Yellowhill

Jälleen kerran on selvitty yhdestä helleviikosta ja toivon mukaan saadaan vähän taas hengähtää. Trooppisista olosuhteista huolimatta onnistuin kuitenkin kirjoittelemaan muutaman rivin pelistä nimeltään Alice: Madness Returns. Niin kuin nimi vähän jo vihjaakin, niin kyseessä on jatko-osa vuonna 2000 julkaistulle American McGee's Alice – tietokonepelille. Tällä kertaa EA:n kanssa partneroitunut Spice Horse päätti kuitenkin julkaista jatko-osan myös kotikonsoleille. Kylkijäisiksi pelin mukana tulee vielä koodi, jolla konsolipelaajat voivat ladata ja pelata myös pelin ensimmäisen osan. Itse annoin kuitenkin hulluuden palata suoraan elämääni ja hyppäsin ensimmäisen osan yli kokonaan.

Alice: Madness Returnsin tapahtumat jatkuvat suoraan siitä mihin ensimmäinen osa päättyi. Liisa on vapautunut Rutledgen mielisairaalasta ja muuttanut asumaan Lontoossa sijaitsevaan orpokotiin, jota ylläpitää tohtori Angus Bumby niminen psykiatri. Tohtori Bumby on ottanut Liisan potilaakseen orpokotiin yrittääkseen auttaa häntä unohtamaan kivuliaat muistot tulipalosta, jossa hän menetti perheensä. Terapiasta ja hypnoosihoidosta huolimatta rikkinäiset muistot riivaavat Liisaa ja lopulta hän taas menettää mielensä hallinnan ja syöksyy takaisin Ihmemaan syövereihin. Paikalle saavuttuaan Liisa tapaa vanhan tuttunsa Cheshire – kisun. Cheshire selittää Liisalle että ihmemaa on tuhon partaalla ja hän on ainut joka pystyy pysäyttämään sitä tuhoavan mystisen infernaalisen junan. Ottaessaan tehtävän vastaan Liisalle selviää myös, että Infernaalisen junan pysäyttäminen ei pelkästään pelastaisi Ihmemaata, vaan se merkitsisi myös hänen mielenterveytensä pelastumista ja kohtalokkaan tulipalon todellisten tapahtumien muistamista.

Alice: Madness Returnsin juonen lähtökohdat ovat hyvät, mutta tarinankerronnan selvä ylläpitäminen epäonnistuu pahemman kerran. Peli menee jossain vaiheessa niin sekavaksi, että pelaajan on välillä mahdotonta tietää missä mennään ja mitä tapahtuu. Tämä on tietysti omalla tavallansa ihan hyväksyttävää, koska pelissä pelataan mielisairaalla hahmolla, mutta jonkinlainen selvä punainen lanka olisi ollut erittäin tervetullut. Juonta kuljettavien välivideoiden Lisäksi pelattavista tasoista löytyy ns. lasisia elementtejä, jotka kuvastavat paloja Liisan kadotetusta muistista. Näistä muistin palasista Liisalle alkaa muodostua kuva tulipaloyön todellisista tapahtumista. Tosin näistä muistin palasista löytyvien audiologien tarkoitusperä jää hyvin usein pelaajalle itselle mysteeriksi, koska suurin osa pelin dialogeista puhutaan epämääräisiä arvoituksia käyttäen. Tästä syystä audiologien keräämisestä muodostuu pelaajalle lähinnä rasite, sen sijaan että se kannustaisi pelialueiden tarkempaan tutkimiseen. Pelin läpäisy ei kuitenkaan onneksi vaadi audiologien keräämistä, joten ne voi huolella jättää etsimättäkin.

Alice: Madness Returnsin yksinpelikampanja muistuttaa pelimekaniikaltansa lähinnä lapsille suunnattua tasohyppelypeliä, jossa on lieviä Hack ’n Slash vaikutteita. Pelissä olevat tasohyppelykohtaukset ovat helppoja, pelissä esiintyvät pulmat ovat yksinkertaisia ja taistelumekaniikkakaan ei ole sieltä monipuolisimmasta päästä. Kaikesta huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole lapsien silmille tarkoitettu peli. Alkuperäisen Liisa Ihmemaassa tarinan hilpeä hullunkurisuus on korvattu mielipuolisella mustalla huumorilla. Pelissä olevat eriskummalliset viholliset ovat kuin suoraan paholaisen leikkilaatikosta, eikä Liisa itsekkään näytä miltään kiltiltä naapurin tytöltä. Itse taistelut tapahtuvat lähinnä yhtä nappia rämpyttämällä ja väistö- ja torjumisliikkeitä yhdistämällä. Pelaaja saa myös pelin aikana käyttöön kaksi pitkän matkan asetta, joita tarvitsee erityisesti tiettyjen pulmien ratkaisuun ja lentävien vihollisten tuhoamiseen. Pelissä olevat tasohyppely - kohtaukset tarjoavat sen sijaan hieman enemmän monipuolisuutta ja haastetta, mutta samaa kaavaa noudattava kenttäsuunnittelu vie nopeasti hauskuuden myös tästä osa-alueesta.

