Podcast 033: Kuulkaa, lapset, kun peli kertoo tarinan

[jryi]

jryi, FelisLeo, J.Pikkarainen ja TUHOMURSU ovat löytäneet vieraakseen Hukkapätkän ja keskustelevat videopelien tavoista kertoa tarinoita. Tarinointi velloo Da Vinci koodista Dogvilleen ja Babylon 5:een.

Pelatuista peleistä löytyy tietysti Battlefield 3, mutta Mursu ei ole vieläkään päässyt yli Dark Soulsista. Ja lautapelitkin on mainittu.

Jakson voit ladata tästä: latauslinkki.

Sisältö (kesto 2:44:26):

tuhtia tarinaa

Palautetta tähän ketjuun tai osoitteeseen podcast@konsolifin.net. Voit myös seurata Twitteriämme (@KFINPodcast) tai käydä tutustumassa Facebook-sivuumme.

Seuraava jakso ilmestyy 8.11. Aiheena videopeliaiheiset uudenvuodenlupaukset.

[-WaLuigi-]

Mainitsitte tuossa tuon tv-sarja/elokuva -tarinankerronnallisen jutun, eli asioiden näyttämisen puhumisen sijaan. Pakko vain laittaa tähän video maailmankaikkeuden parhaasta tv-sarjasta, The Wire (Langalla). Katsokaa kaikki 5 kautta, tai olkaa huonoja ihmisiä. Choise is yours. Jos saatte valita viimeisenä tekonanne The Wiren katsomisen, tai vaihtoehtona hotelliyön valitsemanne naisen kanssa, niin The Wire on selkeä valinta. Luultavasti kaikkien aikojen paras sarja, ainakin Jenkkilandiasta tulleista.




Nonniin. Olihan se jälleen odotetun maukasta. Välillä alkoi pieni epätoivo jo kalvamaan, että niinkö jää pelien tarinat kokonaan unholaan leffa- ja kirjatarina -höpötysten alta, mutta tulihan se sieltä. Kiitos ja kumarrus.

[Paavi]

Mainitsitte tuossa tuon tv-sarja/elokuva -tarinankerronnallisen jutun, eli asioiden näyttämisen puhumisen sijaan. Pakko vain laittaa tähän video maailmankaikkeuden parhaasta tv-sarjasta, The Wire (Langalla). Katsokaa kaikki 5 kautta, tai olkaa huonoja ihmisiä. Choise is yours. Jos saatte valita viimeisenä tekonanne The Wiren katsomisen, tai vaihtoehtona hotelliyön valitsemanne naisen kanssa, niin The Wire on selkeä valinta. Luultavasti kaikkien aikojen paras sarja, ainakin Jenkkilandiasta tulleista.

Voi kyllä! Itse juuri kesän ja syksyn aikana kävin The Wiren läpi. Kyllä maistui. Varmaan kastikkeissakin vähän yrittänyt tuota mainostaa. Erittäin suositeltava sarja, vaikka ei välttämättä poliisisarjoista pitäisikään. Itkeä saa ja nauraa, jälkimmäistä esimerkiksi juuri tuossa legendaarisessa tutkintakohtauksessa.

[TUHOMURSU]

Tähän törmää aina. The Wire.

Sitä tuppaa virkkomaan, että hyvä tarina on hyvä tarina. Ei auta. Tulee puistatus ja inhotus. Ei mene poliisisarjat, ei niin millään. Toinen on lääkärisarjat.

[-WaLuigi-]

Tähän törmää aina. The Wire.

Sitä tuppaa virkkomaan, että hyvä tarina on hyvä tarina. Ei auta. Tulee puistatus ja inhotus. Ei mene poliisisarjat, ei niin millään. Toinen on lääkärisarjat.

Lääkärisarjat ovat kyllä Housea lukuunottamatta täälläkin vihastuksen aihe. House ei lääkärisarjana, tai juonikuvioiden osalta muutenkaan, maailmaamullistava ole, mutta dialogi ja yleinen verbaalinen ilotulitus jaksaa naurattaa. Jaksojen kaavahan nyt on aina sama. Eli sinällään hyvinkin paljon samanlainen tilanne Housessa kuin South Parkissa. Tosin SP toki on yleisemmin räävitön, sekä vähemmistöjä ja enemmistöjä pilkkaava.

