Katso RSS syöte

Nisupulla

Peliraivo

Arvostele tämä blogi
5 Kommentteja
kirjoittanut
Nisupulla
04.08.2012 klo 12:05 (950 Luettu)
Aihe nousi nyt ajankohtaiseksi, kun erittäin harvoin pelistä kiihtyvänä löysin itseni kiroilemasta peliohjain kourassa ja kiivastuksen vallassa vaihtamassa peliä toiseen. Syynä tähän oli "epäoikeudenmukainen kohtelu", joka mm. ei jättänyt pelaajalle mahdollisuutta ennakoida tulevaa. Kuten myös tyly tapa heittää takaisin kentän alkuun. Tätä toistona ja alkaa savua nousta korvista. Kaiken kruunaa vielä oma kädettömyys.

Ihmekkös tuo, kun peluutuksessa on muinaismuisto kymmenen vuoden takaa. Hetkinen, tämähän oli ihan normia siihen maailman aikaan. Ei talutettu kädestä ja tarjottu automaattitallennusta joka nurkalla. Pelaaja oli nöydä renki talossa ja pelintekijä isäntä. Kärsi ja pelaa kurjake! Asetelman ollessa nyt toinen. Pelintekijät laitetaan vaihtoon nopeammin kuin ehtii heidän nimiään opetella. Kaikki tuodaan hopeatarjottimella siihen nenän eteen ja pelaajana olen tottunut tasokkaaseen palveluun. Pelaaminen pitää olla vauhdilla etenevää ja toistoihin ei juuri ole varaa, vaikka peukalo olisi keskellä kämmentä.

Olemmeko tulleet herkkähipiäisimmiksi? Ensimmäinen valitus tulee jo siitä, jos ohjaus ei ole joka napilta sama kuin messiaspelissä aiemmin. Sadattelu jatkuu, kun omaa suosikkiasetta ei saakkaan heti lähdössä kouriinsa ja välineiden eteen joutuu tekemään oikeasti töitä. Asian tilaa ei paranna lainkaan tieto siitä, miten jollakin toisella on jo paremmat välineet saadessaan pelin vuorokautta aiemmin. Verkkopeleissä syyllinen löytyy lähes aina muualta kuin tuolin ja peliohjaimen välistä. Yksinpelejä nyt ei kukaan enään edes pelaa, tai jos sen tekee alkaa kirosanoja kuulumaan jo ennenkuin peli on ehtinyt myöhästyneenä postituksena luukusta tipahtamaan. Valitusta toisensa perään ja silti muistellaan vielä karmeampia aikoja nostalgian kyynel poskella. Paras lääke muistoihin on lyödä vanha peli tulille ja todeta ajan kullanneen jälleen kerran.

Näitä karseita vääryyksiä eiliseltä illalta. Pelinä Ratchet & Clank Trilogy, sarjan ensimmäinen osa ja vuosimallia 2002. Nyt HD-ja trophy-kuorrutuksen saaneena.

Kategoriat
Sekalainen

Kommentteja

  1. milesizdead:n Avatar
    Jaa, nostalgiaa tai ei niin kyllä minä kaipaan vaikeutta ja armottomuutta peleihin lisää.

    80-luvulta asti pelanneena täytyy myöntää että aika usea peli jää sen takia kesken kun havahtuu siihen, että juoksee vain paikasta A paikkaan B, ehkä jopa kuolematta siinä välissä kertaakaan. Ja mitä sitten jos henki lähteekin, peli ihan itse ehdottaa palaamista edelliseen seivipisteeseen joka on aina lähellä kuolinpaikkaa.

    Joku Skyrim vaikka, ensimmäinen lohari on tapettu tunnissa tai kahdessa, missäs se jännääminen on kun matoja lentelee taivas pimeänä koko pelin ajan. Kuolema korjaa satoa vain kun ei enää jaksa edes katsoa minkälainen hirviökavalkaadi siellä perässä juoksee.

    FPS:t sama juttu, kunhan suojan taakse kerkeää niin punainen ruutu muuttuu taas normaaliksi ja voitkin pian tappaa sen seitsemänsadannen sotilaan Commando-Arskamaisesti. Missä ovat Conflict-pelisarjan tehtävästä toiseen kestävät vammat ja vanhojen Clancy-pelien "yksi nappi tappaa"-pelit?

    Noh, onneksi on olemassa urheilupelit, joissa ainakin verkossa saa vääntää välillä ihan olan takaa voittaakseen.

    Ja loistava timantti Trials Evolution hiilikasan keskellä, peli missä vanhaan tapaan ärräpäät irtoilevat ahkerasti kun yrittää sitä viimeistä platina-suoritusta hinkata ja oman typerän mokan takia kaatuu viimeisellä esteellä

    Mutta joo, frustraatioita saisi olla enemmänkin nykyään. Eihän ihminen kasva jos ei tule pataan välillä, peliltä tai elämältä ylipäätään.

