"Listen to my story..."

Nyt se on sitten täällä: viimeinen niistä kolmesta messiaspelistä, joista on kohuttu jo PS2:n ilmestymisestä lähtien. On kulunut lähes vuosi siitä, kun Final Fantasy X julkaistiin Japanissa, ja myös jenkkiläiset toverimme ovat saaneet nauttia tästä roolipelistä jo pitemmän aikaa. Onko se sitten niin hyvä peli, että eurooppalaisten kannatti kuolata sen perään yli vuoden ajan? Siihen jokainen saa etsiä vastauksen itse. Riittänee kun tässä vaiheessa sanon, että peli pitää yllä Final Fantasy -sarjan laatua niin hyvässä kuin pahassakin.

Hyvistä puolista nousee ensimmäisenä esiin pitkä ja kiinnostava tarina, eikä FFX jää siinä suhteessa jälkeen sarjan aiemmista osista. Jälleen kerran eeppisiin mittasuhteisiin kohoava sankarikertomus sijoittuu aivan omaan fantasiamaailmaansa, joka tällä kertaa muistuttaa hieman keskiaikaista Japania. Maailman monet saaret, niityt ja sademetsien keskeltä kohoavat rauniotemppelit tulevat tutuiksi Tidus-nimisen nuoren sankarin silmin nähtynä. Pelin päähenkilö on kaikkea muuta kuin osien 7 tai 8 synkän hiljaiset maailmanpelastajat, sillä tämä heppu on sporttinen miekkamies, joka suhtautuu kaikkeen yli-innokkaasti ja vailla huolen häivää.

Kerrontaan on haettu hieman taiteellisempaa lähestymistapaa, sillä pelin kaikki tapahtumat ovat osa tarinaa, jonka Tidus kertoo ystävilleen leirinuotion äärellä. Peli alkaa sanoilla: "Kuunnelkaa minun tarinaani, sillä tämä saattaa olla viimeinen tilaisuutemme". Sankarin kertomuksesta paljastuu, kuinka hän tempautui tähän outoon maailmaan, sekä esimerkiksi mitä hän ajatteli nähdessään ensimmäisen kerran Yunan, tarinan sankarittaren, sekä kaikki ne vaiheet, jotka johtivat tähän lohduttomaan tilanteeseen leirinuotion äärellä. Mikä se tilanne onkaan, se paljastuu vasta aivan pelin lopussa. Sen enempää monihaaraista tarinaa pilaamatta voin paljastaa, että koko ihmiskuntaa uhkaa suuri luonnonvoima nimeltä Sin (El Niñon ilkeä serkku?), joka tuhoaa kokonaisia kaupunkeja aina kun vain sattuu kulkemaan niiden ohi. Pelin ensimmäisten tuntien aikana tulee jo selväksi, että tarinan päätarkoituksena on kukistaa mystinen Sin keinolla millä hyvänsä.

Yhtenä pelin keskeisistä teemoista on matkustaminen, joten tarinan aikana kierretäänkin läpi jokainen kuviteltavissa oleva maailmankolkka aina eteläisiltä hiekkarannoilta pohjoisille lumikentille asti. Paitsi että maailma on laaja, se myös tuntuu erittäin todelliselta kaikessa fantastisessa kauneudessaan. Peliin uppoutumisen vaaraa lisää myös suuri joukko persoonallisia hahmoja. Tidus ja Yuna eivät toki ole tarinan ainoat päähenkilöt. Heti alkutaipaleella mukaan matkaan tarttuvat myös toverillinen urheilija Wakka, jäätävän kaunis ja kylmäverinen musta maagi Lulu, sekä pelottavan hiljainen Kimahri, sinistä leijonaa muistuttava otus, jonka ainoana elämäntehtävänä on Yunan suojeleminen viimeiseen hengenvetoon asti. Maailmaa kansoittaa myös lukematon määrä enemmän tai vähemmän persoonallisia sivuhahmoja, joten ympäristöt eivät tunnu pelkiltä autioilta kulisseilta. Vain harva peli on koskaan onnistunut luomaan näin kauniin ja todentuntuisen virtuaalimaailman.

