Zoukka

Metal Gear Solid on minulle aina ollut se tunnerikkain ja liikuttavin pelisarja niin kauan kuin muistan. Pelasin ensimmäisen Solid pelin täydellisessä iässä ja moni pelin pelaajalle heittämä ajatus oli jo muhinut päässäni, mutta ei niin kirkkaana kuitenkaan vielä. Sodanvastaisuus, ydinuhka, tappamisen mahdollisuus ja motivaatio, genetiikka, nanoteknologia ja systeemin vallasta pääseminen kaikki kiehtoivat mahtavan toiminnan lisäksi tietenkin. Hahmoista oli saatu runsaalla dialogi määrällä uskottavia ja elämää suurempia, sekä mikä tärkeintä; ennalta-arvaamattomia. Heistä halusi tietää lisää! Iso shamaani minitykki käsissään rupesikin kuoleman kourissa kertomaan Snakelle tarinaa eskimoiden korvien vedosta ja tuonpuoleisesta. Pelihahmo kyyristyi kuolevan miehen viereen kuuntelemaan viimeiset sanat ja arvosti niitä. Eivät Raven ja Snake toisiaan vihanneet, vaan olivat pelinappuloita, kuten myöhemmin selvisi. Kojima halusi herättää kysymyksiä ja samalla kertoa tiukkaakin tiukemman toimintakertomuksen veteraani-sotilaan kyynisistä seikkailuista.

Peli menestyi ja jatko-osa oli varma. Kojima oli haastattelussa sanonut, ettei todellakaan pelin kehityksen aikana suunnitellut sille jatkoa ja jokaisen jatko-osan ja precuelin kohdalla joutui keksimään uudet saippikset. Sons of Libertyn pelimoottorilla draama voitiin taas heittää uudelle vaihteelle ja pelaaminen jäi hieman ensimmäistä osaa vähemmälle. Kuitenkin tasapaino oli vakaa ja lopun mindfuck jäänee pelihistoriaan ikuisiksi ajoiksi. Kuin myös pelin sen aikainen teknologia.

Snake Eater olikin paljon kirkkaampi tapaus ja tribuutti niin Bond-elokuville kuin vanhoille toimintapeleillekin. Samalla peli kuitenkin säilytti Sons of Libertyn substanssin järjettömällä määrällä dialogia, joka kuitenkin oli täysin optionaalista ja pelaajasta kiinni. Näennäisesti tylsät hahmot kuten Sigint, Para-medic ja Eva paljastuivatkin koko sarjan inhimillisimmiksi mitä enemmän dialogia ahmi. Pelimekaniikan osalta peli oli ja on mestariteos, old-school kuvakulmaa lukuunottamatta. Eri aseita ja tavaroita oli hillitön määrä ja pelin salaisuuksia tuskin kukaan yksittäinen ihminen omin nokkinensa löytäisi. Vihollisten jallittaminen oli monipuolisempaa kuin koskaan ja pelin pomovastukset ovat pelien parhaimmistoa. Loppu todisti myös sen, että Kojima osaa tarvittaessa olla itsekriittinen ja vielä kolmannessa eepoksessakin yllättävä ohjaaja. Big Bossin kohtalo oli helvetin traaginen ja lopun "man tears" saldo varmasti yksiä suurimpia koskaan. Minusta pelin jälkeen Solid saaga olisi ollut siinä. Patrioottien olemus oli jo melkoisen selvä ja hahmojen kohtalot todella hyvin tiedossa...

...mutta sitten päästäänkin itse asiaan eli neljänteen Metal Gear Solidiin ja Kojiman vimeisteen tehtävään. Kaikkien kysymysten selittämiseen.




Pelin alku oli jo vuosia sitten nähty. Vanha Snake soluttautuneena kapinallisten joukkoon. Sympatiat pappaa kohtaan ovat varmasti jokaisella vahvat ja miehen maneerit ovat hyvin tallella kun kokemattomat kapinalliset imevät lyijyä, mutta pappa senkuin hiiviskelee taistelun lomassa. Pelaajille oli jo vuodesta 2005 lupailtu ennennäkemätöntä panostusta tekoälyyn ja muuhun "näkymättömään" tavaraan. Todellisuus ei ole paha isku vasten kasvoja jos omaa aivot, mutta kyllä skripatut taistelut ja kömpelöt, lähinnä liikkuvina tykkitorneina toimivat Gekot ovat pettymys. Kalkin nielemistä helpottaa toki uskomaton audiovisuaalinen palaute, vaikkakin kaikki on suodatettu "Epic" suodattimen läpi värittömäksi. Hiekkaiseen lähi-itään se kuitenkin sopii.

