Zanis Dust

Siitä on jo lähes 20 vuotta aikaa, kun englantia osaamattomana nappulana vihkiydyin ensimmäisen kerran Metal Gearien hiiviskelyn ja vähäisen toiminnan sekaiseen maailmaan. Vaikka kielimuuri estikin ymmärtämästä suppeita tehtävänantoja, 8 bittisen Nintendon neljästä napista ja ristiohjaimesta koostunut ohjain helpotti pelin sisäistämistä yrityksen ja erehdyksen kautta. Vaikka tekniikka ei välivideoiden (jos tuon ajan peleissä nyt edes voi puhua välivideoista) suhteen ollut kovinkaan kummoista, ne tuntuivat kuitenkin palkinnoilta etenemisestä pelissä kuin pelissä. Joka tapauksessa ensimmäinen Metal Gear oli jo tuolloin rautainen peli, jonka NES:ille ilmestynyt epävirallinen jatko-osa oli kuitenkin pettymys, vaikka vielä noihin aikoihin peleihin ei tullutkaan suhtauduttua samalla kriittisyydellä kuin nykyään.

Reilu kymmenen vuotta myöhemmin ja kielitaito harjaantuneena palasin takaisin Solid Snaken lohduttomaan maailmaan ensimmäisen Playstationin Metal Gear Solidin parissa. Tuolloin tekniikka oli jo sen verran kehittyneempää, että pelit sisälsivät jo oikeita välivideoita ja niiden suhteen ensimmäinen MGS erottui muista peleistä edukseen, sekä laadun että pituuden suhteen. Vielä tuolloinkin välivideot tuntuivat palkinnoilta, kun ensin oli hikikarpalot otsalla hiippaillut pitkin Shadow Moses-saaren tukikohtaa, yrittäen parhaansa mukaan välttää joutumasta partioivien sotilaiden putkimaiseen näkökenttään.

Ensimmäinen Metal Gear Solid jäikin sitten pitkään viimeisekseni, sillä vanhana Nintendo- ja Sega-miehenä en oikein koskaan jaksanut innostua Playstation 2:sta, vaikka ensimmäisen olinkin omistanut. Vaihdoin toki Dreamcastini jälkijunassa tuohon Sonyn silloiseen tekniseen ihmeeseen, mutta paria viikkoa myöhemmin ilmestyikin sitten Gamecube, joten kiikutin uunituoreen PS2:n silloiseen paikalliseen peliliikkeeseen, kantaen sitten pienen ja sievän kuution kotiini SW: Rogue Squadron 2:lla varustettuna. Tuohon aikaan välivideot sitten olivatkin jo alkaneet tuntua lähinnä välttämättömältä pahalta, joita seurasi lähinnä pakosta, odottaen samalla kärsimättömästi että pääsisi jatkamaan pelaamista. Kokeilinkin sitten jossakin vaiheessa kaverini luona MGS 2:sta, eikä jatkuva pelin keskeytyminen välivideoilla ja liian pitkiltä tuntuvilla codec-keskusteluilla saanut herätettyä minussa muuta kuin lähinnä ärtymystä. Pelin uusi, naiivi ja jokaisesta pienestä asiasta valittava "sankari" ei myöskään ainakaan helpottanut tilannetta. Parin tunnin testauksen jälkeen viimeisetkin kiinnostuksen rippeet pelisarjaa kohtaan olivat tyystin kadonneet. Kolmatta MGS:ää en koskaan edes testannut.

Viime vuoden joulukuussa sitten ostin PS3:n, päättäen samalla sen jäävän viimeiseksi konsolikseni - tosin kesäkuun alussa pyörsin päätökseni ja nostalgiahuuruissa tilasin itselleni synttärilahjaksi Dreamcastin, mutta sitähän ei lasketa, kun kyse on kuitenkin vanhasta sukupolvesta (näin ainakin kovasti uskottelen itselleni). Koska nykyään pelaamiseen käyttämäni aika on huomattavasti rajallisempaa kuin ennen ja pelimakuni paljon kriittisempi kuin lapsuudessani, sitä pyrkii sitten harkitsemaan mahdollisimman tarkasti pelihankintansa. Haastetta hommaan lisää se, että taloudesta löytyy sitten tätä nykyä neljä konsolia taaksepäin yhteensopivuuksineen. Kasvanut kriittisyys on kuitenkin pitänyt huolta siitä, ettei ns. turhia pelejä ole hyllyihin päässyt juurikaan kertymään, mutta samalla tuo kriittisyys on kuitenkin alkanut latistamaan peli-iloa ja se on sitten pahimmillaan häirinnyt jopa niiden ns. laatupelienkin pelaamista, kun huomiotaan on alkanut kiinnittämään kaikkiin turhiin yksityiskohtiin, jotka eivät nuorempana olisi häirinneet pätkääkään.

Nyt sitten jouduinkin hypen uhriksi ja päädyin lauantaina ostamaan MGS4: Guns of the Patriotsin. Hype-kärpänen puri jopa niin lujaa, etten malttanut odottaa maanantaina tulevaa palkkaa, vaan vein ison nipun pelaamattomia pelejä paikalliseen liikkeeseen ja lainasin loput tarvittavat rahat ystävältäni (okei, myönnetään että ostin myös Smash Bros. Brawlinkin, joka on hysteerisen hauska peli). Hypestä huolimatta suhtauduin MGS4:ään skeptisesti, sillä olin tietenkin jo lukenut internetin kauhujuttuja tuntikausia kestävistä välivideoista, edelleen kömpelöistä kontrolleista ja ties mistä peli-ilon tappajista.

Kaverin kanssa vietetyn monen tunnin Brawl- ja Mario Kart-session jälkeen pääsin sitten viimein Solid Snaken puikkoihin, sekavien tunteiden ja ajatusten myllertäessä mielessäni. Pelin ulkoasu näytti upealta, äänimaailma loi hyvin tunnelmaa ja alun hetkellisen hapuilun jälkeen kontrollit tuntuivat varsin luontevilta. Seuraavaksi tajusin, että kello oli jo kolme yöllä, enkä meinannut malttaa lopettaa pelaamista, vaikka olin aamulla herännyt jo kuudelta ja silmiä kirveli väsymyksestä. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, sillä jopa välivideotkin oli tehty niin hyvin, että niitä katsoi ilokseen. Snake oli palannut, niin minäkin!

Nyt yli kymmenen pelituntia myöhemmin peli on tuntunut vain paranevan koko ajan ja se on herättänyt paljon ajatuksia sekä tunteita. Tämän pelin avulla olen saanut tehtyä eräänlaista syväluotausta omaan historiaani pelaajana. Siinä missä Snake yrittää sopeutua muuttuneeseen maailmaan nopeasti vanhentuneena jääränä, minä käyn omaa taisteluani pelien alati muuttuvassa maailmassa, ehkä eräällä tavalla nopeasti vanhentuneena itsekin. Muutokset eivät aina ole helppoja, mutta jos mukana tahtoo pysyä on ne opittava hyväksymään, piti niistä tai ei. Jos Snake on kuitenkin valmis vielä tuossa kunnossa taistelemaan kanssani läpi viimeisen tehvänsä, niin kunnialla aion minäkin käydä läpi tämän viimeisen konsolisukupolveni, yrittäen karistaa pelot ja ennakkoluulot mielestäni.

Mitä siis yritän tällä kaikella tässä sitten kertoa? En tiedä, ehkä lähinnä vain sitä, että Metal Gear Solid 4 on aivan hemmetin hieno peli. Kiitos, Kojima-san, palautit uskoni.