-WaLuigi-

Liian pitkästä aikaa ja näin, eli anteeksi siitä. Kirjoittelu on tosin jäänyt viime aikoina lähinnä tuonne Gamerankings-puolelle, mutta siitäkin piakkoin lisää.

Joulun nurkilla tehty havainto oli paitsi herkkää mieltäni järkyttävä ja rationaalista toimintaa vaativaa aivopuoliskoa ikävästi piikitellyt, mutta myös ongelman myöntäminen ja tätä kautta ensimmäinen askel kohti parannusta. Kyseessä on varmasti monen muunkin foorumilaisen sairastama oireyhtymä, jonka yleisimpiä Google-hakusanaparsia ovat "oli niin halpa, äksdee", "aikaa ei ole mutta ostin silti" ja "varmasti pelaan heti kun vain vapaa-aikaa jostain ilmestyy". Jälkimmäiseen vastaan kaikkien puolesta: paskat sitä mistään ilmestyy. Pelihyllyyn tai kovalevylle hamstraaminen on kuin yrittäisi halkoa hiuksia; Toivotonta ja päämäärätöntä.

Pahuuden modernit ilmentymät

Suurin muutos edellisen, tai varsinkaan sitä aikaisempien, sukupolven aikana on pelien hinnan ja ostopaikkojen järkeistyminen. Kun verkkokaupasta saa AAA-pelin kolme viikkoa julkaisun jälkeen alle puoleen hintaan, tai PSN:stä ja Steamista voi ostaa muutamalla eurolla jotain pikkutekemistä, on pelien ostamisen järki hämärtynyt. Kun Gamecubelle aikanaan pelin ostin, sen ainoa pointti oli pelata se alusta loppuun. Toki syytä oli myös paljon taloudellisessa jamassa, sillä viikko- tai kuukausirahalla ei pelejä usein ostettu, kun hintataso kotimaisissa myymälöissä oli myyjää lämmittävä ja lompakkoa kiristävä. Joulun hujakoilla järkytyin, kun tilasin samalla viikolla alle vuoden vanhan Killzone 3:n alle viiden euron, eikä Homefront ja Vanquish juuri enempää maksaneet nekään. Jos ollaan realisteja ja pyöristetään kivaan tasalukuun, jokainen näistä tapauksista vaatii aikaa kymmenisen tuntia. Eikä näistä mikään edes ole itseäni järin paljoa kiinnostava tapaus, mutta kun hinta on noin viisi euroa. Eihän sillä rahalla saa edes kaupungilla kahta kahvikuppia.

Steamista olen onneksi ymmärtänyt pysyä poissa, kiitos läheisestä kaverilähteestä tulleen palautteen jälkeen. Tarina Dragon Agen ostamisesta 40€ hintaan ~vuosi julkaisun jälkeen, kuusi epäonnistunutta lataus- ja asennuskertaa sekä lopulta lähikaupasta löytynyt sama paketti sisältäen useamman DLC:n 19,95€ hintaan on sellainen tapaus, että markkinointiosasto varmasti hymähtää. Tosin monesti olen kyllä huokaillut Steamin suuntaan, sillä mututuntumalta viidesti läpäisty Jedi Knight: Jedi Academy kyllä Kyle Katarnin seksikkään parran kera vienosti hymyilee suuntaani. Kenties jopa iskee silmää. Vielä olen onnistunut välttämään, mutta kauanko mahdan kestää?

Näin taas pysyttiin asiassa esimerkillisesti. Eli kuten rakas lukijani kenties huomaatkin, kehitystä ei ole tapahtunut tauon aikana. Jotkut tavat ovat juurtuneet liian syvälle.

