Berdu

Tämän tekstin tuli alunperin esiintyä Uncharted 2 -ketjussa, jossa hieman offtopicin voimin syntyi keskustelua mieleenpainuvista tai mieleenpainumattomista pelihahmoista. Tässä omia mietteitäni viime aikoina ohjaamistani sankareista:

John Marston (Red Dead Redemption) omasi tarinansa alussa kaikki ainekset tulla legendaariseksi pelihahmoksi, mutta Rockstarin open world -peleille tyypilliset keinot tarinankuljettamiseen laimensivat Marstonin persoonan tavallisen harmaaksi. Kiireetön kukkien poiminta tietojaan pihtaaville sivuhahmoille ja muille preerian profeetoille tuppasi vesittämään illuusiota miehestä joka on intohimoisesti pelastamassa perhettään. Itse rakastan kaikennäköistä erilaista puuhaa tarjoavia open world -pelejä, mutta liian usein tästä on hintana potentiaalia pursuavan päähenkilön kastraatio.


Lännen kovin juoksupoika ja kukanpoimija


Cole Phelps (L.A. Noire) on hieno mies työssään, mutta tapa jolla miehen perheongelmat ja muu yksityiselämä käsiteltiin jätti paljon toivomisen varaa. Loppujen lopuksi Cole jäi harmillisen pinnalliseksi, ajomatkoilla partnereidensa analysoimaksi silhuetiksi. Ainoat syvällisemmät tutkiskelut miehestä liittyivät hänen moraalikäsityksiinsä ja arvomaailmaansa, ja näissäkin vain raapaistiin työn ulkopuolisia asioita. Potentiaalia Colessa oli, varsinkin kun L.A. Noire hieman rikkoi open world -standardeja erittäin juonipainotteisella tarinallaan. Valinnaisia katurikosräiskintöjä lukuunottamatta hahmoa ei tuhlattu tarinan ulkopuolisiin, langanohuisiin sivutehtäviin a la GTA-pelit ja Red Dead Redemption.


"Olenko oikeasti listan ainoa hahmo, jolla ei ole sänkeä?


Nathan Drake (Uncharted) on mainio indymainen vekkulipoika, johon en kuitenkaan mitään tunnesidettä koskaan saanut luotua. Pelisarjan pintapuoliset raapaisut Nathanin ytimeen ovat onneksi juuri niin kevyitä kuin Unchartedien henkeen kuuluu. Pelatessani haluan pitää Nathanin hengissä koska hän on niin mukava tyyppi, en sen takia että häntä käytettiin hyväksi lapsena tms. Heavy Rain -tyylistä b-leffa -draamaa.


"Muistikirjani on hienompi kuin Phelpsin."


Ezio Auditore da Firenze (Assassins Creed) oli hahmona vain hitusen moniulottteisempi kuin Simpsoneissa usein esiintyvä, kansansa stereotypioita vaaliva italialainen kokki.


"Sulaudun väkijoukkoihin, koska en näytä lainkaan epäilyttävältä tämä huppu päässäni."


Shepard (Mass Effect) on mielenkiintoinen otus. Valitsin pelityylikseni (ME2) uber-hyvyyden ja rehtiyden; olin unelmavävy ja galaksin pelastamisen poster boy. Jossakin vaiheessa tajusin kuinka ärsyttävää moinen täydellisyys oli. Aloin jo miettimään seuraavaa läpipeluukertaa, jossa varmasti tekisin enemmän säröjä Shepardini putipuhtoiseen luonteeseeen: pitäisin rotia ja kuria ja Mirandan tissit pois mielestäni. Suhteeni hehkeään Mirandaan oli hahmoni ainoa pimeä puoli; galaksin pelastaminen sai odottaa kun kävin viiden minuutin välein vonkaamassa Mirandan pöksyjä lattialle. Grandcanyonmainen rintavako mielessäni varsin munattomasti aina myötäilin hänen mielipiteitään, jotka usein olivat täydellisessä ristiriidassa rakentamani Shepardin ajatusmaailman kanssa. Jossain vaiheessa läpipeluutani pidin tauon ja kysyin penikseltäni, tuolta verrattomalta Move-kapulalta, että kumpi meistä tätä peliä nyt oikein pelaa? Hahmona Shepard on juuri niin kiinnostava kuin minkä hänestä itse tekee ja kiintyminen häneen on suoraan suhteessa siihen kuinka paljon hommaan itse eläytyy; tässä Mass Effectit ovat muita nykypelejä huimasti edellä.


