Yellowhill

Juhannuksen kunniaksi videopelinörtti pistää lieriöhatun päähän ja lähtee ratkomaan rikoksia enkelten kaupunkiin. Käsittelyssä on siis jo toukokuussa julkaistu Team Bondin kehittämä ja Rockstar Gamesin julkaisema L.A. Noire - videopeli. Kyseessä on peli jolle on jo ehditty veikkailla vuodenpeli - arvonimeä, ja mitäs muutakaan voisi peliltä odottaa jonka kantta koristaa Rockstar Gamesin nimi. Mutta moni kakkuhan on päältä kaunis (ja sisältä jotain muuta), joten minä päätin raapaista pintaa syveltä ja katsoa onko L.A. Noiresta todellakin vuodenpeliksi.

L.A. Noiren tapahtumat sijoittuvat 1940 - luvun lopun Hollywoodiin, jossa huume- ja väkivaltarikokset ovat ottaneet vauhdikkaan noususuhdanteen toisen maailman sodan loputtua. Pelin päähahmo Cole Phelps on arvomerkein sodasta palannut veteraani, joka sotilaspalveluksensa jälkeen jatkaa maansa palvelemista ja liittyy LAPD:n riveihin. Pelaaja ei kuitenkaan astu heti suoraan etsivän suuriin kenkiin selvittelemään murhamysteerejä, vaan peli aloitetaan ihan perus katupoliisina. Hirveän kauan pelaaja ei kuitenkaan kerkeä sinivuokkona aikaa viettämään Phelpsin kunnianhimoisen asenteen ansiosta. Ennen kuin pelaaja huomaakaan, niin katupoliisin uniformu ja mustamaija on vaihtunut tyylikkääseen pukuun ja siviiliautoon. Yleneminen tapahtuu hieman liiankin nopeasti, sillä itse en olisi pistänyt pahitteeksi jos olisin saanut juosta pikkurikollisten perässä muutaman tehtävän kauemmin. Tällä tavoin peliin olisi saatu hieman enemmän nostatusta. Pikkurikollisten jahtaamista varten pelissä on kyllä erillisiä sivutehtäviä nimeltään ”Street Crimes”, joita tarjoillaan pelaajalle satunnaisesti poliisiradion kautta. Pääjuonen kuljetusta ei kuitenkaan millään viitsisi katkaista näiden Street Crimes – sivutehtäviä takia, joten ne jäävät helposti pelin läpäisyn jälkeiseksi huviksi. Koko pelin aikana pelaaja työskentelee yhteensä viidessä poliisiosastossa. Ensimmäisenä aloitetaan siis perus sinivuokkona, jonka jälkeen päästään ratkomaan ”ajoneuvorikoksia” liikenneosastoon. Tämän jälkeen astutaankin hieman vastuullisempiin tehtäviin kun Phelps ylennetään murhaosaston kautta huumeosastoon. Tiettyjen juonenkäänteiden ansiosta Phelpsin uraputki kuitenkin ottaa pienen laskusuhdanteen ja huumeosastolta siirrytään vähemmän arvostettuun tuhopoltto-osastoon.

Jokaisessa osastossa työskennellessään pelaaja yrittää selvittää tietyn rikossarjan syyllistä, esim. murhaosaston tehtävissä yritetään saada kiinni kuuluisaa Black Dahlia – murhaajaa. Katupoliisin ja liikenneosaston tehtävät ovat kuitenkin poikkeuksia, sillä ne koostuvat lähinnä toisistaan riippumattomista tehtävistä. Näiden osastokohtaisten rikosten lisäksi pelin aikana kerrotaan kokoajan taustalla olevaa ns. päätarinaa. Tätä päätarinaa viedään pääasiassa eteenpäin rikospaikoilta löytyvien sanomalehtien avulla. Sanomalehtiä ei kuitenkaan tarvitse lukea, vaan ne käynnistävät lyhyehkön videon jossa valotetaan taustalla kuohuvan juonen käänteitä. Aluksi nämä sanomalehtivideot tuntuvat täysin irrallisilta itse pelin tapahtumiin ja niitä pitää helposti toisarvoisina pelin juonenkannalta. Pelin loppua kohden pelaajalle tulee kuitenkin hyvin selväksi, että sanomalehtivideoiden tapahtumat olivat tärkeä osa pelin taustalla kulkevaa pääjuonta, joka loppujen lopuksi kulminoituu tuhopoltto-osaston tehtäviin.

