Elämäni pelit

Silloin tällöin pieni luova tauko on paikallaan. Yli puolen vuoden tauko menee jo laiskuuden piikkiin. Joskus viime vuoden loppupuolella kirjoittelin blogimerkintöjä hienoista C64-peleistä. Niitä riittäisi yhä runsain mitoin listattavaksi, mutta hyppään kuitenkin tauon jälkeen NES-aikaan. Ennen varsinaisia pelimuisteloja ajattelin kuitenkin selvittää miksi NES on nyt ja tulevaisuudessa se minulle kaikkein ikimuistoisin pelikonsoli.

Ensikosketukseni Nintendoon oli Super Mario Brosin pelaaminen serkun luona, olin tuolloin uskoakseni 6-vuotias. Testauksen seurauksena kyläilyt lisääntyivät huimasti ja seuraavana jouluna ei isoveljeni ja minun lahjatoivelistalta löytynyt kuin yksi ainoa vempain. Odotusta lievitti mahdollisuus vuokrata konsoli ja pelejä R-Kioskeilta ja jopa paikalliselta Teboililta. Laitevuokra viikonlopulta oli muistaakseni 45 markkaa ja uusimmat pelit sai 35 markalla.

Sitten kun oma Nintendo aikanaan saatiin perheeseemme, ei pelejä todellakaan ostettu samaan tahtiin kuin nykyään. Reaalihinnat olivat tuolloin aivan hirveitä nykytasoon verrattuna, yli 400 markkaa jo 20 vuotta sitten. Pelastukseksi nousi lainailu kavereiden kanssa.

Ala-asteella luokallani oli hieman toistakymmentä poikaa, joista joka ikisellä oli NES. Yksi tosin vaihtoi jossain vaiheessa Megadriveen ja sai kuulla siitä loputtomiin. Joka tapauksessa pelivaihdot olivat jatkuvia ja yleensä parhaat uutuuspelit päätyivät aikanaan ainakin yhden kaverin hyllyyn lainattavaksi. Porukalla plärättiin Nintendo-lehtiä läpi ja suunniteltiin syntymäpäivä- ja joululahjatoiveita niin, että ystäväpiiriin saatavien nimikkeiden määrä kasvoi mahdollisimman suureksi. Syntymäpäiväjuhlissa ja yökylissä vanhempien ei tarvinnut järjestää ohjelmaa, nintsikka ja ulkona juoksentelu riitti.

Retrospektiivisesti tarkasteltuna laitteen pelikirjasto oli jotain aivan uskomatonta: Mario, Zelda, Kirby, Mega Man, Metroid ja lukuisat muut Nintendon, Konamin, sekä Capcomin sarjat alkoivat NESillä. Kaiken kaikkiaan miltei jokaisesta vastaan tulleesta pelistä tuntui tuolloin innostuvan aivan valtavasti. Vaikka pelaaminen yhä on rakas harrastus, ei paluuta vastaavaan enää koskaan ole.

Seuraavassa kirjoituksessa, joka toivottavasti ilmestyy vielä tämän vuoden aikana, aloitan itselleni tärkeimpien NES-pelien läpikäynnin. Ensimmäisen Super Marion jätän väliin, joten aloitusvuoron saa Bionic Commando.