Niskavilloista kiinni ja töihin

Samalla kun tilaus Vanquishista ja Homefrontista lähti, pitihän sitä myös tilata kevyeksi välipalaksi Final Fantasy XIII-2. Noh, Viimeiset Fantasiat ovat sen verran isoja tapauksia, että se luultavastikin tulee joka tapauksessa pelattua. Mutta lukion pitkän matematiikan tuomalla laskupäällä, keväinen yhtälö X + Y + Z = t, ei lupaa paljoa. Selitän tarkemmin. Olkoon muuttuja X tässä tapauksessa tuo Final Fantasy XIII-2, Y vastaavanlainen kevyt makustelupala Mass Effect 3 ja Z sitten kaikki muut pelit. Vakio t on tarjolla oleva vapaa-aika, joka ei kovin paljoa jousta, joten FF:n, Massan ja muiden pelien väleille on löydettävä sellainen joustava muodostelma, että kaikki saisivat edes vähän rakkautta. Jos ajatellaan, niin FF ja Massa varmasti vievät elämän yhteensä ehkä puoleksitoista kuukaudeksi, jonka aikana selkärangattomampi osa minusta sijoittaa vähintään jokusen lantin muuttujaan Z, eli vaaditun peliajan pitäisi olla jotain välillä "ihan hemmetisti" ja "hanki elämä", jotta kaikesta olisi mahdollista suoriutua.

Onneksi ennen FF:n ja Massan julkaisua on vielä hetki aikaa korjata virheitä. Naivisti, kenties jopa lapsenuskoon verrattavan optimismin vallassa olen päättänyt, että niin hyllyin kuin kovalevyn pohjalla olevat tapaukset on pitkälti kaluttava läpi ennen kesää. Tämä toki vaatii paljon, mutta suunnitelmallisuus on kaiken perusta. Noin kymmentuntisen pelin pelaa helposti läpi viikossa, jos sen ottaa tavoitteeksi. Ajan saaminen jotakin suunniteltua operaatiota varten tuli huomattua joulukuun alussa, kun päätin työpäivien jälkeen katsella Harry Potter -elokuvasaagan läpi. Kahdeksaan leffaan meni yhdeksän iltaa, ja se väliin jäänyt ilta meni musiikillisen fanittamisen johdosta keikalla juostessa, joten kyseinenkin tilastotappio on helposti selitettävissä. Noh, jos tähtää noin peli per viikko tahtiin, ehtii perinteisemmät putkiräiskinnät ja -seikkailut juoksemaan rauhassa läpi. Killzone 3 tuli jo viime viikolla hakattua läpi kahdestikin trophyjen ja saadun platinan perässä (virtuaalipenis has gained level) ja nyt viikonloppuna tuli saatua kotimainen Rochard lopulta läpi. Kenties vielä parit osiot tulee keräilytarvikkeiden perässä juostua uudelleen, mutta tarinan osalta paketti on kasassa. Tämä viikko alkoi ylläkin mainitun Homefrontin parissa, joten työnsarkaa kyllä riittää.

To be continued...

Blogahtelu jatkunee hamassa tulevaisuudessa tutun epäsäännöllisesti, eli kenties jatkuu tai sitten ei, mutta antaa asian muhia. Operaatiostani kiinnostuneet voivat varmasti seurata etenemistä Gamerankings-arviotekstien puolella, mutta tänne kenties seuraava höpötys tulee olemaan arvio El Shaddai: Ascensions Of The Metatron -pelistä, sillä kyseisestä pienten piirien pelistä ei ole arviota ilmestynyt tämän siunatun sivun syövereihin. Tosiaan, työn alla seuraavina operaatioina tulevat olemaan PS3-puolelta Vanquish, El Shaddai, Lara Croft And The Temple Of Light, Tomb Raider Underworld, tappavantylsän LBP:n viimeistely, piakkoin tuleva Trine 2 (ollut merkittynä kalenteriin jo niin kauan, ettei ostoa joudu itselleen perustelemaan) sekä sitten se iänikuinen Dragon Age. PC-pelaamista kenties tulee taas harrastettua Assassin's Creed 2:n parissa, mutta se on ehkä suurin kysymysmerkki. Pelisarja ei umpisurkean ykkösen jälkeen todellakaan nappaa, joten AC2 saattaa jäädä lopullisesti pelaamatta, vaikka kovasti kehusanoja onkin saanut. Siihen palataan jos aikaa riittää ennen suuria julkaisuja, tai mahdollisesti niiden jälkeen.