Alice: Madness Returnsin omalaatuinen visuaalinen ilme on siitä erikoinen tapaus, että jollain osa-alueilla pelin grafiikka näyttää erittäin suttuiselta ja vanhentuneelta, kun taas toisilla osa-alueilla se on suorastaan loistavaa. Pelissä olevat välivideot ovat ehdottomasti pelin heikoin lenkki visuaalisesti; liian usein pelatessa tuli vastaan tilanne jossa välivideot alkavat suttuisina, kun grafiikan renderointi ei pysy videon tempon perässä. Sama ongelma ilmenee kyllä latausruuduista siirtyessä pelimaailmaan, mutta välivideoissa se pistää silmään parhaiten. Alice: Madness Returnsin ehdottomat huippusuoritukset visuaalisesti löytyvät kuitenkin pelimaailmasta ja itse päähenkilöstä. Pelimaailma ei välttämättä graafisesti ole mitään huippuluokkaa, mutta sen visuaalinen tyyli kaikkine kummallisuuksineen on erittäin miellyttävää katseltavaa. Pelin visuaalinen tähtisuoritus löytyy kuitenkin sen päähahmosta. Liisan hiuksien fysiikkamallinnus on ehdottomasti parhainta mitä olen videopeleissä nähnyt; hiukset reagoivat jokaiseen pienimpäänkin Liisan liikkeeseen ja näyttävät siltä niin kuin jokainen hius Liisan päässä olisi koodattu siihen erikseen. Välillä hiuksien liikkuminen on tosin vähän yliampuvaa, mutta uskon että pelinkehittäjät haluavat tällä tavoin vain korostaa loistavaa työtänsä. Kunniamaininta täytyy antaa myös Liisan hameen fysiikkamallinnukselle, joka Liisan liikkuessa ja hyppiessä käyttäytyy erittäin todenmukaisesti. Harmillista on, että samanlaista yksityiskohtaista tarkkuutta ei käytetty pelin jokaiseen visuaaliseen osa-alueeseen.

Alice: Madness Returnsin äänipuoli sopii loistavasti pelin tunnelmaan. Varsinkin pelin eri tasoissa soiva musiikki korostaa hyvin siinä olevaa mielipuolista toimintaa. Pelissä käytettävä brittiaksentti ja yleinen runoilu puhuessa sopii pelin teemaan, mutta on välillä vaikeaselkoista ja käy loppua kohden hieman ärsyttäväksi. Myös taisteluiden audiopuoli on toteutettu onnistuneesti. Liisan veitsen heiluttelun ääniefektit ovat kuin suoraan jostain vanhasta Steven Seagal – elokuvasta ja pippuri-aseen panosten räjähtelyissä on mukavasti potkua.

Lähdin alunperin pelailemaan Alice: Madness Returnssia hyvin innokkaasti ja pelin alku lupailikin loistavaa aikuisille sopivaa tasohyppelypeliä. Pelin tunnelma ja kentät tuntuivat hauskoilta ja omalaatuisilta. Alkuhuuman jälkeen pelaajalle kuitenkin selviää ikävä todellisuus; peli on käytännössä jatkuvaa toistoa alusta loppuun. Pelissä olevat eri tasot ja maailmat ovat melkein identtisiä kopioita toisistaan, vain visuaalinen ilme muuttuu. Tästä syystä muisto - elementtien ja valuuttana toimivien hampaiden keräämisestä muodostuu loppua kohden rasittava vaiva. Peliin on kuitenkin yritetty luoda vaihtelevuutta erilaisten minipelien avulla. Ongelmana on kuitenkin, että samat minipelit toistuvat pitkin pelin tarinaa uudelleen ja uudelleen tarjoten vain erilaisen visuaalisen ilmeen. Tästä syystä myös minipelit alkavat parin ensimmäisen kerran jälkeen puuduttaa ja tuntuvat lähinnä väkisin väännetyiltä keinoilta pitkittää peliä.

Liisan yksinkertainen taistelumekanismi ja vähäinen määrä eri ase- ja vihollistyyppejä vain edesauttaa väistämätöntä tylsistymisen tunnetta. Kaiken lisäksi Alice: Madness Returns edustaa vielä oman genrensä pisimpiä pelejä. En ole varma tarkasta tuntimäärästä joka minulla kului pelin läpipeluuseen, mutta jossain vaiheessa olin varma, että pelaankin peliä nimeltään ”Never Ending Story”. Pitkissä peleissä ei ole mitään vikaa, mutta kun on kyse pelistä jonka olisi voinut tehdä puolet lyhyemmäksi ja siinä olisi silti ollut toistoa, niin jossain vaiheessa pelinkehitystä on menty pahasti metsään. Joskus vähemmän on oikeasti enemmän. Ja kyllä, Liisa todellakin sai hulluuden palaamaan takaisin myös tämän nörtin elämään.

Alta löytyy taas pari videota pelikuvaa. Ensimmäistä videosta löytyy Liisan viimeiset hetket ja toisessa videossa esitellään Liisaa riivaavia vihollisia. Lisäilen vielä myöhemmin tällä viikolla kolmannen videon, joka esittelee pelissä olevia minipelejä (ja samalla kuvastaa niitä tunnetiloja joita minä koin pelin aikana).