Kädestä pitäen

Tarina etenee juonenkäänteestä toiseen pelaajan ohjatessa Tidusta kohti ennalta määrättyjä päämääriä. Vaikka matkassa on lähes aina mukana joukko muitakin päähenkilöitä, Tidus on yleensä ainoa näkyvissä oleva hahmo. Muut sankarit ilmestyvät esille ainoastaan lukuisten taisteluiden ja miltei yhtä lukuisten juonta eteenpäin vievien välinäytösten ajaksi. Liiallinen lineaarisuus on kuulunut Final Fantasy -sarjan harmillisiin vikoihin jo pitkään, vaikka kaikki eivät sitä edes viaksi laske. Tällä kertaa suoraviivaisuus tuntuu entistä ilmeisemmältä, sillä paitsi että määränpää on aina ennalta määrätty, pelaajaa myös hemmotellaan automaattikartalla, jossa punainen nuoli osoittaa aina oikeaa kulkusuuntaa kohti. Kartan voi toki piilottaa, mikäli tahtoo läpäistä seikkailun haastavimmalla mahdollisella tavalla.

Tylysti sanottuna pelin voi sanoa koostuvan kolmesta asiasta, joita toistetaan loputtomiin: juostaan kohti ennalta määrättyä pistettä, taistellaan matkan varrella moneen kertaan ja lopulta katsellaan välianimaatioita. Samaa rutiinia siis toistetaan loputtomiin, kunnes peli on viimein läpi, eikä pelaajan tarvitse koko sinä aikana vaivata päätään juuri muulla kuin taisteluista selviämisellä. Vaikka kaava kuulostaa näin sanoiksi puettuna tavattoman yksinkertaiselta, pelaajalle tulee siitä huolimatta illuusio vapaudesta.

Oikeastaan ainoa pelillinen haaste muutaman ongelmanratkontakohdan lisäksi piilee taisteluissa. FFX:n maailma nimittäin kuhisee hirviöitä, joiden kanssa on otettava yhteen todella usein. Tiduksen rento juoksentelu kauniiden ympäristöjen halki keskeytyy harmillisen usein siihen, että ruutu räjähtää kappaleiksi, pelaaja heitetään erilliseen taisteluruutuun ja tyhjästä ilmestyy joukko sekalaisia hirviöitä kulkua hidastamaan. Nämä toimintakohtaukset on toteutettu vuoropohjaisen taistelusysteemin avulla, missä jokaiselle hahmolle annetaan komentoja vuoron perään. Sankarit voivat taidoistaan riippuen esimerkiksi hyökätä vihollisen kimppuun miekalla, sauvalla tai vaikkapa pelipallolla, heittää joko tuho- tai parannusloitsuja, tai käyttää joitakin sadoista mahdollisista kertakäyttöesineistä.

Kuten FF-peleissä yleensäkin, erilaisia vihollisia löytyy karkeasti arvioituna satakunta ja jokainen niistä on tarpeeksi originaali ilmestys erilaisine ominaisuuksineen ja erikoishyökkäyksineen. Vihollisten monipuolisuudesta voisi heittää esimerkkejä loputtomiin. Vedestä koostuvat ameebat ovat immuuneja vesipohjaisille tuholoitsuille, mutta jäätävät taiat vahingoittavat niitä kaksin verroin pahemmin. Malboro-kasvit voivat saada sankarit tappamaan toisiaan hallitsemattoman raivon vallassa, mutta ovat heikkoja tulipalloille. Vihollisten erikoishyökkäyksistä riippuen sankarit voivat myös sokeutua, mykistyä, myrkyttyä, nukahtaa tai vaikkapa muuttua kiveksi.

Kaikkiin näihin kirouksiin on olemassa omat parannuslääkkeensä, eikä niistä oikeastaan tule pulaa koskaan. Haaste piileekin siinä, että parannuskeinon käyttäminen vie yhdeltä hahmolta koko vuoron ja pelaajan on syytä varautua toiseen samanlaiseen hyökkäykseen heti perään. Tilannetta voi helpottaa esimerkiksi hahmoa nopeuttavalla taialla, jolloin pelaaja saa käyttöönsä enemmän vuoroja. Tai tuomalla kentälle porukan vahvimman taistelijan ja toivomalla, että tämä pystyy viimeistelemään seuraavaksi toimintavuorossa olevan vihollisen yhdellä iskulla.

