-WaLuigi-

Taisin luvata/uhata kirjoittaa myös jotain musiikkiin liittyvää, joten otetaanpa härkää sarvista. Mutta oikeastaan saman asian voi yhdistää peleihin ja muihin.

Rakkain kaikista?

Varmaankin jokaisella levyjä kokonaisuuksina kuuntelevalta musadiggarilta löytyy sieltä jostain "se" levy, jonka tuntee alusta loppuun ja jokaisen pienenkin vivahteen sieltä. Kun levyn parissa on kuluttanut kymmeniä ja kymmeniä, jollei satoja kuuntelukertoja ilman että on kyllästyminen iskenyt, niin se levy on siellä selkäytimessä. Niitä levyjä on kuitenkin harvassa, sillä loppujen lopuksi hyvin harva levy kestää kymmeniä kuunteluja. Osa kestää, suurin osa ei. Se mikä mahdollistaa levyn kestämisen ja kestämisen löytyy mielestäni aika pienistä asioista. Ensinnäkin pitäähän sen nyt olla monipuolinen, eli tarjota erilaisia biisejä matkalla kliimaksiin. Koska olen hevidiggari, niin itselleni sen käytännössä täytyy sisältää tiukkaa menemistä yhdistettynä muutamaan rauhallisempaan. Tosin rauhallisemmat eivät ole missään nimessä pakollisia, senhän todistaa jo Childen of Bodomin tuorein levytys, joka on samaa jyystöä alusta loppuun. Ja toimii muuten erinomaisesti, tosin vain hivenen yli puolituntinen pituus pitää paketin kiinnostavana. Toisaalta siinä pitää olla jonkinlainen "draaman kaari" olemassa, joka kantaa alusta loppuun luonnollisesti. Tällä tarkoitan sitä, että mielestäni hyvän levyn tulee olla ennen kaikkea kokonaisuus, eikä vain kymmenen hyvää biisiä heitettynä levylle. Tämän takia en ole kokoelmalevyistä saanut ikinä mitään irti, sillä ne eivät edusta minkäänlaista kokonaisuutta, vaan ovat vain irtonaisia kappaleita siellä täällä. Livelevyt ovat toisaalta vastaavia irtokappalemaratooneja, mutta toisaalta se yleisön elehdintä johon hyvillä livelevyillä pääsee mukaan tuo oman kaarensa siihen mukaan.

Kolmas seikka ei oikeastaan ole millään tavalla yleistettävissä, enkä edes tiedä onko kukaan muu siitä samaa mieltä, mutta se on se kokemus jossa sen levyn ensimmäistä kertaa pyöräytti läpi. Ja etenkin MITEN sen teki, eli kuulokkeet päässä siihen keskittyen tai hiljaisena yönä ajaessaan motaria, vaiko taustamusiikkina Kfinin foorumia lukiessa. Tunnelma on todella suuri aspekti kun levyn fiilistä itselleen luo. Esimerkkinä voisin ottaa suomalaista kansanmusiikki, eli doom- ja deathmetal bändi Swallow the Sunin viimeisimmän levytyksen "New Moon". Yritäppä kuunnella moista levyä juhannusyönä. Ei onnistu, ainakaan itseltäni, sillä sen hetkinen fiilis ja musiikin tunnelma ovat yksinkertaisesti liian kaukana toisistaan. Mutta ensimmäinen kunnon kuunteluni Falling World -biisiin tapahtui ajaessani tapaninpäivän yönä kaupunkiin päin hiljaisella valtaväylällä. Oli muuten säväyttävä kokemus. Biisi ei edes ole "rankka" millään tavalla, lukuunottamatta C-osan lyhyenläntää ja mielestäni vähän turhaa örinäkohtaa, mutta sen biisin yleinen tunnelma on kuin hautajaisista otettu, joka kyllä meinasi saada raavaallekin (tai isolle ja lihavalle, whatever) miehelle kyyneleet silmäkulmaan. Ja muutoinkin levyn todella synkkää ilmapiiriä arvostaa yöaikana tai talvella aivan eri tavalla.

Eilinen ei ole kuollut

Omalta osaltani muita säväyttäneitä biisejä voisi olla Trivium - The Deceived, joka oikeastaan oon pääsyyllinen koko örinämörinä-musiikkiin sisälle pääsyyni. Oli Maidenin lämppäri joskus aikanaan, ja pitihän se etukäteen tsekata minkälaista on tulossa. Ja koko Ascendancy levy muuten räjäytti tajunnan, ja on pyörinyt viitisenkymmentä kertaa pelkästään Last.fm:ää tukevissa soittimissa. Tai Nightwishin Once, jossa Marco Hietalan, jollei nyt örinät, niin murea lauluääni kyllä nosti omat niskavillani pystyyn ensikuulemalta. Eihän sekään levy loppujen lopuksi ole enää liiemmin lautasella pyörinyt, kun loppua kohti löytyy muutamia fillereitä, jotka eivät sitten kuitenkaan aikaa kestäneet esimerkiksi Century Child -levyn tavoin.