"tissit tissit tissit tissit galaksin pelastaminen tissit tissit"


Grayson Hunt (Bulletstorm) on astetta mulkumpi versio Nathan Drakesta, ja astetta jalostetumpi versio Duke Nukemista. Ja toisin kuin useimmat modernit FPS-kollegansa, osaa Hunt PUHUA! FPS-mykkyys on yleinen tauti ja valitettava pelialan standardi, josta en nyt jaksa enempää avautua.


Vuoden 2011 tiukin videopelikampaus


Monkey & Trip (Enslaved). Näiden kahden yhteisissä hetkissä oli paikoittain jotain selittämätöntä magiaa. Liekö syynä hyvä ääninäyttely ja motion capture, vai pelkästään tapa jolla peli hahmot yhteen toi ja yhdessä piti.

KFINin blogipolitiikka estää lisäkuvien laittamisen, mutta kuvitelkaa tähän yrmeä ihmisapina ja hento brunette.

Kane & Lynch ovat julmia ja kyynisiä kusipäitä, joille ei parivaljakkona löydy vertaa, tai edes vertailukohtaa. Antisankaruus ja kaksikon uravalinnat mahdollistivat pelintekijät tekemään sarjan kakkososaan muutamia ikimuistettavia kohtauksia; sellaisia joissa eivät puhtoiset nathandraket voisi seikkailla.

Sivuhahmoilla on peleissä yleensä melko onnellinen asema; he voivat toteuttaa omaa personaansa ja agendaansa ilman esteitä, heiltä ei tarvitse tarinan kannalta odottaa liikoja, ja heillä saa olla rutkasti ominaisuuksia jotka eivät pelattavaan päähahmoon istuisi. Toki esim. Mass Effectissä voit vaikuttaa sivuhahmojen fiiliksiin ja jopa tulevaisuuteen, mutta yleensä peleissä sivuhahmot määräävät tahdin; "tuo kukkia minulle niin pääset etsimään vaimoasi, seuraa minua tänne, suojele minua kun kävelen tuonne, tuo minulle se ja tee tämä ja tuo ja vielä tämä niin pääsen tarinankaaressani loppuun, ja sinä omassasi eteenpäin". Toisin kuin päähahmot, ovat sivuhahmot yleensä yhtä moniulotteisia niin elokuvissa kuin peleissäkin.

Loistava esimerkki valovoimaisista sivuhahmoista on GTA San Andreas, josta muistelen lämmöllä Frank Tenpennyä, Mike Torenoa ja The Truthia, mutta en millään saa päähäni mikä pelin päähahmon nimi on. Nykypeleistä oiva esimerkki on Mass Effect 2, jossa Martin Sheenin esittämä sivuhahmo varastaa shown aina ruutuun saapuessaan.

Tästä päästäänkin vielä nopeasti sivuamaan ääninäyttelyä ja sen merkitystä hahmon "myymisessä". En ymmärrä miksi monet pelistudiot pihtaavat ääninäyttelyssä ja raahaavat studioon kesäteatterin tähtiä (ks. Heavy Rain). Usein käytetty huono selitys on, että tunnetun näyttelijän käyttäminen veisi liikaa huomioita pois pelistä, ja että pelattava hahmo leimautuisi liikaa henkilöksi äänen takana. Jälkimmäinen tapahtui minulle esim. Mass Effectin ja Martin Sheenin kanssa, mutta en näe tätä negatiivisena asiana tai ongelmana. Yhtä hyvin pystyn katsomaan Raging Bull -leffaa tietäen että legendaarisen roolityön esittää Robert De Niro. Ja olen aivan varma, että ilman De Niroa tai vastaavan kaliberin näyttelijää olisi leffa hautautunut keskinkertaisuuksien suohon jo syntyessään.

Seuraavat henkilöt lupasivat esiintyä blogin seuraavassa osassa (jota luultavasti en jaksa koskaan kirjoittaa): Eddie Riggs (Brutal Legend), Joker (Batman: Arkham Asylum), Kratos (God of War), GLaDOS & Wheatley (Portal 2), Reznov & Roebuck (Call of Duty: World at War), Cole (Infamous), Nathan Hale (Resistance), Alien & Predator (Aliens vs. Predator).