-WaLuigi-

Trophyt. Saavutukset. Nuo kirotut mutta silti niin houkuttelevat keräilynkohteet. Muistan kuinka aikanaan kun Achievementit tulivat julki, niin lähinnä huvitti koko idea. Miksi kukaan keräilisi mitään täysin merkityksetöntä, johon vieläpä kuluu aikaa pahimmillaan satoja tunteja? Eipä Xbox-puoli koskaan kodilta tuntunutkaan, joten eipä minua koskettanutkaan. Sitten Pleikkarin ihmeellisessä maailmassa siirryttiin uuteen aikakauteen. Ikään kuin PS3.5 -aikaan, eli aikaan jälkeen trophyjen, jTr. Luulin pelaavani tämän sukupolven Wiillä, joten tuokin huvitti. Kysymykset olivat samat kuin achievementien kohdalla; Miksi? Mitä hyötyä?

Sitten tultiin toukokuuhun 2010, jolloin ennen lomille lähtöä olin tullut intissä tulokseen, että aamujen käydessä vähiin on PS3 saatava talouteen. Olihan noita syitä, kuten BR-soitin, Tales of Vesperia (Missä liet?), yksinoikeus FF13 (Mihin jäit?) ja niin edelleen. Pääsyyhän siis tietysti oli, että Wiin patukan visvaamiseen oli kyllästyminen jo iskenyt, ja kaipuu vanhan tutun tatin vatkaukseen oli syttynyt. Gigantistahan se toimiva PS3 sitten heti toisella yrittämällä löytyi. Siis toimiva, sillä läjässähän niitä oli kaupassa vaikka kuinka ja paljon, joista löysin varmaankin ainoan rikkinäisen. Eikö muka ollut trophyn arvoinen suoritus?

Pronssi trophy

Ensimmäiset pelini, jotka mukaan tarttuivat, olivat Star Wars Force Unleashed, Tekken 6 sekä Soul Calibur IV. Näistähän Soul Calibur ei trophyjä sisällä, joten oikeastaan peli on muutamaa kokeilua lukuunottamatta seissyt hyllyssä ostosta asti. Syy ei ole pelkästään trophyjen, mutta kuitenkin. Tähän myöhemmin. Vielä SWFU:ta pelatessakin tuppasi naurattamaan, kun oikeassa yläkulmassa välähti ja kaiuttimissa kilahti. Aina tuli riennettyä katsomaan, että mitäs hemmettiä nyt tuli tehtyä, kun jotain tuli ansaittua. "Vahingossa" ansaittuja trophjyähän ne olivat, sekä tietysti etenemisen johdosta tulleita. Minkäänlaista keräilyintoa niitä kohtaan ei vieläkään ollut. Ja miksi oliskaan? Mitä hyötyä niistä on? Miksi käyttäisin aikaani niihin?

Kesä tuli pelattua kuin ennen vanhaan, vain pelaamisen riemusta. Hauskaa oli, eikä tarvinnut stressata mistään. Syksymmällä, en edes muista tarkasti missä kohtaa, löytyi tämän laudan kautta Sonyn verkkosivuilta se oma trophy-kortti, jota tuli töissä vilkuiltua. Aluksi vain huumorilla katselin, että mitähän kaikkea sitä voisi pelissä tehdä. Tässä kohtaa olisi pitänyt hälytyskellojen soida, mutta en ollut tarpeeksi viisas. Jatkoin matkaani, ja kas kummaa, kohta olinkin trophyjen lumoissa.

Hopea trophy

Yhtäkkiä kesän marssiessa kohta turmiotaan pelaamisen tunnelma muuttui, mutta vain vähän. Normaalin etenemisen lisäksi peli-iltamaan astui mukaan erilaisten kombojen tai taitojen käyttäminen, ja vain trophyjen takia; Kuten Batman: Arkham Asylumissa, hölmöjen temppujen tekeminen, kuten riittävän pitkälle liitäminen tai itseää bat-a-rangilla heittäminen, tai SWFU:ssa vaaditut 200 tappoa per voimakikka. Pokaaleiden keräämisestä alkoi tulla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tosin vieläkin siten maltillisesti, että platinan tai edes kaikkein härskeimpien suoritusten tekeminen ei oikeasti edes käynyt mielessä. Jossakin kohti kuitenkin päästiin siihen, että Oppipojan matka oli enää kahta vaikeusastepokaalia sekä pimeän puolen ratkaisua vaille kliimaksissa.

Päiviä sitä mietin, että jaksanko lähteä uudelleenpeluukierrokselle niin typerän syyn takia kuin trophyjen. Aiemmin vain muutamia yksittäisiä pelejä oli tullut pelattua läpi yli kerran, kuten KotOR1 ja Mafia1. Oikeastaan en tähän hätään muita keksikään. Lopulta kuitenkin lähdin, toki valehdellen itselleni, että teen sen ainoastaan suorittamisen ilosta.