    [/old man's rant]
  2. Therussu:n Avatar
    Tästä Nisulle seuraava hermoille ystävällinen peli:

    [Dopefish] Kaizo Mario - Part 1 (Long!) - YouTube

  3. Nisupulla:n Avatar
    Haastetta saa ja pitääkin olla reilusti, ei siinä mitään. Läpipeluu tuntuu sitäkin loistokkaammalta ja jää varmasti paremmin mieleen kuin apuraittailla vedetty löperö esitys. Tuo Mario-pätkä kyllä osui suoraan blogin teemaan
  4. Torres:n Avatar
    Mulle peliraivoa ovat viime vuosina aiheuttaneet lähinnä Dark/Demon's Soulsit ja UFC 3. Soulseissa raivostutti lähinnä oma mokailu, pelihän on sinänsä hyvin reilu, taito raktaisee. UFC konetta vastaan sen sijaan on jotenkin äärimmäisen raivostuttavaa. En varmaan vaan osaa, mutta itselle esim. uramoodissa se vaikeustaso nousee jotenkin liian jyrkästi. Urheilupelit muutenkin ovat aina ollet niitä pahimpia raivon aiheuttajia. Se koneen antama vastus on niin keinotekoisen tuntuinen ja peleissä kokee helposti todellista vääryyttä.

    Haaste on silti pelaamisen suola. Liian moni peli kärsii nykyään ns. viihdeputki-syndroomasta. Mihinkään kohtaan ei saisi jäädä liian pitkäksi aikaa hieromaan, koska heti pelätään pelaajan kyllästymistä. Haastetta on kuitenkin monenlaista, eikä jotain Unchartedin keinotekoisia vihollisvyöryjä jaksaisikaan monen montaa kertaa hieroa. Soulseissa sen sijaan haaste on jotenkin paljon konkreettisempi ja aiheuttaa ihan aitoa tyydytyksen tunnetta.

    Sama se on noissa 2D tasoloikissa. Uusi Rayman oli varsin piristävä kokemus geneeristen elämysjuonien suossa. Pelaaminen on muuttunut entistä enemmän kertakäyttöviihteeksi, mikä heijastelee nykyisiä mediankulutustottumuksia. Itseltä jää nykyään luvattoman usein peli tyystin kesken, kun muutaman tunnin jälkeen peli ei tarjoa enää mitään uutta haastetta. Ellei haasteeksi kutsuta alati kasvavia vihollislaumoja, joiden lahtaamiseen tarjotaan alati isompia pyssyjä. Minä en kutsu.

    Nimim. Vuoropohjainen strategia takaisin muotiin!
  5. Baron:n Avatar
    Pieni kommentti sukupolvien välisestä kuilusta:

    Otetaan esimerkkinä vaikka Gamecuben julkaisupeleistä Factor5:n loistavaakin loistavampi Roque Squadron II. Itselläni meni hermot aivan kympillä peliin: tehtäviä oli vain 9, mutta niitä väännettiin tuskan kanssa päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia. Pelin läpäisemiseen meni 3kk ja viimeinen Endorin taistelu julistettiin muutamaan otteeseen täysin mahdottomaksi. Parin viikon tauko alle ja uudestaan yrittämään. Lopulta se peli meni läpi ja voi pojat kun oli olo kuin maailmanmestarilla.

    Nyt oma poika ihmettelee Cubea. Hän on tottunut kännyköiden kautta sellaiseen maailmaan, että pelimekaniikka on yhden napin (näytön) oikea-aikaista näpyttelyä and that's it. Ainoa mikä kiinnostaa on "vapaa hiekkalaatikko". Siellä puuhastellaan sitten jotain päätöntä ja sitten vaihdetaan lennosta peliä. Aina voit asentaa jonkun ilmaisen kokeiluversion. Minecraft on sitten jotain tolkuttoman hienoa (10 minuutin ajan), mutta siihen se sivistys sitten jää. Need for Speed: Most Wanted on hauska kun siellä saa vapaasti pörrätä ja etsiä autoja, mutta kisoja ei haluta ajaa. Vitan Gravity Rush on myös hauska: siinä leikitään hiekkalaatikolla, jonka painovoimaa voi muutella. Tarinaa on pelattu kaksi kappaletta eteenpäin, dah.

    Esimerkkejä olisi vaikka millä mitalla, mutta yleensä luovutetaan ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa vastaan ja vaihdetaan peliä. Onko pelejä liikaa? Onko liikaa valinnan varaa? Poika kyllä tykkää Cuben Roque Squadronista todella paljon. Hänen lempipelejään. Mutta hänelle riittää Tatoiinilla oleva tutoriaali, joka on "vapaa hiekkalaatikko". Muuten ei kiinnosta pätkääkään. Kuolemantähden tunneliajo...

    "Yhyhyh, Darth Vader tappoi minut, osuin seinään, yhyhyh..." Eikä tietenkään voi yrittää uudestaan. Ehkäpä parin vuoden kuluttua?