Hävyttömästi vielä kulutan hetken aikaasti, rakas lukijani, ennen kuin kieltäydyt haasteesta. Koska tällä foorumilla on liiallista pelimäärää valittavia noin 100% kävijöistä, jolloin liian vähän pelaamista omaavien määrä jää myöskin kivaan tasalukuun, niin haastan sinutkin pelaamaan hyllyäsi tyhjäksi. Voin kertoa, että mieli on iloinen, kun hyllyssä muhinut peli lopultakin saa päätöksensä. Ja vasta silloin voi sanoa halvalla ostetun pelin olleen hintansa väärti, sillä aika harva voinee sanoa kympin makseneen muoveissa tuomiopäivää odottavan pelin olevan hintansa väärti, jos siihen ei edes koske siitä Play.com:n pahvikotelon avaamista lukuunottamatta. Ilmoita itsestäsi, ja täten tee epäonnistuneen lupauksen johdosta itsesi naurunalaiseksi. Kiitos jo etukäteen.

Loppuun laitan vielä spoilerteksteihin Gamerankingsiin kirjoitetut arviot Lego Harry Potter 2:sta, Killzone 3:n lyhyenlännän tuherruksen sekä Rochardin paloittelun. Miksikö tännekin? Täältä ehkä joku niitä himoitseva voi ne vahingossa löytääkin, mutta päällimmäisenä tulen ne ehkä itse joskus täältä vielä löytämään, jos niitä sattuisin kaipaamaan.

 

LEGO Harry Potter Years 5-7

Jos olet pelannut ja pitänyt edellisestä osasta, tai yleensäkään mistä tahansa Traveller's Talesin aiemmasta Lego-pelistä, marsmars kauppaan ostamaan tämäkin. Lähes sama pelihän tässä on kyseessä.

Legoland, Tylypahka

Ykkösosan napatessa lähdemateriaalikseen neljä ensimmäistä vuotta, oli pieni pelko persiissä kuinka jatko-osaan riittäisi vain kolme vuotta. Hätähän ei ole tämännäköinen, sillä Potterin seikkailuista kertovan leffasarjan jaettua viimeinen kirja kahdeksi leffaksi, riitti Lego-versiointiinkin viimeisestä vuodesta tarinaa kahden vuoden verran.

Kuten edeltäjässäänkin, on tuoreimpaankin Lego-Potteriin napattu mielenkiintoisimmat tapahtumat elokuvista. Vaikka muutamia kohtauksia onkin muokattu pelillisesti mielekkäämmiksi kuin mitä lähdemateriaali olisi koskemattomana mahdollistanut, on pelin jokainen tehtävä helposti tunnistettavissa. Jokainen vuosi jakautuu kuudeksi tehtäväksi, minkä lisäksi tehtävien välissä on pelattavissa pienempiä, mutta yhtäkaikki tuttuja kohtauksia Potter-universumista; Esimerkkinä vaikkapa viitosvuodelta tuttu Weasleyn kaksosten ilotulitus ja poistuminen Tylypahkan alueelta. Kokonaisuutena tehtävät ovat toimivia ja sopivan mittaisia rypistyksiä, sillä alueiden koluamishalusta riippuen yhden tehtävän suorittamiseen menee aikaa hivenen alle kymmenestä minuutista viiteentoista. Liiallista toistoa tehtävissä ei ole, vaikka toki pelimekanismin ohuus pakottaakin toistamaan tuttuja pulmia läpi pelin.