Ensimmäisen actin jälkeen fiilis on sekava. Peli tuntuu lähes täysin identtiseltä Snake Eateriin, lukuunottamatta kasvanutta vihollismäärää. Joku voisi toki sanoa, etteivät pelin soltut ole "vihollisia" Snakelle vaan toisilleen. Tämä paskapuhe kompastuu omiin nilkkoihinsa heti kun ensimmäinen PMC näkee Snaken ja koko yksityisarmeija lähtee eliminoimaan vanhaa viiksivallua. Okei, siispä en tule nähdyksi. Ampuminen ei ikinä ole ollut sarjassa kovinkaan tärkeä aspekti ja se on yleensä aina hoidettu siten, ettei kohde tiedä olevansa kohteena laisinkaan. Frogien kansa käytävä taistelu on hyvä esimerkki miksi näin on ollut, sillä sarjan tyypillinen tekoäly on hidas, avuton ja kaikinpuolin onneton. Se toimii oivana turvajärjestelmänä ja joukkona eläviä ansoja, mutta ei suorana vastuksena pelaajalle. Viholiset juoksevat rivissä olan päällä leijuvaan tähtäimeen ja lakoavat kuin peltipurkit impparilla ammuttaessa. Frogien siivoamisen jälkeen vannoin, etten enää koskaan pelin aikana sodi suoraan.

Act2 oli ensimmäiseen pomoon asti parannusta edeltävästä. Alun asuinrykelmä ja panttivangit olivat täydellinen asetelma hiippailulle ja vaihtoehtoiselle toiminnalle. Pelasta panttivangit tai hiippaile koko tilanteen ohi ja kuuntele kun ne teloitetaan. Erittäin viihdyttävää. Kunnes pauke ja täysin Snaken etenemisestä riippuva "sota" taas alkoi ja pelikokemus vajosi taas jonnekin "ei kiinnosta" ja "mitähän seuraavaksi" tasolle. Jo trailereissa epäilyttäviltä näyttäneet B&B pimut katkaisivat pian jytinän, mutta eivät niinkään iloisissa merkeissä. Laughing Octopus oli saagan tasolla "ihan kiva" nujertaa, mutta itse hahmo oli geneerisen näköinen jo ennen maskin poistamista. Sen jälkeen menin sanattomaksi. Sen sijaan, että hahmoa olisi yritetty pohjustaa käytiinkin läpi neidon strategiset mitat ja rintojen fysiikat. Olin joskus kuullut pahaenteisen huhun (Rocky?), että pomot olisi mallinnettu oikeiden supermallien mukaan, mutta se kuulosti aivan liian naurettavalta. Tottahan se oli ja Drebinin monologi oli ainoa asia mikä kertoi hahmoista jotain. Ilmeisesti matsien kohdat, joissa mallit kävelivät catwalk tyylillä Snake kohti, olivat tarkoitettu herättämään pelaajassa sääliä ja ihmetystä. Minussa ne herättivät raivoa näitä irvikuvia kohtaan joiden ei koskaan olisi pitänyt päästä sarjan sisään vitkuttamaan persettään. Sahasin ne automaattiaseilla hymy huulilla maahan ja viimeisten raketilla. Tosin en tiedä tuosta viimeistelystä, sillä ilmeisesti näiden mallien naamoja ei saanut muokata. Täydellinen ristiriitahan siinä tuli tarinan ja B&B corpin taustan kanssa, mutta pikkuvikoja Kojima. Pikkuvikoja.

Mantis oli ainoa ryhmän valopilkku ja sekin vain ykkösen ansiosta. Mistä päästäänkin pelin suurimpaan ongelmaan. MGS4 ei ole itsenäinen peli vaan kiikkutuoli johon kaikki sarjan "auki" jääneet kysymykset ahdetaan ja selitetään. Tämä ei toimi edes paperilla, joten se levisi loppua kohti auttamatta käsiin. Sarjan faneille jokainen tiedonmuru on kultaa, mutta fanilasitkin kestävät vain tietyn määrän osumia ennenkuin murtuvat. Kaikki sarjassa mainitut hahmot ilmestyvät ties mistä Snaken tielle ja osasta heistä olen kiitollinen, mutta osa olisi saanut suosiolla jäädä menneisyyteen. Meryl oli ykkösessä miehinen ja halusi todistaa itselleen, että pystyy asioihin itsenäisesti. No pelin loppu kyllä tyydytti nämä ambitiot ainakin minusta ja nyt Meryl vain pyörii lavasteissa poikatyttönä, joka "kasvoi aikuiseksi". Mitään muuta virkaa hänellä ei näytä olevan ja "suhde" Johnnyn kanssa sai allekirjoittaneen hieromaan silmiään ja ohimoitaankin. En ole vieläkään varma pitikö tämä härdelli ottaa tosissaan vai saiko sille nauraa ääneen? Johnnyn ja Merylin ase-baletti Frogeja vastaan oli myös jotain sellaista mitä en olisi ikinä halunnut todistaa. Rippeet demoista kuten Ocelotin Ray-kaappaus olivat tipotiessään. Tilalla oli ikäänkuin Charlie Chaplin tyylistä slapstickiä... mikä oli vielä ajoitettu Snaken golgatan kävelylle. Veti jauhot suuhun Drebinin tanssivalle apinallekin.