Taistelukentällä voi olla samaan aikaan vain kolme jäsentä sankariporukasta, mutta minkä tahansa hahmon voi kuitenkin korvata sopivammalla sankarilla kesken taistelun. Tilanne on siis miltei sama kuin jos koko porukka olisi kentällä samanaikaisesti. Koska ruudun reunassa näkyy etukäteen jokaisen osapuolen toimintajärjestys ja omia siirtojaan saa harkita niin pitkään kuin lystää, pelissä on paljon aikaa ja mahdollisuuksia miettiä erilaisia taktiikoita. Toisin kuin sarjan edellisissä osissa, pelaajalta ei enää vaadita niinkään nopeaa reagointikykyä vaan taitoa suunnitella siirrot etukäteen mahdollisimman hyvin.

Satunnaistaistelut pännivät yhä

Taistelut saavat lisää väriä hahmojen Overdrive-taidoista, eli poikkeuksellisen voimakkaista ja näyttävistä hyökkäyksistä, joita on mahdollista suorittaa vasta kun Overdrive-mittari on täynnä. Mittari kasvaa aina kun hahmo vahingoittuu vihollisten iskuista, joten sen voisi olettaa kuvaavan sankarin aggressiivisuutta tai taistelutarmoa.

Esiin manattavat hirviöt eli Aeonit ansaitsevat ihan oman lukunsa. Nekin tuovat lisää väriä taisteluun ja ovat myös tärkeässä asemassa tarinan kannalta. Toisin kuin edellisissä osissa, hirviöt jäävät nykyään taistelukentälle ja korvaavat väliaikaisesti koko muun ryhmän, jolloin niille voi antaa komentoja aivan kuten päähenkilöillekin. Jokaiselle sarjan fanille tuottaa varmasti yhtä suurta tyydytystä nähdä, kuinka vanhat tutut mörssärit kuten demoni Ifrit, jääjumalatar Shiva tai lohikäärme Bahamut räjäyttävät viholliset atomeiksi näyttävimmällä mahdollisella tavalla.

Taistelusysteemi on siis syvä ja monipuolinen, mikä on tässä tapauksessa todella hyvä asia, hirviöihin kun nimittäin törmätään aivan liian usein. Monta kertaa pelaajan on juostava läpi laajojen alueiden, joissa satunnaisesti ilmestyviä hirviöitä putkahtaa esille muutaman sekunnin välein. Tällöin viiden minuutin juoksulenkki saattaa venyä jopa tunnin pituiseksi tahmaamiseksi. Satunnaiskohtaamisten tiuha tahti on usein leimattu FF-sarjan painavimmaksi viaksi, eikä syyttä. Vaikka se nouseekin aika ajoin rasitteeksi, se ei silti onnistu täysin pilaamaan pelinautintoa.

Vesipalloilua ja pallolautailua

Taisteluihin osallistuminen on kuitenkin jossain määrin välttämätöntä, sillä se on ainoa tapa hankkia hahmoille kokemusta, joka taas kasvattaa heidän taistelutehokkuuttaan. Monista pakollisista taisteluista on turha toivoa selviävänsä elossa mikäli hahmojen taitoja ei ole kehitetty kyllin paljon.

Final Fantasy X tarjoaakin varsin erikoisen hahmonkehityssysteemin. Sen sijaan että sankarit keräisivät kokemuspisteitä ja nousisivat tasolta seuraavalle perinteiseen RPG-tyyliin, viimeisin fantasia käyttää eksoottista Sphere Board -systeemiä. "Pallolauta" on alue, joka kuvaa hahmojen kehityskaarta ja jota pääsee tarkastelemaan menun kautta koska tahansa. Ensimmäisellä vilkaisulla Sphere Board näyttää sekavalta viivojen ja pallojen viidakolta, jonka seassa on jokaista hahmoa kuvaava ikoni. Laudan pallot symbolisoivat erikoiskykyjä ja ominaisuuksia, joita hahmot voivat oppia siirtymällä kyseisen pallon päälle ja aktivoimalla sen vaadittavalla avaimella. Sankarit saavat onnistuneista taisteluista palkinnoksi tietyn määrän siirtoja, joita he voivat ottaa laudalla eteen- tai taaksepäin. Laudalta löytyy myös lukuisia haarautuvia reittejä, joten pelaajan kannattaa aina risteyskohtaan saapuessaan harkita tarkkaan mihin suuntaan aikoo mitäkin hahmoa kehittää. Jokin reitti saattaa parantaa pelkkää taikomiskykyä, kun taas vaihtoehtoinen polku keskittyy taistelutaitojen kasvattamiseen. Kolmas polku voikin johtaa himoitun teholoitsun luokse, mutta matka sinne on pitkä ja vailla mitään muita hyödyllisiä ominaisuuksia.

Saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta itse koettuna Sphere Boardin käyttö on todella loogista ja mielekästä. Laudan toimintaperiaatteet selostetaan pelaajalle ensimmäisten pelituntien aikana selkeän tutoriaalin avulla.

Tässä pelissä on niin paljon tehtävää ja löydettävää, että kaiken mahdollisen etsimiseen ja hahmojen kehittämiseen täydellisiksi kuluisi aikaa varmasti lyhyen eliniän verran. Pelkkään pelin läpäisyyn kuluu aikaa 30 – 50 tuntia riippuen siitä, uhraako pelaaja aikaansa piilotettujen aarteiden etsimiseen vai juokseeko hän pelin suoraan läpi nopeimpia reittejä käyttäen. Pelin lopussa koko maailmakartta avautuu ja pelaaja päästetään vierailemaan vapaasti kaikissa niissä paikoissa, joissa on jo aiemmin käyty. Sen lisäksi pelaajalle annetaan mahdollisuus paikantaa noin tusinan verran uusia alueita. Sarjan aiempia osia pelanneet voivat varmaan arvatakin, minkä takia lopussa on helppo matkustaa joka puolelle maailmaa.

Paitsi että löydettävää on paljon, Final Fantasy X tarjoaa myös muutamia sangen addiktoivia minipelejä. Niistä keskeisimpänä mainittakoon Blitzball, eli veden alla käytävä pallopeli, jossa sekä päähenkilö Tidus sekä hänen toverinsa Wakka ovat todellisia mestareita. Vesipalloilussa voi pelata turnajaisia ja aina otteluiden välissä voi kehittää oman joukkueensa taitoja ja ominaisuuksia.

Toinen todellisuus

Sitten pääsemmekin suosikkiaiheeseeni, eli pelin audiovisuaaliseen toteutukseen. Graafisesti tämä peli on huippuluokkaa siitä huolimatta, että se on jo noin vuoden vanha tekele. Siinä missä edelliset osat toteutettiin käyttäen hyväksi esirenderoituja taustakuvia, viimeisin fantasia on kokonaan kolmiulotteinen. Yllätyin positiivisesti, sillä polygoneista kasatut ympäristöt ovat paikoitellen yhtä yksityiskohtaisia ja kauniita kuin vanhempien FF-pelien esirenderoidut taustatkin. Kolmiulotteisuus paitsi näyttää hyvältä, myös toimii hyvin. Se nostaa elokuvamaisuuden aivan uusiin lukemiin, sillä miltei jokainen välinäytös sisältää kamera-ajoja sekä dramaattisia kuvakulmia. Vaikka pelin omalla enginellä tehdyt animaatiot eivät aivan päihitäkään Metal Gear Solid 2:n vastaavia, nämä pelit sentään painivat siltä osin samassa sarjassa. Peli vaihtelee saumattomasti juoksentelun, välinäytösten ja ennalta määrättyjen taisteluiden välillä. Polygoneista kasattu maailma on niin yksityiskohtainen ja elävä, että se tuntuu välillä jopa toiselta todellisuudelta. Maailmaa suunnittelemassa olleet graafikot ovat selvästi lahjakkaita, sillä paikoitellen eteen avautuu taiteellisesti sommiteltuja maisemia, joita voisi jäädä ihastelemaan pitemmäksikin aikaa.

Toinen merkittävä uudistus on ääninäyttely. Final Fantasy -sarja säilytti hiljaiset puhekuplansa yllättävän kauan, mutta nyt sekin vanhanaikaisuus on korjattu. Jokaisen vähänkin tärkeän hahmon jokainen repliikki on puhuttu ääneen ja englanninkieliset näyttelijät hoitavat hommansa kiitettävän hyvin. Kun ottaa huomioon, että Final Fantasy X:ssä on dialogia varmaan keskipaksun romaanin verran ja että vuorosanat kattavat varmasti jokaisen kuviteltavissa olevan tunnetilan, näyttelijät ovat suoriutuneet tehtävästään ihan tyydyttävästi. Jokainen hahmo kuulostaa todellakin omalta itseltään, eivätkä edes pahat huulisynkkaongelmat onnistu pilaamaan tunnelmaa, vaikka niihin onkin aluksi tottumista. Tidusta esittävä James Taylor todistaa pelin loppupuolella, että hänellä riittää eläytymiskykyä muuhunkin kuin ylipirteään ilakointiin. Kunniamaininta tasokkaasta ääninäyttelystä menee kuitenkin Seymour-nimiselle kierolle hallitsijalle, jonka ylimielinen hienostelu kuulostaa täydellisen ärsyttävältä.