Tehtävät tarjoavat paitsi matkan loppuhuipennusta kohti, myös tehtävän sisäisiä sivutehtäviä, jotka ovat identtiset edelliseenkin osaan verrattuna. Jokaiseen tehtävään on piilotettu kolme avattavaa hahmoa, jokaisen tuvan logo, pinteessä oleva koululainen sekä kolikkojen keräämistä vaativa True Wizard -mittari. Vain yksittäisiä näistä on saatavilla ensimmäisellä läpäisyllä, sillä suurin osa kerättävistä esineistä vaatii sellaisia kykyjä, joita tarinan hahmoilta ei löydy. Tätä varten on tarjolla Freeplay-moodi, jossa samat tarinatehtävät on mahdollista pelata läpi uudelleen isommalla hahmoköörillä, jolloin kaikki kerättävä on mahdollista saada. Myös Tylypahkan alueelle on piilotettu keräiltävää, joten vapaamuotoinen luuhaaminenkaan ei hukkaan mene. Tylypahkaa miljöönä on hivenen supistettu turhimpia alueita, kuten pöllölä tai muiden tupien oleskelutilat, poistamalla, mutta alue on taas samalla laajentunut Tylypahkan ulkopuolelle. Tylypahkan toimiessa pääasiallisena pelialueena, on Viistokuja jälleen shoppailevan velhon tukikohta. Vuotava noidankattila, Matami Malkinin vaate- ja hahmokauppa, Weasleyn pilailupuoti sekä synkempi Iskunkiertokuja tarjoavat lääniä tutkivalle pelaajalle lisää. Lontoon puolella on mahdollista poiketa, tosin vain matkalla juna-asemalle, samoin kuin seitsemännen vuoden piilopaikkana toimivaan metsään.

Palikkatesti

Erityisen positiivinen yllätys on perinteinen vanhojen taitojen unohtaminen edellisosan ja tuoreimman seikkailun välissä. Potter-saagaan tutustuneet varmasti osaavat arvostaa ratkaisua, joka paitsi on uskollinen alkuperäisen tarinan hengelle, toimii myös käytännössä mallikkaasti. Uudet sekä uusvanhat taiat saadaan takaisin hyvinkin alussa, joten hätä ei ole suuri. Lisäksi pelin kohdeyleisön sisältäessä lähinnä lapset sekä sairaalloisen lapsenmieliset, on hyvä ettei taikavarastoa ole turhanpäiten lähdetty laajentamaan. Uudet kyvyt, kuten vesiloitsu tai Hermionen käsilaukku, tarjoavat monia hauskoja hetkiä kovin yksinkertaisten pulmien parissa. Haluttu taika on valittavissa joko kohtuullisen helposti ymmärrettävästä valikosta, tai sitten vieden liipaisimella tähtäimen halutun esineen kohdalle, jolloin peli valitsee kaivatun taian. Yksinkertainenhan mekanismi on, mutta silti toimiva. Toivottavasti kukaan ei Traveller's Talesin peleihin koske korkeaa vaikeusastetta toivoen, sillä sitä ei ole saatavilla.

Pulmat ovat perusluonteeltaan helppoja, mutta niiden humoristinen toteutustapa antaa tätä paljon anteeksi. Kaikilta velhoilta löytyy samat perustaidot, joten kytevän tulipalon voi sammuttaa kenellä tahansa taikakykyjä omaavalla, samoin kuin kaatuneen noidankattilan nostamisenkin. Sen sijaan uniikimmat taidot, kuten jo mainittu Hermionen pohjaton käsilaukku, vain Weasleyn perheenjäsenille avautuvat pilailulaatikot tai lemmikkiä vaativat putkistot pakottavat hivenen hivelemään aivonystyröitä. Usein ratkaisu on heti näkyvillä, mutta vaatii muutamia välivaiheita tai taitoja ratketakseen lopullisesti.

