoituja päähahmoja, sillä näiden liikehdintä oli erittäin sulavaa. Ehkä en vain osannut pelata SNES-ajan peliä DualSense-ohjaimella, mutta harvinaisen monta kertaa tuli paukautettua viaton ihmispolo hengiltä haulikolla – tai vaihtoehtoisesti putosin rotkoon, sillä Vlaros reagoi joihinkin ohjainkomentoihin kuin hidastetussa filmissä.
Toimintaa ja puzzleja
Toimintapuoli on sentään varsin selkeää, joskin aika erikoisesti toteutettua. Mutanttimaiset viholliset ovat varustautuneet tuliasein Vlaroksen tapaan, mutta useimmat näistä reagoivat piiloutumalla sankarin nähdessään. Sekä Vlaros että viholliset voivat suojautua varjoihin, eli käytännössä seinään nojaamalla he ovat poissa tulilinjalta. Yhteenotot ovat jatkuvaa reaktiohippaa, eikä variaatiota juurikaan ole. Jotkut viholliset osaavat myös lyödä Vlarosta lähitilanteissa, mutta sankarilla on vain haulikkonsa. Toki joitakin örvelöitä käsitellään esimerkiksi löydettävien pommien avulla.
Seikkailu tapahtuu hyvin pitkälti samalla kaavalla tasosta toiseen: Ratkaistaan palapelejä, teurastetaan joukko vihulaisia, etsitään etenemistä edistäviä tavaroita ja käytetään jos jonkinlaista vimpainta muun muassa luomaan siltoja tai nostamaan Vlarosta riittävän korkealle. Pelin edetessä uuden osion alkaminen pullauttaa ruudulle salasanan, jolla voi jatkaa kyseisestä kohdasta. Tuolloin myös inventaario tyhjätään, jota pidin hieman outona ratkaisuna, sillä samojen tavaroiden kerääminen uudesta kentästä menee väkisinkin toiston puolelle.
Oli se silti ihan mukavaa
Alkuun pidin Blackthornea kontrolliensa vuoksi lähes toivottomana tapauksena, enkä meinannut millään oppia haulikon ampuvan X:stä eteenpäin ja neliöstä taaksepäin, jolloin syntyi helposti viattomia uhreja. Kolmiota sai toisinaan jopa varoa, sillä "hupsistakeikkaa, nyt ei olekaan pommia tuon oven räjäyttämiseksi", joten olin jumissa.
Tästä retroseikkailusta voisi sanoa kuitenkin samaa kuin The Lost Vikingsistä, eli pieninä paloina se maistuu parhaiten. Jos yksi kenttä alkaa rassaamaan mielialaa liiaksi, niin aina voi kirjoittaa salasanan muistiin ja pistää pirteämmillä aivoilla uutta matoa koukkuun. Teknisistä ongelmista huolimatta kaikkeen voi sopeutua. Tällaisenaan peli on vahva kolmen tähden suoritus etenkin seikkailupelien ystäville.
Kulissien takana
Blizzard on koonnut retrokolmikon oheen kiitettävän määrän oheismateriaalia, sillä esimerkiksi The Lost Vikingsin ja Blackthornen eri alustojen soundtrackit ovat vapaasti kuunneltavissa. Näiden lisäksi tarjolla on fanitaidetta, videohaastatteluja ja sisäpiiritietoa pelitrion luomistyön taustoista. Englannin kielen riittävän taipumisen ansiosta näitä oli oikein mukava selailla.
Lisäksi Blackthornen ja The Lost Vikingsien kylkiäisenä Blizzard on ujuttanut mukaan myös pelien läpipeluuvideot, joista voi tarvittaessa katsoa vinkkejä tai muuten vain viihtyä niiden parissa.
Yksi asia jäi hieman mietityttämään: Kumpi on parempi, joko 90-luvulla koettu retropeli vai sellainen entisajan tekele, jota ei ole ennen pelannut. Kaikissa oli hyvät ja huonot puolensa. Hyvä viihdearvo kuitenkin yhdistää näitä kaikkia.