L. A. Noiren tarinankerronta ei kuitenkaan ole mielestäni sitä parhainta Rockstar - laatua. Pelin pääjuonta ei tuoda mielestäni tarpeeksi selvästi esille. Suurimman osan ajasta peliä pelatessa tuntuukin siltä, niin kuin peli koostuisi vain osastokohtaisista pienemmistä pääjuonista, jotka eivät liity millään tapaa toisiinsa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan pelin loppua kohden pelaajalle alkaa selvitä, että suurin osa suoritetuista tehtävistä liittyikin jollain tasolla taustalla pyörivään pääjuoneen. Pelin päähahmo Cole Phelps ei myöskään ole sieltä mielenkiintoisimmasta päästä kun on puhe videopelihahmoista. Ääninäyttely ja hahmon animaatiot ovat tietysti huippuluokkaa, mutta henkilönä Phelps jää hyvin pinnalliseksi. Phelpsin sotilasuran tapahtumia valotetaan pelaajalle takaumien avulla ja näiden kautta pelaaja oppii ymmärtämään tiettyjen hahmojen suhtautumisen häneen, mutta itse olisin kaivannut peliin hieman enemmän Phelpsin siviilielämän esittelyä. Pelin aikana on kyllä havaittavissa kuinka Phelps muuttuu ihmisenä ja poliisina, mutta pelin tehtävien ja tarinankerronnan irrallisuus vaikeuttaa päähahmoon samaistumisen.

Rikosten ratkaiseminen L. A. Noiressa seuraa melko samanlaista ja itseänsä toistavaa kaavaa läpi koko pelin. Tehtävät alkavat pääasiassa aina työpöydän luota, jossa sen hetkinen pomo antaa Phelpsille ja hänen parilleen uuden rikoksen ratkaistavaksi. Tämän jälkeen pariskunta lähtee rikospaikalle, johon pelaaja voi joko itse ajaa tai pistää sen hetkisen parin kuskiksi. Phelpsin työparin ollessa ratin takana matka hypätään kokonaan yli suoraan rikospaikalle. Rikospaikalla haastatellaan mahdollisia silminnäkijöitä ja kerätään todisteita. Todisteista löytyvien vihjeiden avulla lähdetään selvittelemään asioita syvällisemmin. Selvittelyn jälkeen pelaajalla onkin yleensä pari epäiltyä tähtäimessä, joita sitten lähdetään haastattelemaan hieman lisää. Nämä kuulustelut päättyvät yleensä takaa-ajoihin (jalan tai ajoneuvolla) tai tulitaisteluihin. Jos epäillyt saadaan hengissä kiinni, niin heidät raahataan poliisiasemalle viralliseen kuulusteluun. Kuulusteluiden päätyttyä pelaajan tulee langettaa syyte jonkun pidätettynä olevan epäillyn niskoille. Tämän jälkeen rikos on ratkaistu ja pelaajalle annetaan arvosana ja pieni palaute suoritetusta tehtävästä. Palautteessa mainitaan mitä pelaajalta jäi huomioimatta tehtävän aikana ja tuliko lukkojen taakse laitettua oikea ihminen.

L.A. Noiren hypen kantava voimahan oli siinä olevat realistisen näköiset kasvojen mallinnukset. Hype ei ollut turhaa, sillä pelissä käytettävä MotionScan – teknologia on jotain ennennäkemätöntä. Ilman kyseistä tekniikkaa L.A. Noire ei olisi ollutkaan toimiva paketti, sillä suurin osa pelistä perustuu todistajien ja epäiltyjen eleiden ja vastausten tulkitseminen. Pelin aikana pelaaja haastattelee kymmeniä ihmisiä, joiden antamien vastausten ja eleiden perusteella pelaajan tulee valita joko uskovansa haastateltavan vastausta, ”kovistella” haastateltavaa tai syyttää valehtelusta. MotionScan – teknologian ansiosta pelaajan ei suinkaan tarvitse arpoa näiden kolmen vaihtoehdon välillä, vaan kaikki on kiinni pelaajan omasta tarkkaavaisuudesta. Tosin hyvin usein epäilyn ilmeessä tai puhetavassa olevat valehtelun merkit ovat jopa liian selviä, esim. haastateltava katselee vastausta annettaessaan kokoajan ylöspäin tai haastateltavan naamaa koristaa niin omahyväinen hymy, että kyse ei voi olla kuin valehtelusta. Toisaalta välillä taas kasvojen elehdintä on niin minimaalista, että pelaajan on melkein mahdoton päättää tulisiko haastateltavaa yrittää kovistella vai tulisiko häntä syyttää valehtelusta.