Palikkatestien ohella pelin ainoana selvänä uutuutena on velhojen taitojenmittelyt, eli kaksinkamppailut. Pelimekanismillisesti nämä vaativat hivenen tekemistäkin, sillä vastustajan takana näkyy väri, jonka mukaista taikaa tulisi laittaa pikapostissa menemään. Jos nopeus ei riitä taian valitsemisessa, on mahdollista asettaa eteensä hetkellinen suoja, jonka takana on yllinkyllin aikaa valita oikeanlaista myrkkyä. Nopeudella tosin ei ole minkäänlaista todellista merkitystä, sillä oikean taian laitettuaan päädytään aina rämpytyskamppailuun. Omissa laboratoriokokeissani selvisi, että rämpytyksen nopeudella ei ole minkäänlaista merkitystä, joten rauhallinen paineleminen riittää vallan mainiosti. Pidemmän päälle kaksinkamppailut kävivät puuduttaviksi, turhan pitkiksi sekä liiallisen automatisoiduiksi, joten tuleviin peleihinsä tuota kannattaisi Traveller's Talesin hivenen vielä hioa. Kovin montaa kamppailua ei pelistä onneksi löydy, sillä rivivihollista mätkitään vain valittua taikaa sokkona viskelemällä.

Odotukset ylittävä

Tekemistä pelissä riittää, sillä ennen kuin kaikki on kerätty ja ostettu, pelitunteja paloi ainakin itseltäni noin kaksikymmentä. Potter-fania hemmotellaan tarjoamalla vanhoja tuttuja klassikkohetkiä huumorin keinoin kerrottuna, mutta silti riittävän kunnioittavasti lähdemateriaaliaan käyttäen. Moninpeli tarjoaa sosiaalisen elämän omaaville varmasti hauskoja hetkiä, sillä Traveller's Talesin perinteitä kunnioittaen on se jälleen mallikkaasti toteutettu.

Ei jotain pahaa ettei jotain hyvääkin, sillä jo mainittujen kaksinkamppailujen lisäksi myös astetta vakavampi yleisilme pelille ei tarjoa ihan niin hyvää pohjaa kuin ensimmäisen osan lastensatu-fiilis. Ei ole missään nimessä helppoa tuoda kirjojen synkkenevää ilmapiiriä ja syventäviä aiheita pantomiimi-peliin, joten tarinasta tietämätön saattaa jäädä hivenen ihmettelemään tapahtumia. Silti etenkin muuan oleellisen henkilön kuoleminen pelin loppupuolella sai aikaan pientä herkistymistä, joten täysin aarnimetsään ei mennä tämänkään osalta.

Kokonaisuutena kuitenkin kyseessä on jälleen erinomainen peli, jonka parissa jokainen Potter-fani tulee varmasti viihtymään. Traveller's Talesin pelit ovat kuitenkin keskenään niin identtisiä, että ostopäätöstä pohtiessa kannattaa harkita tarkkaan, kiinnostaako Potter enemmän kuin Star Wars, Batman, Indiana Jones tai Pirates of the Caribbean. Jos Emma Watsonin lisäksi muillakin Potter-hahmoilla on paikka sydämmessä, ei tuoreimman Lego Harry Potter: Years 5-7:n ostamisen kanssa voi mennä pieleen.

****

 

Killzone 3

Pleikkarin räiskintöjen lippulaiva viskaa kranaatin ensin, ampuu sitten ja kysyy vasta kolmanneksi. Aiempia osia pelaamattomalle juonen alku on aikamoista höttöä, sillä edellisosan perusteiden selityksestä huolimatta syyt sotaan eivät oikein tahdo aueta. Tarinan statistin asemasta huolimatta ajaa sekin asiansa varsin mallikkaasti, eikä muutamien kikkojen, kuten Ricon niskoittelun jatkuva toistaminen pääse noin kahdeksan tunnin putkiräiskinnän aikana liiaksi harmittamaan.

Yhdeksän kentän aikana helghasteja passitetaan luojansa luokse sellainen määrä, että heikompaa hirvittää. Silti Guerrilla Games on hienosti välttänyt vihollisten loputtoman uudelleensynnyttämisen, joten yhden vihollislinjan kuoltua pelaaja voi rauhassa siirtyä eteenpäin. Aseita pelistä kyllä löytyy useampi erilainen, mutta itse huomasin juosseeni pelin alusta loppuun vaikeimmalla auki olevalla vaikeusasteella vain muutamaa käyttäen. Hätä ei tosin ole tämännäköinen, sillä jääkärileikkiä maustetaan erinomaisesti eri kulkuvälineillä, joita hyödyntävät osiot kuluttavat pelistä hivenen alle puolikkaan koko ajasta. Tarjolla on niin rakettireppua, jääsilkkeriä kuin avaruusalustakin, joten monotoniseksi peliä ei voi sanoa.