Jahas, vähän taas poistuttiin originaalin aiheen karsinasta. Eipä se toisaalta haittaa, mutta palataan asiaan. Levyjä jotka tuntee kokonaan. Tätä kirjoittaessani kuuntelen paraikaa Amorphiksen Silent Waters -levyä kokonaisuudessaan. Jumalauta on muuten hyvä levy, ja juuri sellainen jonka vieläkin jopa vuoden tauon jälkeen tunnen läpikotaisin. Koko ajan tulee tuttu ja turvallinen fiilis, mutta ah, silti niin nauttiva olo. Levy on yhtään kiertelemättä täydellinen, ainakin itselleni. Monet ovat kehuneet edeltänyttä Eclipseä bändin jopa parhaaksi uuden ajan levyksi, Silentia heikommaksi tekeleeksi ja Skyforgeria tuohon välimaastoon meneväksi. Itselläni menee käytännössä täysin päinvastoin. Eclipse ei koskaan uponnut radiohittejä lukuunottamatta, Skyforger oli hyvä levy jossa oli liikaa fillereitä ja Silent Waters taas ehdottomasti parasta Amorphista Elegyn jälkeen. The Beginning Of Timea en vielä uskalla arvioida, kun en ole riittävästi kuullut. Sen näkee ehkä vuoden päästä jääkö siitä millainen fiilis.

Tuomittu ikuiseen toistoon?

Itseeni eniten vaikuttaneena bändinä Sentencedin ensimmäinen kuulemani levy The Cold White Light on toinen vastaava. Se levy on kokonaisuutena niin tuttu, ettei tosikaan. Vieläkin muistan kuinka Anttilan "2 levyä 15€" -tarjouksesta levyn ostin, koska bändin nimi kuulosti tutulta. Syy tuttuuteen tietysti löytyi radiohitti Ever-Frost:sta, mutta sitä en silloin tiennyt vielä, eikä se biisi tietysti edes tältä levyltä löytynyt. Noh, kuuntelin levyn kerran, kuuntelin toisen ja olin rakastunut. Kokonaisuutena aivan uskomaton levy, ei auta. Sieltä ne hittibiisien kuten Cross My Heart And Hope To Die, Excuse While I Kill Myself tai sitten loppuunkin lisäämäni tunnelmapläjäys No One There vain ovat sellaisia biisejä, joista ei saa tarpeekseen. Ja kun levy on kokonaisuutena täyttä timanttia ja mustaa huumoria (aina plussaa), niin eihän sitä voi rankata omalla TOP-listalla kuin kärkeen. Ja kun sanoin itseeni vaikuttaneena bändinä, niin tällä tarkoitan nimenomaan bändin mustaa huumorintajua. Bändi opetti, tai vähintäänkin osoitti, että mikään ei ole niin pyhää etteikö sille saisi nauraa. Tsekatkaapa vaikka tuo Excuse While... biisi, niin ymmätänette mitä tarkoitan.

Tuossa juuri Last.fm:stä ja Muusikoiden.net:n levylistastani katselin levyjä joille olen maksimiarvosanan (5 tähteä) antanut. Siellä aika vähän on kuitenkin sellaisia levyjä, joita vieläkin kuuntelisin aktiivisesti. Tuoreimmista levyistä varmaankin Black Sun Aeon - Darkness Walks Beside Me sekä Stam1na - Viimeinen Atlantis voisivat olla sellaisia, jotka vielä vuosia tulevat aktiivisesti pyörimään. Ainakin ennusmerkit antavat toivoa. Ne levyt ovat aika lailla hyppysissä kummatkin, etenkin Stam1na. BSA on kuitenkin ehkä vähän liiaksi vuodenaikaan sidottu omalta osaltani, jotta sitäkään jaksaisi koko vuotta kuunnella.

Sooloprojektikin kaipaa feat.-esiintyjiä

Olisi ilo kuulla muiden kanssakirjoittajien mielipiteitä ja kommentteja omista tärkeistä levyistä (tai peleistä tai leffoista tai taideteoksista, kunhan ovat oikeasti tärkeitä eivätkä vain "no katsoin viimeks uusimman Pirates of the Caribbeanin, kaksjapuoli tähteä"). Varmasti jokaisella on ne omat oleelliset ja itseen tietoisesti tai tiedostamatta vaikuttaneet kokemukset, jotka vaikuttavat ja pysyvät mielessä läpi elämän. Muiden viihdemuotojen puolesta voisin nostaa esille vaikkapa Mafia(1)-pelin, jonka katson syylliseksi omaan kiinnostukseeni 30-, 40- ja 50-luvun ajanjaksoille. Ei sillä että niitä erityisen hyvin tuntisin, mutta aina kun pelistä tai leffasta huomaa alkuunsa tämän ajanjakson, niin tiedän jo suoraan pitäväni siitä.

Ja tässä siis loppuun se Sentencedin No One There. Biisin video on muuten koskettavimpia ikinä, joka kyllä antaa anteeksi sen rikoksen, että biisi on leikelty radioversioksi. Rispekt ja RIP Sentenced.



Seuraava teksti tulee puoliltapäivin perjantaina 3.6., ja silloin aiheena ei ole peliaiheiset uudenvuoden lupaukset, vaan ensimmäinen ReWicca. Eli siis arvostelu.