-WaLuigi-

Tipahti postiluukusta kutakuinkin viikko sitten varsin huokeaan hintaan ostettu Tomb Raider Trilogy, eli siis edellisen sukupolven trilogian osat Legend, Anniversary sekä Underworld. Peliaiheisena tunnustuksena on kerrottava, että eläissäni en ole aiemmin yhtäkään Tomb Raideria pelannut sekuntiakaan. Nyt onnekseni voin sanoa asiain jaman hivenen muuttuneen, sillä maaliin on saatettu näistä ensimmäinen, eli siis Legend, joka ansaitsee saada tilaa tällä unohdetulla loppusijoituspaikalla. Eikä pelkästään hyvässä mielessä.

Legendalla on kaksi puolta

Positiiviseen elämänkatsomukseen kuuluu, että aloitetaan positiivisista asioista, jotta lopuksi saadaan huonoista uutisista asianmukainen jälkimaku suuhun. Eli periaatteellisella tasolla Legends on varsin kelpo peli, jolle muunmuassa nykyisen sukupolven megahitit Unchartedit ovat kokolailla kaiken velkaa. Pelilliset kikat ovat kaikki täysin identtisiä niin piilotetuista aarteista QTE-osuuksiin asti ja kiipeilystä räiskintään. Toki ajankulumisen huomaa siinä, että nykytrendin mukaisesti Unchartedeissa on pakko olla suojan takana kyykkiminen mukana, toisin kuin hivenen nopeampaan akrobatiatoimintaan perustuvassa Laran maailmassa. Koska toimivan mallin kopioiminen ei ole syntiä, jos sen tekee hyvin, niin annetaan sen olla.

Tarinallisesti kyseessä oli niin hämärä teos, että voisin sanoa saaneeni siitä kenties vielä vähemmän irti kuin Cannesissa vuoden elokuvaksi valitusta Tree of Lifesta, jota voin tosin suositella kaikille. Ainakaan ette voi sen nähtyänne pitää itseänne enää liian fiksuina, sillä kyseessä on täysin mieletön teos. Sekä hyvässä että pahassa. Leffasta kertonee se aika paljon, että vierustoverini nukkui sikeästi puolitoista tuntia kyseisestä leffasta. Mutta takaisin aiheeseen; Pelin loppuvastuksen alkassa heräsi mieleeni suuria kysymyksiä, joita yritän nyt parhaani mukaan avata. Ensinnäkin miksi peliin, jonka juonessa ei ole minkäänlaista loogista järkeä, pitää edes yleensä luoda jonkinlainen kliimaksin saava tarina? Yksittäisiä rivipomoja kyllä kohdataan pelin aikana useampiakin, joiden roolit ovat niin mitättömiä, että ansaitsevat kaatuakin ajoissa. Sen sijaan loppuvastuksena oleva vihollinen jää täydelliseksi kysymysmerkiksi. Mikä se oli? Kuka se oli? Mitä se tekee? Mistä se tuli? Olisi niin kiva osata vastata edes yhteen kysymykseen.

Lisäksi yliluonnolliset loppuvastustajat muutoin vähintäänkin mahdollisen pelimaailman sisään sopii mielestäni kovin kovin huonosti. Far Cry oli aikanaan luokkaa paras räiskintä ikinä tasan siihen hetkeen asti, kunnes ensimmäinen mutantti tuli vastaan. Uncharted kakkosen hirviöt ärsyttivät urakalla, kun ei niihin tuntunut oikeasti sisältyvän mitään järkevää pointtia, toisin kuin ykkösessä. Ei siinä mitään jos peli sisältää yliluonnollisuuksia sun muuta, mutta en arvosta pätkääkään jos ne laitetaan peliin kesken kaiken. Noh, eivätpä yliluonnollisuuksiin perustuvat kauhuleffatkaan herätä täällä minkäänlaisia positiivisia ajatuksia, joten ehkäpä vika on minussa.

Loppupomoista

Otsikon jälkimmäinen osuus, eli typerät loppuvastukset, onkin sellainen asia, että on vaikea ymmärtää. Kun puolitoista vuotta sitten PS3:n hankin, niin Tekken6 oli yksi kolmesta pelihankinnasta koneen kylkeen. Sinällään ihan hyvä peli, ei siinä mitään, mutta loppuvastus... Mikä helvetti saa pelintekijät luomaan peliin oman sisäisen logiikan pelimekanismiin, jota loppuvastustaja ei noudata? Jos lyön vastustajaa kesken iskun, niin kaikkien muiden vastustajien oma isku keskeytyy, mutta ei loppuvastustajan. Legendissä tarinallisesti typerä loppuvastustaja olisi ollut ihan jees, jollei olisi ollut niin pelimekanismillisesti typerä. Osa iskuista pysähtyi kentälle oleviin pylväisiin ja muihin esteisiin, mutta osa tuli läpi. Välillä sain osuman ja Lara menetti ~90% fyysisestä terveydestään ja minä 100% mielenterveydestäni, kun iskua ei edeltänyt minkäänlainen iskuanimaatio tai merkki tulevasti hyökkäyksestä. Ihan täyttä selvyyttä en myöskään saanut miksi osa iskuista oli todella tehokkaita ja osa lähes tehottomia, vaikka osuma oli samanlainen.

Tämä varmaan kuulostaa siltä kuin inhoaisin kaikkia loppuvastuksia, mutta näinhän asia ei ole. Loppupomot voivat ja yleensä ovatkin haastavia, mutta valitettavasti liian usein ne eivät ole reiluja. Juuri nuo Legendin tai Tekkenin loppuvastukset käyvät esimerkkinä siitä kuinka ne eivät ole reiluja. Sen sijaan taas Mass Effect 1:n, Mafioiden tai vaikkapa vähän vanhemmista Max Paynen molemmat vastukset ovat kyllä haastavia, mutta ne ovat puhtaasti omasta tekemisestä kiinni. Ei tule urheilupeleistä tuttu fiilistä siitä, että huonosti kävi koska kone päätti että niin on käytävä, vaan homma on täysin hoidettavissa jos vain oma taitotaso on sillä tavoin kohdillaan, että edellytykset onnistumiseen ovat kohdillaan.

Tämä teksti oli ehkä hivenen katkeroituneen miehen teksti, sillä Legendin loppuvastustajaa tuli yritettyä tänään klo 00-02 sekä 13.30-15.15 -väliset ajat, kunnes lopulta meni läpi vaikeimmalla vaikeusasteella. Toivottavasti Anniversary on niin juonellisesti kuin loppuvastustajankin osalta edes hivenen miellyttävämpi kokemus. Ja jos elämä ja kohtalo suo, niin trilogian loppujen osien jälkeen kirjoittelen arvostelun koko paketista.