Sotatanner on paitsi äärimmäisen komea ja uskottava, myös erittäin lineaarinen. Erilaisia etenemissuuntia on keskimäärin yksi, joskaan raunioituneen Helghan-planeetan päällä se ei pääse häiritsemään tyylikkäästi toteutettujen tuhojen blokatessa kulkureittejä. Vihollisjoukkoja olisi voinut olla monipuolisemminkin, sillä tantereelta ei löydy kuin ne perinteiset vihollistyypit; On perusjääkäriä, tarkka-ampujaa, rakettireppumiestä, sinkohippaajaa sekä halausetäisyydelle pyrkivää. Pääasiallisesti erikoisempia vihollisia ei liiemmälti kentissä kuitenkaan näe, joten peliaika kuluu lähinnä rynkyllä varustettuja naamarisotilaita listiessä.

Lopputekstien lopulta pyöriessä jää päällimmäiseksi mieleen erittäin positiiviset fiilikset. Turhautumista ei päässyt mallikkaasti toteutetun checkpoint-systeemin takia syntymään, eikä päähenkilöistäkään sen suurempia valituksen aiheita pääse mainitsemaan. Graafinen puoli on sukupolven parhaita suorituksia, ohjaus on tarkkaa ja Jammeria katsoo mielellään. Moninpeliin löytyi pikaisella tarkistuksella vieläkin peliseuraa, eikä teknisessä toteutuksessa tuntunut olevan moitteen sijaa. Räiskintäfanaatikoille erittäin suositeltava pakkaus, eivätkä muutkaan varmasti pety, etenkään koska peliä saa nykyisin pilkkahintaan.

*****

 

Rochard

John Rochardilla ei mene hyvin. Avaruusmainarijoukon pomo on jo pidemmän aikaa etsinyt ilman tulosta meteoriiteilta louhimisen arvoista arvomalmia. Ja kun sitä lopulta löytyy, hyökkää Wild Boysin joukot kimppuun.

Paino on voimaa, painovoima on tilannekohtaista painovoimaa

Pelin perusta on kaksiuloitteisessa maailmassa gravitaatiolla leikkiminen, mikä näkyy paitsi välillä kirjaimellisesti katonrajassa juoksemisessa, arviolta kymmenmetrisissä hypyissä, sekä ennen kaikkea Rochardin G-lifter-aseessa. Aseen perusominaisuuksiin kuuluu laatikoiden vetokyky, sekä niiden ampuminen vihollislaumojen niskaan. Hetken seikkailun jälkeen aukenee pyssyyn myös perinteistä luotia muistuttava laserluoti, sekä sitten erilaisten kranaattien heittelemiset.

Suurin osa pelistä edetään L1-nappi pohjassa, sillä sen avulla Rochard pystyy muokkaamaan painovoimaa siten, että hypyt kantavat huomattavasti normaalia pidemmälle ja korkeammalle. Tämän lisäksi myös ammuttavat laatikot lentävät korkeassa kaaressa kauemmaksi, joten edut ovat selvät. Ongelmaksi tosin saattaa muodostua, että hypyn laskeutuminen kestää pidempään, joten helpomman tähtäämisen lisäksi vihollisen lasertykinruuaksi joutuminen on todennäköisempää.

Ongelmanratkontaa maustettuna räiskinnällä, vai toisin päin?

