-WaLuigi-

Juhannus on ohi ja blogahduksen deadline häämöttää. Jama on siis huono muttei toivoton.

Juhannussuunnitelmat tarjosivat kaksi mahdollista skenaariota: käytännön raitis kaupunkijuhannus kaiken hauskan parissa, tai vaihtoehtoisesti putkessa etenevä mökkijuhannus keskellä ei-mitään, jonka ainoat tehtävätyypit ruokajuoman nauttimisen ohessa ovat saunan lämmittäminen ja huussin tyhjennys. Valinta oli helppo mutta itsestäänselvä, ja täten jäin kaupunkiin. Tämän turhanpäiväisen alustuksen ainoa tarkoitus teidän krapulaisten kiusaamisen ohessa oli pohjustaa sitä, minkä takia juhannuksena oli pelikonsoli päällä turhankin paljon. Koneessa pyörivät Dead Nation sekä PSN:stä bongattu ikivaaleanpunainen Worms. Ei ehkä täysin vertailukelpoinen pariskunta, mutta paremman puutteessa saavat tarjota pohjan.

Dead Nation tuli luonnollisesti hankittua PSN:stä ilmaiseksi Welcome back -kampanjan takia, eikä tästä syystä oikein minkäänlaisia ennakko-odotuksia ollut. Co-op oli kuitenkin SE syy, minkä takia valitsin huomattavasti mielummin arpapelinä Dead Nationin kuin perusvarman Infamouksen. Ja härre guud miten tiukka co-op olikaan. Kaverin kanssa tahkotessa kaikkine häröilyineen ja parin minuutin välein lentäneine yläfemmoineen tajusin, kuinka paljon olenkaan co-opia kaivannut. Mielikuvitukseni ja muisteluni lähtivät lentämään historiaa kohti...

Back to the past

Peliuran aloittaneella SNES:llä verkkopelaamista ei olisi osannut edes kuvitella mahdolliseksi, eikä tietysti ollut syytäkään, sillä lähes kaikki todelliset pelit pystyi pelaamaan samalta sohvalta lävitse. Toki nykyisinkin etenkin urheilupelit ja osa räiskinnöistä tuota tarjoaa edelleenkin, mutta myös ympäröivä maailma on vienyt mahdollisuuksia ehtiä pelaamaan kokonainen peli läpi järkevässä ajassa. Kun ei se meinaa onnistua yksinpelinäkään mielekkäässä aikataulussa, niin kuinka sitä ehtisi saada kaksi tai vieläkin useamman henkilön paikalle säännöllisesti?

Kuten joskus aikanaan kirjoitinkin, PS1 ei koskaan oikein mieltäni lämmittänyt, joten sillä ei Änäreitä lukuunottamatta oikein tullut hirveästi pelattuakaan. Oikeastaan ainoa peli joka jäi moninpelistä todella mieleen ykkösplegen ajalta oli urheilupeli International Track & Field. Aah, todellista sormijumppaa jonka parissa kaveria vastaan otellessa ei nappuloille armoa annettu. Yksi ohjain tuota kirjaimellisesti hakatessa taisikin lunastuskuntoon mennä. Seuraavasta sukupolvesta niin co-opin kuin muutoinkin moninpelaamisen jalokivi oli ehdottomasti Time Splitters 2. Aivan ehdotonta kieli poskessa tehtyä räiskintää N64:n legendaarisen 007: Goldeneyen hengessä. Ei se sattumaa ollut, että pelimittariin kertyi tunteja reilusti yli viisisataa. Ja yksinpeliin ehkä kaksikymmentä.