The Wire on vähän erikoinen siinä, että se on poliisisarja olematta kuitenkaan (ainakaan pelkästään) poliisisarja. Poliisikuvio on sinällään pelkkä pintakerros Baltimoren huumeongelman ja köyhyyden päällä. Myöhemmllä kausilla sitten vielä lisäksi yhteiskuntapoliittisen ajattelun peitteenä. Lisäksi sarjan yleisilme on synkkä olematta nykytrendien mukaisesti synkkä. Ei tarvitse olla liian välivaltaista verenvuodatusta tai pelkkää yötä, vaan synkkyys on tehty kylmällä arkirealismilla ja todellisilla aiheilla. Ja kun hahmot ovat värikkäitä, kuten vaikkapa Omar, ja dialogi värikästä, niin täydellinen paketti on kasassa. Kyllä CSI:kin jaksaa aivot narikassa -meiningillä kiinnostaa jakson tai enintään pari, mutta The Wire on toteutettu niin paljon vähemmän kliinisesti, että nappasi mukaansa tosissaan.


Kastikkeeseen puuttuen vielä, niin tuo Halon tarinan "mollaaminen" on huomattu täälläkin. Aikanaan yläastekaverin, joka jo silloin oli Xbox-fanboy, kanssa tuli useasti höpistyä Halon maailmasta. Hän sitä kovasti kehui ja hehkutti, mutta itselleni jäi todella ontoksi ykkösen ja kakkosen perusteella. Missään ei ollut mitään logiikkaa tai järkeä, enkä voi sanoa suurta tarinaa edes huomanneeni. Lisäksi kakkosen hahmon vaihtuminen oli toteutettu kokolailla huonosti. Itse huomasin pelaavani jollain muulla kuin Master Chiefillä vasta kuoltuani, jolloin kamera näytti hahmon ulkoapäin. Pelimekanismillisesti erinomainen Halo ei todellakaan ole tarinallisesti keskivertoa parempi, eikä putkijuoksun hehkutusta oikein muutenkaan tule ymmärrettyä. Nettipelissä oli kyllä muutama ihan hauska kartta ykkösessä, mutta siihen se jäi omalta osaltani.

Dan Brown -höpinästä muuten samaa mieltä, paitsi että lisäyksenä myös myöhemmät kirjat ovat aivan yhtä kaavaan kirjoitettuja kuin Enkelit & Demonit ja Da Vinci -koodi. Erinomaisen kiehtovia tapauksia kaikesta huolimatta, etenkin debyytti Murtamaton linnake, mutta tarinallisesti ei järin kummoisia; Kun on lukenut yhden, on lukenut kaikki. Nippelitieto on asia erikseen.

[Cyrus1]

Loistavaa settiä, jälleen. Paras podcastihan tämä alkaa olemaan.

Dark Souls. Tuhomursun ohje olla käyttämättä oppaita oli kyllä hyvä. Menee puolet pelin ideasta hukkaan, jos niitä käyttää. Nimenomaan se seikkailu tuntemattomaan ja hullut mörssärit, joita saa ehkä jopa välillä tapettuakin ja ne palkinnot, mitä löytää eri maailman kolkista, näistä lähtee fiilis ja samalla se maailman tarina ja tunnelma, seikkailun fiilis jää kokematta, jos kaiken lukee oppaasta ja kysyy muilta. Kerrankin on vain annettu maailma seikkailtavaksi ilman kädestäpitelyä ja porukka heittää sen hukkaan oppailla.
Itse en ole vielä Darkia pelannut, mutta Demon'sin pelasin ilman mitään oppaita nimenomaan tämän vuoksi. Alkuun päästäkseni katsoin Pyykkösen alottelijan oppaan youtubesta ja sen jälkeen annoin seikkailun viedä mennessään.

