Yellowhill

Aaargh, paluu koulun penkille on ollut kylmä ja armoton kokemus, varsinkin vuoden kestäneen rentoilun ja löysäilyn jälkeen; tästä syystä en todennäköisesti ehdi kirjoittelemaan ”arvosteluja” samaan tahtiin mitä olen aikaisemmin tehnyt, mutta älkää huoliko, videopelinörtti elää kuitenkin. Tarkoituksenani on kuitenkin upata pelivideoita kaikista peleistä joita pelailen, vaikka en mitään syväluontaista analyysia kerkeä kirjoittamaankaan, joten kannattaa tsekkailla erillistä blogiani tai Youtube-kanavaani hyvin väliajoin. Seuraavaksi kuitenkin lyhyt katsaus peliin, jonka pelasin jo aikoja sitten läpi: Shadows of The Damned

Shadows of The Damned on Grasshopper Manufacture-pelistudion kehittämä ja EA:n julkaisema ”survival horror”-videopeli kuvattuna kolmannesta persoonasta. Käytin survival horror -kuvauksessa lainausmerkkejä, koska sitä peli ei mielestäni ole lainkaan. DMD asettuu mielestäni paremmin toimintapelin kastiin, joka sisältää vain paljon mustaahuumoria ja ripauksen jännitystä. Toisin sanottuna Shadows of The Damned ei ole yhtään sen enempää survival horror-peli kuin Resident Evil 5 (ehkä jopa vähemmän pelissä olevan huumorin takia). Pelin kehityksessä olleiden Goichi Sudan ja Shinji Mikamin takia pelin hype nousi aluksi keskivertoa korkeammalle, mutta alkoi lässähtää julkaisun lähentyessä. Itselläni ei ollut oikeastaan missään välissä mitään kummoisia odotuksia pelille, sillä en ole koskaan ollut kummankaan henkilön teoksien suuri fanittaja. Peli kuitenkin näytti sen verran mielenkiintoiselta, että päätin ottaa sen testaukseen.

Shadow of The Damnedin tarina kertoo Garcia Hotspur nimisestä demonien metsästäjästä, jonka tyttöystävä Paula joutuu Fleming nimisen demonin kaappaamaksi. Mistään normaalista kidnappauksesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Fleming raahaa Paulan piiloon manalan alimpiin kolkkiin, jossa hän tappaa naisparan uudestaan ja uudestaan - useimmiten Garcian silmien edessä. Tämä ei paljon Garciaa hetkauta, vaan hän lähtee naisensa perään hetkeäkään epäröimättä. Ihan yksin Garcian ei kuitenkaan helvettiin tarvitse lähteä, vaan hänen apurina toimii entinen demoni, nykyinen monityökalupääkallo nimeltään Johnson. Yksinkertaisesti sanottuna Johnson pystyy muuntautumaan Transformereiden tavoin erilaisiksi hyödyllisiksi laitteiksi – pääasiassa aseiksi. Helvetissä Garciaa ja Johnsonia odottaa pitkä ja tuskallinen matka, jonka aikana vitsi lentää (lähinnä alapää/pissakakka-kategoriaan kuuluvia vitsejä) ja demoneita lahdataan lukematon määrä. Vähänkään tosikomman ihmisen ei todennäköisesti kannata DMD:tä vaivautua pelaamaan, sillä huumori tosiaankin on ala-arvoista ja joidenkin mielestä ”huonoa”…itse en ole koskaan ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, ja kyllä, naurahdin useampaan otteeseen pelin aikana.

Heti alusta lähtien huomaa, että pelin kehityksessä on ehdottomasti ollut mukana Resident Evilin ”isä”, sillä DMD:n tähtäysjärjestelmä on juuri samanlainen mihin RE-sarjoissa on totuttu; eli sellaiset ihmiset jotka eivät voi sietää RE:n tähtäysjärjestelmää tuskin sietävät DMD:kään. Garcia Hotspur ei ole kuitenkaan ihan yhtä tumpelo sankari, sillä hän osaa liikkua ja ampua samanaikaisesti, joka on kieltämättä erittäin hyvä taito osata. Pelin kontrolleihin kestää jonkin aikaa tottua ja tähtääminen oli vielä loppumetreilläkin itselläni kömpelöä, varsinkin kun vastassa oli vähänkin nopeampi vihollinen. Resident Evil ei ole kuitenkaan ainoa pelisarja josta DMD on selkeästi saanut vaikutteita, vaan Alan Wake on joutunut myös ”ryöväyksen” kohteeksi; osa Shadows of The Damnedin vihollisista ovat nimittäin mystisen pimeyden ympäröiminä, eikä niihin pysty tekemään vahinkoa ennen kuin pimeys on karkotettu valopanoksella pois. Valo vastaan pimeys skenaario toimii kuitenkin yllättävän hyvin tässäkin teoksessa ja luo sopivasti pakokauhua sellaisissa tilanteissa, kun useampi pimeyden suojissa oleva vihollinen hyökkää samaan aikaan.

Visuaalisesti peli on kaunis, varsinkin tietyt värikontrastit miellyttivät silmiäni. Näistä parhaiten mieleen on jäänyt pimeydenvallatessa näkyvät valon lähtee ja vihollisten heikkoja kohtia kuvastavat punaiset kohdat. Hieman enemmän kuitenkin väriä pelissä olisi saanut olla, sillä nykyisellään värimaailmassa turvaudutaan liikaa tummaan sävyyn (vaikka nyt helvetissä ollaankin). Mitä itse demonien tappamiseen tulee, niin se on myös oikein kaunista katseltavaa: vihollisilta pystyy ampumaan raajoja irti, päät räjähtelevät ja verta lentää paljon. Audiopuoli on myös erittäin hyvin toteutettu: aseiden äänissä on tarpeeksi potkua ja äänimaailma on vähintäänkin omalaatuinen. Omat audiovisuaaliset suosikkini olivat ihmeellistä heimomusiikkia laulava/soittava etana, jonka valon turvissa piti välillä kulkea (click). Tiettyjen vihollisten kohdalla käynnistyvä erittäin ahdistava black metal kirkuminen aiheutti myös hetkittäisiä ahdistuksen tunteita. Ääninäyttely oli myös oikein sujuvaa ja tuki hyvin pelin omalaatuista huumoria. Varsinkin Garcian ja Johnsonin välinen dialogi oli huvittavaa kuunneltavaa.

Shadows of The Damned on ehdottomasti hankkimisen arvoinen peli, joskin ei lähellekään täydellinen. Pelistä löytyy muutama kohtaus, joka saa ärsytyskäyrän nousemaan ja tähtääminen on välillä kaukana nautinnollisesta. Yksinpelikampanjassa on jonkin verran toistoa, varsinkin tiettyjen minipelien kohdalla, mutta loistavan tunnelman ja huumorin takia se ei hirveästi häiritse (eikä peliä ole pitkitetty liiakseen). Suosittelen!

Loppuun taas muutama pelivideo....


In the end, love prevails


Fleming