Mikä sitten nykyisin mättää? Nettipelaaminen ja internetin tuomat ja suomat mahdollisuudet. Kun kaikki voivat pelata samaa peliä kotoaan, luulisi kaikilla olevan kivaa. Paitsi minulla. Tämä siksi, että verkkopelit eivät ole ikinä minua kiehtoneet. Se on itselleni aivan yksi ja sama asia räiskinkö AI-vihulaisia offline-pelimuodossa vai oikeita pelaajia verkossa. Siinä ei ole mitään eroa, sillä kumpaankaan ei ilman synny minkäänlaista tuntoa tai tuntemusta. Ei sillä ole väliä onko niskalaukauksen antaja tekoäly vai jollain Jänöjussi-nickillä painava pelaaja jostain päin Suomea. Siinä ei ole sitä samaa kontaktia, mikä muodostuu samalla sohvalla räiskiessä kun silmäänsä ei uskalla räpäyttää, jottei kamu vain saa pienintäkään etua itselleen. Tämän takia en ole edes vaivautunut harkitsemaan Call of Dutyjen tai muiden geneeristen perusräiskintöjen hankkimista, sillä nettipelaaminen ei vain ole oma juttuni. PC-puolella ilmaista America's Armya on tullut pelattua useampaankin otteeseen, mutta ei se kiinnostus vain kestä jatkamaan sitä pitkää aikaa.

Tuorein vahvistus tälle tapahtui myöskin juhannuksena, kun päätin kokeilla Wormsia verkossa. Ja ennen kuin pohditte sitä, niin myönnän asian. Kyllä, myös trophyjen takia, jotka myös sain. Jes. Kyllähän se verkkopeli toimi, mutta kun ei. Ei se vain palkitse tappaa sitä saksalaisen pelaajan Aadolf-matoa, eikä muutoinkaan synny minkäänlaista kilpailuviettiä listiä toisen matoja. Vaihtoehtoisesti taas kotisohvalla pimun kanssa pelatessa toisiamme vastaan fiilis oli huomattavasti korkeammalla, sillä epäonnistumisen ja onnistumisen ero oikeasti tuntui jossain. Se on se tunne, kun saa sen Holy Hand Granaden (aka Hallelujah-kranu) seinän kautta kimmotettua ja pienellä tuurillakin jäämään sen kaverin madon viereen. Tai kun miina ei sitten kuitenkaan ollut riittävän letaali ase tilanteeseen. Identtinen tapahtuma muuten viimeisimpään Tekkeniin, jonka pelaaminen verkossa oli periaatteessa ihan toimivaa, mutta hei aikuisten oikeasti, kuka haluaa pelata tappelupeliä verkossa?

Tavoitteellisuudesta

Verkon puolelle minut kuitenkin on mahdollista saada, jos siihen vain on joko jonkinlainen syy tai sitten se tarjoaa mahdollisuuden pelata tarinaa yhdessä verkon välityksellä. Dead Nationia en ole viitsinyt netissä pelata, enkä varmaan jaksakaan, joten joudun turvautumaan tämän sukupolven yhteen väriläiskään, Borderlandsiin. Pelihän tarjoaa mahdollisuuden pelata myöskin netin välityksellä peliä lävitse, jolloin edetään joko vain session pitäjän tarinaa, tai vaihtoehtoisesti molempien ollessa samassa kohdassa, molempien tarinaa. Toveri JVaaran kanssa pelatessa oli kieltämättä ihan hauskaa, kun molemmat pyrkivät samaan tarkoitukseen. Ja tietysti olisi vielä tarkoitus jatkaakin lopunkin DLC:n osalta, kunhan vain mies palaa ruotuun ja PSN:n puolelle, niin että vinksvinks vain jos tätä luet. Burnout Paradiseakin tuli netissä myös sen Kfin-porukalla suoritetun iltaman jälkeen muutamaan otteeseen pelattua, mutta jälleen harmitti samat asiat, mitkä nettipeleissä yleensäkin. Jollei suunnittele ja tunne peliseuraansa hyvin etukäteen, pelaaminen on luultavasti jossain välillä "ärsyttävää" ja "yritäs nyt", kun aina löytyy yksi tai useampi talitintti jolle ei vain yhteispelaaminen maita. Tällöin koko fiilis ja unelma tehtävän suorittamisesta katoaa yhden tunarointiin ja muutoin hyvällä mallilla oleva servu hajoilee nopeasti.