Halon tarina. Turhaa jauhantaa, kuinka Halot olisivat jotain megamahtavaa videopelien puolella tässä suhteessa. Ei pelin ulkopuolista kirjaa tai kirjoja voida laskea itse pelin ansioksi, vaikkakin näin pelisarjan fanit usein tuntuvat tekevän.

[The BigBang]

Olin aluksi "Hmm, katsoisiko vaiko eikö katsoa?", kun Paavi ei ollut paikalla tekemässä podcastiä ja kertomassa kissajuttuja, mutta uteliaisuus petti ja kuuntelin podcastin. Olin podcastin päätyttyä suu ammollaan, koska podcasti meni nappiin ilman Paaviakin. Hyvää settiä, tätä lisää!!!

[TUHOMURSU]

En muista mölysinkö, että Halo Wars oli hyvä. Yllättävän hyvä. Itse siinä tietysti melko huono. Halon stooreista en aivan mahdottomia muista, vaikka jotkut asiat ovatkin tavallaan melko jylhiä. Forerunners on helvetin hyvä nimi muinaiselle sivilisaatiolle. Halo Wars toimi strategiakliksuna yllättävän vaivattomasti boksilla. Mieluusti menisi lisää - vaikka ihan PC:llä. MS voisikin profiloida sarjaa siten, että räpsytykset boksille ja strategiat PC:lle.

I am support.

[rioichi]

Vautsi! Näin paremman sanan puutteessa. Aivan loistava kastike ja lupaukset olivat kohdallaan: tämä oli parhaimpia casteja pitkään aikaan! BigBangin tavoin paavittomuus mietitytti hetken mutta loistavaa settiä tuli ilman häntäkin eli heivatkaa koko jätkä pois.. EI! Kuulun edelleen niiden sporttisten mimmien joukkoon jotka fanittavat Poopea mutta taidan myös liittyä Murmeli-kerhoon. Mistä saa jäsen-hakemuksen?

Tämän viikkoinen casti oli siis todella loistava. Johtuen ehkä siitä, että pääkeskustelun aihe oli todella hyvä ja keskustelu sujui luontevasti. Yleisesti kastikkeen juoni... eiku siis tarina... vai miten se nyt meni... No, kuitenkin se toimi hyvin ja tuntui maittavalta.

Juoni ja tarina ovat itselleni todella tärkeä. Oli sitten kyseessä elokuva, kirja, näytelmä tai videopeli. Olen itse näytellyt kesäteatterissa kuusi vuotta ja tällä ajalla on tullut paljon opittua tarinankerronnasta ym. Mainitsittekin tuon niin kutsutun "neljännen seinän", kuuluisan teatteriteoreetikon Konstantin Stanislavskin yhden tärkeimmän näyttelemisen perus-ajatuksen, että näyttelijä ei huomioi katsojia. Vastakkainen teoria on taas Brechtin, eeppistä teatteria, jossa näyttelijä/hahmo voi jopa ottaa suoraa kontaktia yleisöön. Elokuvissa ja näytelmissä olen totaalisesti Stanislavskin puolella mutta videopelit tekevät poikkeuksen ja mielestäni kontaktin ottaminen pelaajaan voi toimia pelissä todella hyvin, kuten MGS:n Psycho Mantis taistelu. Miten mä rupesin tästä jauhamaan...?

Castlevaniasta: Olen yksi niistä harvoista, joka huomasi kyseisen virheen siinä latinan kielisessä lauseessa. Pelasin sen viime kesänä ja nyt on pari vuotta latinan opiskelua takana. Muutenkin tietyt väärin käännetyt tai muuten oudot latinan kieliset ilmaisut peleissä ja elokuvissa ottavat päähän. Uusimpana on Deus ex, joka ei oikeastaan tarkoita mitään. Alkuperäinen sanonta on 'Deus ex machina' ja suoraan käännettynä Jumala koneesta (Deus=jumala, ex= -sta(vaatii ablatiivin), machina(ablatiivissä)= kone) mutta pelkkä Deus ex ei siis tarkoita mitään, se vaan kuullostaa siistiltä niiden mielestä, ketkä eivät kieltä osaa.

