Yellowhill

Kesäterveiset kaikille nörteille! Nyt on taas aika palautua normaaliin arkeen E3 – messujen ja hirveiden helteiden jälkeen. Viime postauksesta onkin kulunut normaalia pitempi aika juurikin näiden yllämainittujen asioiden takia. Näin kesällä jopa videopelinörtin pelailut vähenevät; ei sen takia että viettäisin ulkona paljon aikaa, vaan sen takia että nörttiluolassani vallitsee trooppiset olosuhteet, josta jopa pelaamisenikin kärsii. Ihan tyhjän panttina en ole kuitenkaan viimeistä kahta viikkoa viettänyt, vaan sain kuin sainkin viikonlopun aikana pelailtua Voltion kehittämän Red Faction: Armageddon videopelin. Pelisarjan ensimmäinen osahan oli aivan loistava tekele, mutta jatko-osa ei onnistunut sitten enää täyttämään odotuksia. Tämän jälkeen en ole enää palannutkaan punaiselle planeetalle. Hyllyssäni on jo kyllä jonkin aikaa ollut Red Faction: Guerrilla odottamassa pelaamista, mutta jostain syystä en ole ehtinyt peliä edes kokeilemaan. Nyt kuitenkin 10. päivä kesäkuuta ilmestyi Red Faction: Armageddon niminen jatko-osa pelisarjaan ja uutuuden innoissani päätinkin ottaa sen heti käsittelyyn. Ja täytyy kyllä sanoa, että paljon on muuttunut siitä kun viimeksi 2000 – luvun alussa viimeksi pelisarjaa pelasin. Mutta onko Voltion tekemät muutokset vieneet Red Faction – pelisarjaa parempaan suuntaan, vai onko vanhassa vara parempi? Se selviää sinulle vain lukemalla alla olevan tekstin (tai itse pelaamalla).

Red Faction: Armageddonin tapahtumat sijoittuvat viisikymmentä vuotta eteenpäin Guerrillan tapahtumista. Näiden vuosien aikana Marssin asukkaat ovat joutuneet pakenemaan maan alle soveliasta ilmastoa ylläpitävän Terraformer - laitteen tuhoutumisen johdosta. Ihan tyhjästä Marsilaisten ei tarvinnut nyhjäistä, sillä heidän esi-isät olivat aikoinaan rakentaneet Marsiin maanalaisen luolastojärjestelmän samojen ilmasto – ongelmien takia. Varsinainen peli alkaa viisi vuotta maanpaon jälkeen, jolloin Marsilaiset ovat asettuneet aloilleen luolastoihin ja ovat onnistuneet luomaan jonkintasoisen ekosysteemin selviytyäkseen näissä karuissa olosuhteissa. Pelaaja ottaa ohjattavakseen Darius Masonin, Guerrillassa pelattavan Alec Masonin lapsenlapsen. Darius Mason ei ole kuitenkaan saavuttanut isoisänsä kaltaista legendan asemaa, vaan on päätynyt tekemään pimeitä keikkaluontoisia hommia kaikille joilta maksukykyä löytyy. Pelin alussa Mason lähtee suorittamaan taas yhtä tällaista tehtävää, jota maksumiehet kuvaavat rutiinikaivaustyöksi. Tehtävän oikea luonne kuitenkin selviää nopeasti, kun Mason huijataan avaamaan muinaisen kuilun portin, josta hyökkää joukko hyönteisenomaisia vihamielisiä olentoja. Tästä alkaakin kilpajuoksu aikaa vastaan, kun Mason yrittää korjata tekemänsä virheen ja pelastaa Marsin väistämättömästi lähestyvältä lopulta.