Monille klaanitoiminta tai muu riittää syyksi nettipelaamiseen, mutta itse en ole siitäkään suurempia kicksejä saanut. Aikaan pelaamani ilmainen verkossa pelatta Uniball (genremääritelmänä varmaankin avaruusaluksilla pelattava pallopeli) jaksoi kiinnostaa aika pitkään, mutta rajansa kaikella. Vaikka pelillä vieläkin on se oma vakioköörinsä joka sitä jaksaa hinkata vuodesta toiseen, niin kyseisen pelin ranking-listauksen virkaa hoitanut Ladder-järjestelmä ei vain kantanut omalta osaltani järin pitkään. Hauskanpitona peli oli välillä ihan jees, mutta kun kyseisen pelin osalta niitä muutamaa huippupoppoota lukuunottamatta kaikki tiimit olivat enemmän tai vähemmän huvikseen pelaavaa, niin ei se jengitoiminta vain riittänyt tarjoamaan todellisia edellytyksiä. Sama riesa useammassakin pelissä, eli kun kiinnostus peliä kohtaan ei järin kauaa kuitenkaan yleensä kestä, eikä muutenkaan se saman kartan hinkkaaminen illasta ja viikosta toiseen jaksa napata, niin ei se klaanitoiminta vain ole minua varten suunnattu.

Dead Nationin puolelta tehtävien suorittaminen oli tavoitteellisuudessa vasta kakkostilalla. Kyllähän se kaverille kiusantekeminen on kuitenkin vielä tärkeämpi hyvän mielen tuottaja kuin vain sadan zombien tappaminen kerralla. Asevalinnat oli aika helppoja, kun liekinheittimellä sai kaikki palamaan, jollei suoraan niin kyllä ne elävät kuolleet kävivät sytyttämässä kaverinkin. Tai lähes koko ruudun räjäyttävä dynamiitti. Tai gurujen valinta, molotovit, joilla sai liekkimuurin väliin, jolloin muutaman Silpojan kanssa oli mahdollista saada lähikontaktia. Ja se toisen kiitos, kun henkihieverissä oleva ei sitten saanutkaan sitä health packia kun viimehetken pikapyrähdys vei itsensä ensin elämän eliksiirin luokse. En tiedä onko taistelutoverin suolaaminen sitä mihin pelintekijät ovat pyrkineet, mutta hupia se toi suuresti. Ja huvistahan pelaamisessa on kyse, eiköstä vain? (Ja paskat, trophyt/achievementit ovat priorisointi järjestyksessä kuitenkin ensin.)

Summa summarum

Mikäkö tähän auttaa? PSN:n alhaalla olo toivottavasti sai pelintekijät huomaamaan sen faktumin, että verkkopelaaminen ei ole ikuista. Ja vaikka verkkopelaaminen käsitteenä olisikin, niin pelien serverit eivät pyöri julkaisusta ikuisuuteen. Mahdollisten kriisitilanteiden varalta jaetun ruudun moninpeli pakolliseksi jokaiseen muutoin moninpelaamisen mahdollistavaan peliin. Sivumainintana muuten on vähän huvittavaa, että heti kun TV-ruutujen koko on kasvanut mahdollistamaan neljän pelaajan jaetun ruudun ilman peliruudun jakautumista neljäksi postimerkin kokoiseksi, niin split screen -pelien määrä on vähentynyt rumasti.

Vanhakin peli voi huvittaa kauan julkaisunsa jälkeen ja saada jaetulla ruudulla huomattavasti ostoarvoa lisää vuosiakin julkaisun jälkeen, jos vain saman sohvan kimppakiva on mukana. Pahimman nettipeliruuhkan mentyäkin co-op on mahdollista, jos peli on lähtökohtaisesti laadultaan välttävä tai parempi. Ja on muistettava, että online- ja offline-moninpelit eivät ole toisensa poissulkevia. Pitäkää pelintekijät tämä mielessä.