Pelin paras osuus oli selkeästi paluu Shadow Mosekselle ja oikeastaan ainoa kohta koko pelissä missä todella liikutuin. Tämä on tavallaan melkoisen huono juttu, jos uuden pelin parasta antia on vanhojen osien muistelu. Mutta sitähän tämä alusta loppuun on. Pomot ja kaikki muukin on rakennettu vanhan luurangon päälle, vaikka Snake Eater ja Sons of Liberty tekivät ihan samaa ja aivan tarpeeksi. Ikäänkuin tarvitsisimme muuta jo sen tiedon lisäksi, että Snake rappeutuu ja on viimeisellä tehtävällään. En minä halua nähdä jatkuvaa sarjaa vanhojen Solidien parhaita hetkiä. Minä haluan uusia hetkiä joihin voin palata varsinkin muiden Solidien juonikuvioiden aikana. Kaikki mitä MGS4 eteesi työntää on jo tavallaan ollut tiedossa. Sarjan kantava voima on yllätyksellisyys ja tällainen kertaava ja junnaava paasaus on melkeinpä isku vasten fanien kasvoja.

Voisin melkein jopa vannoa, että sarjaa pelaamattomat saavat nostalgiaa lukuunottamatta pelistä enemmän irti kuin kaltaiseni parrat.

Ennalta odottamani Snaken itsemurha antoi sentään jonkinlaisen rauhan sielulleni. Itse laukaus ei tuonut mitään tunteita pintaan, mutta dialogi Otaconin ja Sunnyn välillä teki hyvällä tavalla pahaa. Ei rappeutunut, palanut ja murtunut Snake enää voinut muuta kuin seurata Patriootteja... väärin arvattu. Käsittämättömästi MGS1:sen manuaalista revitty Big Boss oudolla äänelläänhän se siinä. No onhan se hienoa tavallaan nähdä vanha tuttu, mutta en helvetissä tunne tätä miestä, joka paasaa mykälle Snakelle elämäntarinansa ja kärrää mukana vielä Majuri Nollankin. Edelleen, niille jotka eivät Snake Eateria kokenut, BB oli varmasti hieno lisäys loppuun, mutta ei ainakaan minulle. Monologi oli jo sarjankin mittapuilla aivan liian pitkä ja dis-informatiivinen. Se myös jätti loppufiilikset jonkinlaiseen limboon, jota lopun keskustelu Snaken ja Otaconin keskenkään ei laukaissut.

Uusi loppubiisikin oli täysin mitäänsanomaton.






Jahas vuodatusta kertyi, mutta ihan sama. Missään muussa pelissä vastaavat viat eivät olisi pelikokemustani haitanneet, mutta se on vain myönnettävä, ettei Kojima ole mikään jumala. Valta korruptoi ja absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti. Hienoja hetkiä peliin mahtui, mutta jossain kehityksen vaiheessa tärkeimmät asiat jäivät pois kyydistä. Missä kaikenkattava codec-dialogi? Missä terävä ja hurtti palaute? Missä elämää suuremmat pomotaistelut? Missä käsinveistetty kenttäsuunnittelu? Missä mindfuck? Missä sanoma? Missä järkytykset? Missä haaste? Mikä peli tämä on....

Snake Eater jää historiaan parhaana Solid pelinä. Ehkä sen myöntämiseen menee vuosia medialta ja ihmisiltä, mutta ei tällainen sillisalaatti voi loputtomiin pysyä edes fanaatikkojen verellä pystyssä. Muihin peleihin verrattuna kolossaalinen ja ylivoimainen esikuva. Edeltäjiinsä verrattuna katkera pettymys.