Tällä kertaa pelissä on luovuttu vapaasti kuljettavasta ympäristöstä ja siirrytty putkijuoksumaiseen lähestymistapaan. Suurin osa pelin tapahtumista ja taisteluista käydäänkin siis maan alla sijaitsevissa luolastoissa, joissa ei hirveästi ole eksymisen vaaraa. Pelaajalla onkin koko ajan käytössä gps – laite joka varmistaa, että päämärän löytäminen ei tuota missään vaiheessa vaikeuksia. Mikä sitten erottaa Red Faction: Armageddonin muista lukemattomista kolmannesta persoonasta kuvatuista putkiräiskinnöistä? Sama asia mikä sen on aina erottanut kilpailijoistaan: loistavasti toteutettu pelimekaniikka, jossa pelattava ympäristö on täysin tuhottavissa. Tähän vetonaulaan peli luottaakin armottomasti, mutta ei turhaan. Tuhoutuvan ympäristön ansiosta pelin putkimaisuuden unohtaa helposti ja peliympäristö tuntuu avarammalta mitä se oikeasti on. Tietysti pieniä rajoituksia ympäristön hajoamisessa on, eli pelissä ei ole mahdollista esim. kaivautua omin avuin luolastoista maan (Marsin) pinnalle. Ajoittain nämä rajoitukset tietysti onnistuvat rikkomaan pelin luoman illuusion vapaudesta, mutta missään nimessä kyse ei ole tavanomaisesta putkijuoksupelistä. Itselläni oli myös siinä mielessä hyvät lähtökohdat Armageddonin pelaamiselle, että en ollut koskaan pelannut Guerrillaa, joten en edes osannut kaivata peliin ”avointa maailmaa”.

Pelkkä ympäristön tuhoavaisuus ei kuitenkaan luo hyvää peliä, vaan rinnalle tarvitaan ainakin kunnon ase-arsenaali ja toimiva taistelumekanismi. Näilläkin osa-alueilla Armageddon suoriutuu todella hyvin. Pelissä olevat aseet ovat innovatiivisia ja niitä on hauska käyttää. Pelaajan käytössä oleva ase – arsenaali koostuu noin kahdestakymmenestä erilaisesta aseesta, joten valinnan puutteesta ei ainakaan pelin aikana tarvitse kärsiä. Omaksi suosikiksi muodostui pelissä oleva magnet gun ja Singularity Cannon. Magnet gun on nimensä mukaan magneetti – ase, jonka ensimmäinen panos kiinnittyy kohteeseen ja toinen panos vetää ykköspanoksessa kiinni olevan materiaalin (tai vihollisen) itseään kohti. Singularity Cannon sen sijaan ampuu pieniä ”mustia – aukkoja”, jotka imevät kaikki lähellä olevat viholliset sisäänsä ennen massiivista räjähdystä. Kummatkin yllä mainitut aseet olivat loistavia välineitä luomaan kaoottismaista tuhoa taisteluissa. Hauskojen aseiden lisäksi pelaaja pääsee kampanjan aikana kylvämään tuhoa erinäisten kulkuneuvojen avulla. Pelissä olevien ajoneuvokohtauksien avulla perustoimintaa jaksotetaan mukavasti, ja näin ollen taistelut eivät ala tuntumaan tylsiltä missään vaiheessa. Näiden lisäksi pelaajalla on vielä käytössä Nano – Forge niminen rannelaite, jonka avulla pelaaja pystyy suorittamaan muun muassa voimakkaita iskuaaltoja tai luomaan viholliselta suojaavia voimakenttä – kuplia. Kaikki nämä ominaisuudet yhdessä takaavat sen, että Red Faction: Armageddon tarjoaa pelaajalle monipuolista ja hauskaa toimintaa alusta loppuun asti, vaikka jonkin verran toistoa taistelutilanteista löytyykin.

Taisteleminen ja tähtäys on myös sujuvasti toteutettu, vaikka ahtaissa tiloissa rymistely aiheuttaakin ajoittaista sekavuutta, kun kamera ei meinaa pysyä mukana. Tätä kuitenkin tapahtuu harvoin ja suurimman osan ajasta kamerakulmat pysyvät juuri sellaisina kuin niiden pitääkin olla. Taistelutilanteissa meno yltyy hyvin nopeasti hektiseksi, kun nopeasti liikkuvat vihollisia hyökkäävät laumoittain kimppuun eri suunnista ja itse ampuu silmittömästi joka suuntaan päämääränä vain lähinnä aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa vihollisten tappamisen ohella. Ampumista on kuitenkin helpotettu huomattavasti ominaisuudella, jonka avulla vasenta liipaisinta painamalla tähtäin hyppää suoraan lähimpään viholliseen. Tätä ei tietystikään ole pakko käyttää ja uskonkin, että moni pitää kyseistä ominaisuutta liian helppona tapana selvitä taisteluista. Itselleni tämä ”auto – aim” – ominaisuus osoittautui kuitenkin pelinautintoa lisääväksi ominaisuudeksi. Taisteluissa tulee välillä niin paljon vihollisia kimppuun, että aikaa ei hirveästi jää tähtäilyyn, jos tilanteesta meinaa hengissä ulos selvitä. Ajoittain tämä lukitusjärjestelmä tietysti aiheuttaa tilanteita, joissa tähtäin liimautuukin ihan väärään viholliseen. Näistä tilanteista selvisi kuitenkin yleensä nopealla tähtäyksen korjauksella, mutta silti pelaajalle jää vähän karvasmaku suuhun, kun hyvää tuhoa aiheuttava laukaus meneekin täysin hukkaan.