Ja paskanmarjat. Ihan hauskaa oli pelata vaikeimmalla jonkin aikaa, kunnes viimeisen kentän "checkpoint-välivideo-kuolema-ja uusiks" -ruletti alkoi kyrsimään todella pahasti. Lopulta grindaten kuitenkin pääsin tuon läpi. Loppuvastusta muistan hinkanneeni useamman tunnin arki-iltana saavuttaen pokaalit vasta useamman tunnin jälkeen. En voi sanoa sen olleeni erityisen mukavaa, mutta tulipahan tehtyä.

Kulta trophy

Vaikka kyseisen Star Wars -pelin vaikeinta vaikeusastetta pidinkin vielä silloin julmana ja epäreiluna, niin silti trophyt ovat myös jotain opettaneet. Ainahan olen toki kaikki mahdolliset sivutehtävät suorittanut, mutta normaalilla vaikeusasteella pelaaminen oli ollut itsestäänselvyys. Vasta trophyjen jälkeen on tullut siirrettyä vaikeusaste suoraan niin korkealle kuin se vain on mahdollista, tai trophyjen kannalta pakollista, ja pelaamisesta on tullut huomattavasti mielekkäämpää siinä mielessä. Enää ei voi vain rynnistää pää pystyssä kohti loppua, vaan täytyy todella hivenen panostaa pelimekaniikan hallintaan. Useammat pelit ovat nousseet kokonaan uudelle tasolle, kun esimerkiksi taistelukohtaukset mennään todellakin veren maku suussa, kun terveyspisteet ovat minimissä ja tilanne on tukala. Toki välillä se turhauttaakin, mutta lähes poikkeuksetta onnistuminen on vain itsestään kiinni.

Minun on vaikea uskoa, että kukaan platinan tai 1000GS saanut voisi rehellisesti sanoa sen tuntuneen täysin mitättömältä ja turhalta sen muutaman sekunnin, kun bling-ääni on lopulta soinut ja teksti kertoo pelin asioista suurimman tapahtuneen. Se tunne on kieltämättä maittava, kun haastava trophy kilahtaa, etenkin jos sen saavuttamiseen vaadittava tie on ollut pitkä ja kivinen. Kane&Lynch2:n platina olisi ollut ihan helpostikin saatavilla, jollei nettipystit olisi olleet katkeilevien nettiyhteyksien takana. Vielä kerran lämpimät kiitokset Dantelle, Karhulle, FMIX:lle sekä ulkomaalaisille vierailijoille niistä pitkistä illoista, jolloin tuli neljäkin tuntia hakattua peliä vain, jotta sai muutaman hassun voiton.

Fail trophy

Eräskin henkilö tällä foorumilla aikanaan kirjoitti, että pitää saavutuksia tämän sukupolven tärkeimpänä uudistuksena. Ehkä, mutta itse pidän mokomia myös kenties riskialtteimpana uudistuksena. Juuri nyt tuntuu vaikealta nähdä, että enää seuraavan sukupolven tullessa olisi intohimoa tai aikaa alkaa raapimaan kasaan typeriä grindaustrophyjä. Oikeasti kiinnostavien pelien tapauksessa trophylistaa ei tule edes vilkaistua ennen ostotapahtumaa, mutta useampiakan vähemmän kiinnostavia pelejä on jäänyt hyllyyn grindauspokaalien takia. En ole siitä ylpeä, mutta näin se vain on. Jos en ole varma, että pidän pelistä, niin en halua ottaa sitä "riskiä", että trophylistalle jäisi joku peli sinne muutamankymmenen prosentin hujakoille. LittleBigPlanetin suhteen näin uhkaa vakavasti käydä, mutta toisaalta ei ole ilmaista lahjahevosta suuhun katsominen. Tylsä peli, ei auta.

Ja vielä paluu siihen Soul Calibur IV:ään. Peli, samoin kuin tuorein Virtua Fighter, ovat saaneet rakkauttani vain tunnin tai kaksi, sillä trophyttomaa peliä en vain ole enää jaksanut pelata. Samasta syystä sinällään kiinnostava Heavenly Sword on vielä hankkimatta, mutta tuo ehkä pitäisi kuitenkin jo pelkästään silmäkarkin takia. Mutta vaikkei trophyjä sisälläkään, niin Mass Effect 3 tulee pelattua läpi PC:llä. Se on varma ja saletti, koska niin vain kuuluu tehdä. Samoin kuin Skyrim, tosin ehkä enemmän modien takia. Ne ovat kuitenkin eepoksia joiden tunnelmaa ei yhdenkään typerän pokaalin takia pilata.