Käytännössä L.A. Noire on peli jossa ei voi epäonnistua. Tavalla tai toisella pelaaja ratkaisee jokaisen rikoksen, eikä yksittäisten tehtävien lopputulos vaikuta millään lailla itse pääjuoneen. Taistelutilanteissa on tietysti mahdollista kuolla, mutta viimeisin automaattinen tallennuspiste ei ole koskaan kaukana. Ja jos taistelut ja takaa-ajot yleensäkin tuntuvat pelaajalle ylitsepääsemättömiltä, niin ne on myös mahdollista ohittaa täysin. Takaa-ajot tapahtuvat joko juosten tai autolla ja päättyvät aina lopulta automaattisesti jos pelaaja ei saa tietyssä ajassa epäiltyä kiinni. Kaiken kaikkiaan L. A. Noirea voi siis pitää erittäin helposti lähestyttävänä pelinä, jonka läpäisy ei pitäisi tuottaa edes kokemattomalle videopelipelaajalle ongelmia.

Visuaalisesti L.A. Noire on erittäin vaikuttavan näköinen avoimen maailman peli. Pelin kehittäjät ovat selvästi käyttäneet paljon energiaa luodakseen autenttisen 1940 – luvun mallinnuksen Los Angelesista. Mutta miksi luoda täysin lineaariseen peliin avoin maailma? Toki avoin maailma tuo peliin tietyn realistisuuden tunteen. Varsinkin mustavalkoisena pelattuna pelin tunnelma saa melkein selänkarvat nousemaan. Ainut ongelma on vaan ettei kaupungissa yksinkertaisesti ole mitään tekemistä pääjuonen läpäisyn jälkeen. Neljäkymmentä Street Crimes – tehtävää on nopeasti ohi, ja tämän jälkeen pelaajalle jää tehtäväksi vain tiettyjen maisemapaikkojen ja erityisten filmirullien etsiskely. Vaikuttavin visuaalinen suoritus löytyy kuitenkin pelissä olevista hahmoista. Pelihahmojen kasvojen elehdintä ja ruumiin liikkeet ovat pelimarkkinoiden parhaimmistoa. Se on yksinkertaisesti vain jotain todella hienoa kun pelatessa huomaa, että pelihahmojen tunteen vaihdokset ja mielialan muutokset pystyy lukemaan pelihahmon kasvoista ja elehdinnästä. Voi melkeinpä sanoa, että L.A. Noiren myötä on otettu suuri askel lähemmäs reaalisuudentuntua videopeleissä (joka on tavallaan vähän pelottavaa).

Audiovisuaalinen puoli L.A. Noiressa on tietysti myös täyttä kultaa; mikä ei ole suurikaan yllätys kun on kyseessä Rockstar. Pelin näyttelijäkaartia tähdittää suht. tunnetut Hollywood – persoonat, kuten muun muassa Aaron Staton (Madmen) ja Greg Grunberg (Heroes). Toki pelkästä ääninäyttelystä tämän pelin kohdalla ei voi puhua, sillä MotionCapture – teknologian avulla jokaisen näyttelijän kasvojen täydelliset kopiot saatiin peliin mukaan. Pelissä oleva tunnelmallinen 1940 – luvun musiikista koostuva soundtrack miellyttää myös korvia. Itse olen aina tykännyt 40 – luvun jazzin äänenlaadun tuomasta tunnelmasta, joten radion kuuntelu autolla ajaessa loi erittäin loistavan tunnelman (mustavalkoisena pelattuna tietysti). Aseiden, räjähdyksien tai autojen äänistä ei ole mitään erityistä mainittavaa, eli jälleen kerran voidaan sanoa, että ne kuulostavat siltä miltä niiden olettaisi todellisuudessa (elokuvissa) kuulostavan.

L.A. Noire on ehdottomasti yksi merkittävimmistä julkaisuista tänä vuonna, mutta vuodenpeli - titteliä sille ei kuitenkaan voi antaa. Pelin yksinpelikampanja tarjoaa kyllä parhainta viihdettä mitä on hetkeen aikaan nähty, mutta pelin lineaarisuus, hieman itseään toistava pelimekanismi ja yleinen alhainen vaikeustaso vievät peliltä uudelleen peluuarvon. Pelissä oleva avoin maailma olisi myös tarvinnut hieman enemmän aktiviteettejä, sillä nykyisellään sekään ei tarjoa tarpeeksi kannustinta palata pelin ääreen uudelleen. Näistä asioista huolimatta L.A. Noire on ainutlaatuinen huipputeos, jonka tarjoama kokemus on lähempänä interaktiivista elokuvaa, kuin videopeliä. Ehdottomasti pakkohankinta jokaiselle itseään kunnioittavalle videopelinörtille.

Alta voi taas katsoa pari gameplay - videota lieriöhattuseikkailuistani. Ensimmäisessä videossa esitellään pelin viimeiset hetket ja toinen video sisältää muutaman toimintakohtauksen.





Täten videopelinörtti toivottaa vielä turvalliset juhannukset kaikille!