Zoukka

Aika ajoin sitä miettii, että miksi käyttää vähäisiä ropojaan tähän kyseiseen harrastukseen. Omaan historiaanikin mahtuu monta burnoutia ja valaa, joissa vannoin, etten enää hommaa uusia pelejä ja etsin jonkun kehittävämmän harrastuksen. Joka kerta kuitenkin olen palannut videopelien interaktiivisen ihmeelliseen maailmaan ja kysymys kuuluukin, että miksi.

Pelit erottaa muusta mediasta tietenkin itse pelaaminen. Siinä missä lapsena jännitti, että pääseekö suosikki piirrossankari karkuun pahiksia, oli Marion hyppyyttämisessä vielä se yksi ylimääräinen hien pukkaus-aspekti, koska viiksiniekan kohtalo määräytyi sinun napinpainalluksistasi. Toinen mielenkiintoinen asia peleissä on niiden välittämät signaalit. Mario Brosin grafiikasta sai juuri ja juuri selvää, että mitä siellä ruudulla liikkuu. Pelihahmo on kourallinen pikseleitä ja juoksuanimaatio koostuu parista eri framesta. Silti olin täysin vakuuttunut, että ruudulla hölkkää suuri sankari ja vieläpä putkimies. Vihollisetkin olivat ihan selkeästi jonkinlaisia tatteja ja kilpikonnia. Vihreä kilpi ja kaikkea... Kaipasinko tuolloin enemmän pikseleitä Marioon? Halusinko enemmän äänimaailmalta kuin pelkät tarttuvat melodiat? Ehkäpä varjot, tarkemmat textuurit, normal mapping.... olihan kuitenkin piirretyt visuaalisesti aivan eri tasolla kuin pelit siihen aikaan. Vastaus oli tietenkin ei.

Syy löytyykin (yllättäen) pelimekaniikasta ja nimenomaan pelattavuudesta. Koska Mario totteli ohjausta täydellisesti ja pelin aikana omat taitosi jatkuvasti kehittyivät, muut aspektit muuttuivat yhdentekeviksi. Ne tukivat kyllä pelikokemusta, mutta aina tarkoituksella. Viholliset olivat räikeän värisiä, että ne näkisi hyvissä ajoin. Ääniefektit kertoivat mihin milloinkin Mario osui ja kun kellosta alkoi loppua aika, musiikki muuttui nopeammaksi aivan kuin hokien pelaajalle, että "kiirehdi nyt ennenkuin kuolet!". Näin siis kärjistetysti vuonna keppi ja kirves, eikä monilla pelaajilla tänä päivänä ole välttämättä edes muistoja C64, NES ja Amiga laitteista ja niiden pioneerityöstä. Sitä en ole vaatimassakaan, vaikkei se pahaa teekään.

Punaiseen lankaan palaten, jaaritteluni siis liittyy pelien ytimeen ja siihen mitä sille on vuosien saatossa tehty ja miten kehitetty. Moni pelinkehittäjä on kokeillut peleissään jotain muuta painopistettä kuin pelattavuus. Ja epäonnistunut karmeasti. Peli voi näyttää ja kuulostaa miten hyvältä tahansa ja silti se epäonnistuu kokonaisuutena jos pelattavuus kusee. Sinemaattisuus on tullut jo kauan aikaa sitten peleihin jäädäkseen, mutta senkin ruojan on toteltava pelattavuuden sääntöjä. On ihan sama miten hienolta pelihahmon teot ruudulla näyttävät jos pelaaja itse ei koe olevansa niistä vastuussa. Tämä voidaan toki toteuttaa monella tapaa, mutta siinä vaiheessa kun pelaaja tuntee vain painavansa "play" nappia ja käynnistävänsä hienon demon, jossa vihollisia lakoaa, ollaan menty metsään.

Sinemaattisuus onkin yksi piru joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sen hyvät vaikutukset ovat tietenkin hurjat loikkaukset grafiikan tekniikassa, mutta huono puoli se, että yksi oleellinen asia mitä pelaajat pelinkehittäjiltä odottavat, on aina vain paraneva grafiikan laatu. Samalla itse pelin pelimekaniikka saa aina vain vähemmän ja vähemmän hypearvoa ja keskinkertaisen näköinen peli tuppaa jäämään miljoonabudjeteilla väsättyjen pelien varjoon, vaikka tuote olisikin parempi. Sinemaattinen kokemus on myös yleensä enemmän viihdyttävä kuin haastava. Hyvän pelin ei pidä olla raivostuttava, mutta tässä puhutaan kuitenkin eri mediasta kuin elokuvat. Jos haaste ja oppimiskynnys ovat sanoja, jotka tuovat negatiivisia viboja mieleen niin kannattaa miettiä, onko järkevää panostaa sekä pelaamiseen ja elokuvaharrastukseen?



Heh melkoisen sekavaa tekstiä tuli, mutta jospa sieltä jotain asiaa löytyisi. Ensimmäiseen kysymykseen voikin nyt vastata, että peleihin palaa siksi, että mistään ei löydy mitään vastaavaa. Elokuvia on mukava katsoa ja niistä saa paljon irti paneutumalla, mutta uskallan väittää, että pelit menevät vielä astetta syvemmälle. Mikään toimintaelokuva ei vastaa elämystä jonka kokee Ninja Gaidenin varrella, adrenaliinin tuotannosta nyt puhumattakaan. Pelejä pelataan tekemisen vuoksi ja ehkä se onkin parran takaa hoilotettu viestini. Pitäkää välillä taukoa niiden pikselien tuijottamisessa, sillä kun ohjain on kädessä ja toiminta alkaa, ei niillä ole mitään väliä.

Graafinen loisto unohtuu ja haalistuu ajan myötä, mutta Mario Bros toimii vielä 20 vuoden jälkeenkin.


(PS: Poikkeuksia on ja pitääkin olla, mutta ne vain vahvistavat säännön. Odotan MGS4:sta kuin kuuta nousevaa, vaikka se on sinemaattisuuden lipunkantaja. Pelissä ei kuitenkaan olla unohdettu pelattavuutta, vaan se onkin ikään kuin pelillä ja elokuvalla vuorotteleva kokonaisuus. Rajat on tehty koeteltaviksi)