Vaikka pelin syvin olemus kumartaakin painovoiman avulla ratkaistaville palikkatesteille, tuntuu etenkin loppua kohti räiskintä ottavan valtaa yhä enenevissä määrin. Räiskintä ei ihan perustoimivasta luonteestaan huolimatta ole hauskaa, vaan etenkin useampaa negatiivisesti pelaajaan suhtautuvaa olentoa vastaan kerralla taisteleminen on lähinnä turhauttavaa. Väliin osuvat puhtaat puzzlehuoneet ovat kerrassaan mainioita ja viihdyttäviä älykkyystestejä, joissa oivaltamiset palkitaan. Suurta iloa siitä ei kuitenkaan ole, kun takaraivossa oleva pessimisti jo varoittelee seuraavista taisteluista. Liekö ylimääräisillä vihollislaumoilla sitten yritetty pidentää itseltäni noin kuusi ja puoli tuntia kestävää eeposta, mutta räiskinnän osalta lyhennettynä paketti olisi ollut ehdottoman paljon viihdyttävämpi. Lisäksi vähemmän tyytyväinen papukaijamerkki on annettava noin sekunnin verran liian pitkälle latausruudulle, jota saa tuijottaa muutamissa kohdissa liian usein ja liian pitkään.

Ongelmanratkonta toimii läpi pelin erinomaisesti hyödyntäen painovoimalla leikkimistä erilaisilla tavoilla. Toki muutamia niksejä joutuu hyödyntämään hivenen turhan usein, mutta pituuden huomioiden ihan ärsyttävyyksiin asti ei mennä. Erilaisten pulmien oleellisimmat kikat liittyvät erivärisiin laserseiniin, joiden ominaisuudet eroavat pienin mutta oleellisin tavoin. Punaisista seinistä ei hahmo mene läpi, mutta luodit menevät. Siniset seinät taas päinvastoin ja niin edelleen. Pulmia maustetaan erilaisin liikkuvin esinein, sähkötettyine altaineen ja niin edelleen.

Silmä- ja korvakarkkia

Tekniseltä toteutukseltaan Rochard on huippulaadukasta työtä. Graafinen ilme on yksinkertaisesta perusilmeestään huolimatta erittäin toimivaa, värikästä ja selkeää, joten pelissä eteneminen ei siitä jää missään vaiheessa kiinni. Sopivasti ylipainoinen John kurmuuttaa vihollisjoukkoja, jotka erottaa ympäristöstä selkeästi turvallisen välimatkan päästä, joten epämiellyttäviä yllätyksiä ei pääse matkan varrella syntymään. Pelin muutamasta erilaisesta miljööstä etenkin casino musiikkeineen jäi erityisen vahvasti mieleen paikkana, jonne voisi vielä uudelleenkin eksyä. Musiikkipuoli ei muutenkaan pääse missään vaiheessa ärsyttämään, eli sen osalta hommasta on suoriuduttu mallikkaasti. Ääninäyttelijäpuolelta Rochardin roolin hoitava Duke Nukem, eikun siis Jon St. John, hoitaa tehtävänsä kenties vuoden paras ääninäyttelijä -tittelin arvoisesti. Jenkkimurre on sopivassa määrin ylivedettyä, ja kun huumoria hyödyntävä dialogi muutoin kohtuullisen hölmössä ja turhanpäiväisessä tarinassa on valtaa pitävä elementti, jää hommasta päällimmäisenä hyvä maku.

Rochard on kotimaisen peliteollisuuden taidonnäyte vuodelta 2011, eikä se häpeä Pleikkarin pelitarjonnassa hetkeäkään. Räisikinnän määrää karsimalla käsillämme olisi todella timanttinen peli, mutta nytkään ei PSN:n kaupasta alta kympin irtoava peli jätä juuri valittamista. Kyseessä on Recoil Gamesilta hyvä päänavaus, joka saa haluamaan sopivassa määrin lisää. Ihan ei ehkä erittäin kovatasoiseen kotimaisten pelien kärkeen vielä ylletä, mutta se tapa jolla pelilliset niksit yhdistettynä kertakaikkisen komeaan tekniseen toteutukseen on toteutettu, saa odottamaan kenties jo seuraavalta Recoil Gamesin tuotokselta napakymppiä.

***