Nii ja sitten vielä Altairista. Altair, kuten myös muut ristiretkien aikaiset assassiinit, oli muslimi, tarkemmin shiiamuslimi. AC:n assassinien järjestöhän perustuu löyhästi oikeisiin assassiinien järjestöön, joka teki poliittisia murhia ristiretkien aikana. Heillä oli oma linnake, Alamut jota Masyafiin(AC:n assassiinien linnake) voidaan verrata. Alamutissa, kuten myös Masyafissa, oli rakennettu keidas, "maanpäällinen paratiisi", jonne nuoret assassiinit laitettiin huumepäissään ja heille uskoteltiin, että tämä taivaallinen kokemus jatkuu jos he murhaavat tietyn henkilön. Nuoret tietenkin aivopestyinä uskoivat tähän ja usein oman henkensä kustannuksella murhasivat kohteensa. Sana assassiini tuleekin Arabian sanasta hašhaššin, joka tarkoittaa 'hasiksen syöjää'. Assassiineja voidaan hyvin verrata tämän päivän ääri-muslimiterroristeihin.

Huh, huh! Tulipa taas kirjoitettua aika paljon ja suurin osa asiasta ei edes liittynyt kastikkeeseen. No, ainakin sain purettua sanallista arkkuani. Mutta todella suuret kiitokset tästä castista ja ensi viikkoa innolla odottaen, jos vuorossa oikeasti on Kinect-katsaus. Lempi aiheeni!

PS. Näitä jaksojen otsikoita on pakko rakastaa

[sph]

Pelien tarinat on aihe jota on ajoittain joutunut miettimään, ja se on ollut castien kiinnostavimpia puheenaiheita nyt hetkeen. Erinäisistä TosiMaailman syistä tehoketju pääsi lipsahtamaan ohi, joten kommentoidaan nyt hieman kastikkeessa käydyn keskustelun pohjalta.

Minulle pelien tarinat ovat usein vähän kuin musiikin sanoitukset, niihin kiinnittää huomiota vain kun ne ovat erityisen hyvät tai erityisen huonot. Pelimekaniikka ja pelaamisen hauskuus on minulle yleensä tärkeämpi, tosin (tausta)tarina voi auttaa merkittävästi esim. tunnelman rakentelussa.

Pari jaksoa sittenkö Jyri muisteli että Demon's Souls olisi rakenteellisesti samanlainen avoin kuin Dark Souls. Sitähän se ei ole, vaan siinä on selkeämpi tasorakenne, hubina toimivasta Nexuksesta saa huoltoa ja pääsee siirtymään eri alueiden välillä. Minkäänlaisia varsinaisia checkpointteja ei tietysti tunneta, vain oikoreittejä saa avattua, ja kuolema heittää tylysti aina takaisin alueen alkuun, mikä saattaa tehdä pelistä erityisesti alussa hyvin vahvasti lyhyen pätkän tahkoamista. Muille alueille ei pääse eikä hahmo edes kehity ennen kuin on ensimmäisen bossin kukistanut, eli peliin pitää panostaa useampi tunti ennen kuin se oikeasti edes alkaa. Olen saanut kuvan että Dark Souls olisi paljon helpommin lähestyttävä mm. siksi, koska se olisi rakenteeltaan heti avoimempi, eikä vaikeustasokaan kai olisi ihan niin masokistinen kuin monet väittävät.

Erityisesti IRC:stä minut tuntevat todennäköisesti tietävät, että olen aika vahva Babylon 5 -fani ja voisin keskustella aiheesta loputtomiin. Mukava kuulla että muitakin B5-uskovaisia vielä löytyy. Olen siinä samaa mieltä, että B5:n viides kausi ei ole turhaa tarinan venyttämistä ja lahkeesta ravistamista, vaikka joku sitä aina jaksaa inttää. Kaikki oli mukana alkuperäisessä suunnitelmassa, vain eri tavalla rytmitettynä. Kun näytti siltä että neljäs kausi saattaisi jäädä viimeiseksi ei enää aloiteltu uusia juonikuvioita, jolloin rakentelu jäi vitoskauden alkuun. Tästä kärsi myös neloskausi, jonka rytmi on keskivaiheilla pielessä. Mainio esimerkki rakenteen ja rytmin merkityksestä draaman kaarelle.