Red Faction: Armageddonin visuaalinen ilme miellytti minun silmiäni. Mistään grafiikan ihmeteoksesta ei kuitenkaan ole kyse ja tarkkasilmäisimpiä pelin pieni sahalaitaisuus voi häiritä. Itse kuitenkin pidin siitä, että vaikka pelissä liikutaan pimeissä luolissa, niin ympäristön värimaailmaan ei ole pelkkää mustaa ja ruskeaa, vaan mukaan on saatu ihan oikeita värejäkin. Eniten väriä peliin kuitenkin tuo siinä olevat viholliset, jotka vaihtelevat väriltään kirkkaana hohtavasta punaisesta vihreään hehkuun. Vihollisten ammuksien värit tuovat myös mukavasti eloa värimaailmaan, ja välillä pimeissä luolissa lentävät ammukset näyttävätkin enemmän ilotulitteilta kuin vahinkoa aiheuttavilta plasma(?) projektaaleilta. Myös ympäristön tuhoavaisuus on päällisin puolin kaunista katseltavaa, mutta pientä viilausta fysiikkamallinnukseen olisi kuitenkin tarvittu. Tällä hetkellä nimittäin suurien tornien ja rakennusten tuhoutuminen näyttää enemmän leijailulta kuin voimakkaalta sortumiselta. Rakennusten romahduksista puuttuu tietynlainen voima, vähän niin kuin Marsin painovoima olisi 50 % pienempi kuin mitä maapallolla on. Tosin asiahan voi olla juuri näin, mutta kun pelissä ei kuitenkaan mitään asiasta mainittu, niin jäin kaipaamaan hieman voimakkaampaa tunnetta näihin tilanteisiin. Äänipuoli sen sijaan on kunnossa; ryminää ja räminää kuuluu kun rakennukset paukahtelevat ja murtuva. Aseiden äänet ovat myös loistavat, varsinkin normaalin rynnäkkökiväärin äänet ovat sopivan ”munakkaat”. Ääninäyttelystä ei löydy oikeastaan valittamista; se on juuri niin hyvää kuin mitä perus toimintapelien dialogeissa on mahdollista. Machoilujen ohella pelin päähenkilöltä löytyy vitsi tilanteeseen kuin tilanteeseen…ikävä kyllä samat vitsit on vain jo kuultu satoja kertoja ennemmin muissa ”huumoripitoisissa” toimintapeleissä ja Hollywood - elokuvissa.

Pohjimmiltaan Red Faction: Armageddon tarjoaa pelaajalla yksinkertaisesti hauskan pelikokemuksen. Pelin juoni, tarinankerronta tai ääninäyttely ei ole pelimarkkinoiden parhaasta päästä, mutta itse pelimekaniikka on täyttä rautaa. Armageddon on siitä hyvä esimerkki, että jos itse pelimekaniikka ja pelaaminen on onnistuttu tekemään hauskaksi, niin muiden osa-alueiden heikkouksia pystyy katsomaan läpi sormien. Uskon, että jokaisen videopelaajan sisäinen lapsi innostuu Red Faction: Armageddonin tarjoamasta mahdollisuudesta pistää palasiksi lähes kaikki mitä vastaan tulee, sillä kukapa meistä ei lapsena halunnut rikkoa kaiken mahdollisen mitä eteen tuli? Vai olinko minä vain ainutlaatuinen lapsi? hmm…


Ja mitäs täältä alhaalta löytyy? Jep, liikkuvaa pelikuvaa Red Faction kikkailuistani. Ensimmäinen video tarjoaa normaaliin tapaan pelin loppukohtaukset. Toisessa videossa ohjaillaan robottihämähäkkiä (muistuuko mieleen missä aikaisemmassa ”arvostelemassani” videopelissä liikuttiin samanlaisella laitteella?). Viimeisessä videossa puetaan robottipuvut päälle ja pistetään Marsin luolat remonttiin. Loput videot löytyvät Youtube - profiilistani . Käy ihmeessä tsekkaamassa!