Crusade sitten kärsi alusta asti siitä, että sarjaa esittänyt hieman erilaisen profiilin televisiokanava TNT halusi Baywatch kohtaa showpainin -tyylisen sarjan, ja kirves heilahti kun painostukseen ei taivuttu. Sarjan loppumisen jälkeen julkaistut kuvaamattomat käsikirjoitukset ovat paljastaneet että kyllä siellä alla se kiinnostava isompi juonikuvio olisi ollut. Viiden vuoden kaari oli kuitenkin suunniteltuna.

Mainittu JMS:n opaskirja käsikirjoitusten tuottamiseen ja läpiviemiseen lienee The Complete Book of Scriptwriting, joka on alunperin peräti 1980-luvun alusta, mutta on sittemmin päivitetty sisältämään uudemmat mediat, sekä mm. B5:n Hugo-voittajajakson The Coming of Shadows käsikirjoituksen käytännön esimerkkinä. B5:n jälkeenhän paljon sarjakuviakin kirjoittanut JMS on päässyt kirjoittamaan ns. isoille pojille, mm. Clint Eastwoodin Changeling-elokuvan käsikirjoituksen ja uuden Thor-elokuvan tarinaa.

Tuohon antiikin klassisten oppien mukaiseen tarinan rakenteeseen liittyen, jotenkin tuntuu että ihmiset aina odottavat suurimman kliimaksin tulevan aivan loppuun, koska jostain syystä se tuntuu nykyään olevan tapana, ja jos sen jälkeen tulee vielä "oikeaoppisen" rakenteen mukaiset sulattelut ja tilanteen tarkastelut alkavat heti kitinät turhasta pitkittämisestä. Näin kävi niin B5:lle kuin vaikkapa Sormusten herran elokuvaversiolle, jossa loppua oli vieläpä typistetty merkittävästi kirjasta.

Ympäripyöreästi nykyisellä teknologialla pelien pitää hakea kompromissi akselilla, jonka yhdessä ääripäässä on tarina ja toisessa ääripäässä avoimuus ja valinnanvara. Sitä puhuttua toimintaa en ainakaan minä tälle akselille sijoittaisi muuttujaksi. Ennen kuin tarpeeksi uskottava tekoäly kehitetään pitää peleissä kaikki vaihtoehdot huomioida pelin sisältöä tehdessä, mikä valinnanvaran lisääntyessä vaatii aivan liian suuren työmäärän jos kaikki dialogi pitää olla ääninäyteltynä. Oliko mainituissa vanhoissa Fallouteissa kaikki dialogit myös puhuttuna? Kynäpaperiroolipelaamisessa on aina sellainen etu, että peliä vetää ihminen joka toivottavasti kykenee tarinankerronnallisesti koherenttiin improvisaatioon, joka koneelta ei onnistu, ja järjellinen reagointi kaikkein älyttömimpiinkin pelaajien aivoituksiin on mahdollista.

Olen aina ollut neljännen seinän rikkomisen suuri ystävä komediallisessa tarkoituksessa, tosin vakavampaan draamaan se yleensä ei sovi. Minun ikäiseni varmasti muistavat sellaisen 1980-luvun legendaarisen televisiosarjatapauksen kuin Konnankoukkuja kahdelle (Moonlighting), joka teki tällaisesta metahuumorista suorastaan taidetta, ja oli muutenkin parhaimmillaan suorastaan loistavasti kirjoitettu. Väittävät, että sarjan käsikirjoitukset olivat tuplasti pitemmät kuin sarjoissa tyypillisesti, koska päähenkilöt puhuivat niin nopeasti ja niin paljon toistensa päälle. Suosittelen katsastamaan, jos ei muuten niin nähdäkseen miltä ihan oikeasti loistavan comic timingin osaava Bruce Willis näytti hiukset päässä. Edit: Tässä lyhyt kooste muutamasta mainiosta kohtauksesta ensimmäiseltä kaudelta esimerkiksi.