Koska hahmot puhuvat usein myös taisteluiden aikana ja siirtyminen tarinankerronnan ja toimintakohtausten välillä on saumattomampaa kuin koskaan ennen, taistelut eivät enää tunnu niin irrallisilta osilta peliä kuin aiemmin. Se saa pelin tuntumaan paljon yhtenäisemmältä kuin sarjan aiemmat osat. Vastoin odotuksiani vuoropohjainen taistelusysteemi ei tee mätkinnästä yhtään hitaampaa, vaan päinvastoin nostaa kahinoinnin temmon välillä jopa hämäävän nopeaksi. Hahmojen sulava animointi lisää taisteluiden näyttävyyskerrointa entisestään. Esimerkkinä hyvästä animoinnista mieleeni jäi päällimmäisenä Tiduksen sulavat loikat ja miekaniskut, joita korostetaan herkullisen yliampuvilla räjähdysefekteillä sekä miekan liikerataa seuraavilla energia-aalloilla.

Final Fantasy -sarjan musiikki on aina tunnettu mieleenpainuvista sävelmistään, kiitos Nobuo Uematsun, joka on tähän päivään asti ollut yksin vastuussa kaikkien aiempien FF-pelien soundtrackeista. Tällä kertaa hänellä on ollut apunaan Junya Nakano ja Masashi Hamauzu, jotka ovat tunnettuja lähinnä muutamista sellaisista Squaren peleistä, joita ei koskaan nähty Euroopassa. Kuten ääninäyttelijätkin, myös säveltäjät ovat joutuneet kattamaan laajan tunneskaalan ja venymään lukuisiin eri tyylilajeihin aina raskaasta metallista herkkiin pianosävelmiin. Säveltäjäkolmikko on hoitanut hommansa ansiokkaasti, sillä tälläkin hetkellä päässäni soi muutama pelistä tarttunut sävelmä. Paras uutinen lienee kuitenkin se, että teennäisen kuuloisista midi-musiikeista on luovuttu miltei kokonaan ja suurin osa kappaleista on oikeiden orkesterien soittamia. Kaiken kaikkiaan Final Fantasy X on peli, joka suorastaan huutamalla vaatii ympärilleen kunnon kotiteatteria.

Ainoa asia, joka vähentää pelin leuanloksautuskerrointa, on tavattoman huono PAL-käännös. Demoa vaivanneet paksut surupalkit olivat ainakin lehdistöversiossa yhä tallella. Ne tekevät pelaamisesta aluksi ahtaan oloista varsinkin pienemmillä TV-ruuduilla, mutta näihin kuvaa pienentäviin palkkeihin kyllä tottuu kyllin nopeasti. Toinen napisemisen arvoinen seikka on se, että liikkuvat tekstuurit värisevät paikoitellen silmiinpistävästi.

"This is your story. It all begins here..."

Mitä tulee pelin haastavuuteen, niin se on hieman kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en kohdannut Game Overia kertaakaan ensimmäisen kahdenkymmenen pelitunnin aikana, mutta koko ajan sain yrittää tosissani, eikä läpihuutotaisteluja tullut monta vastaan. Loppupuolella viholliset sitten kävivätkin sen verran voimakkaiksi, että parin tunnin tauko hahmojen taitoja pumpaten oli välttämätön pelin läpäisemiseksi. Onneksi tallennuspisteitä on siroteltu tiuhaan, niitä kun löytyy vähintään yksi kappale ennen ja jälkeen jokaista vaikeaa taistelua. Toisin kuin sarjan edellisissä osissa, pelkkä tallennuspisteellä vieraileminen parantaa niin sankarit kuin Aeonitkin täyteen terveyteensä, mikä on mielestäni tervetullut uudistus.

Luvassa on loppujen lopuksi sitä samaa mitä olemme nähneet jo yhdeksän aiemman Final Fantasyn verran. Tässäkin osassa on toki uusi tarina, uusi maailma ja uudet hahmot, mutta peruskaava on pysynyt samana aikojen alusta asti. Edistysaskeleet ovat oikeastaan vain parantaneet pelien ulkoasua ja pelattavuutta. Kyseessä on siis loistava roolipeli, joka tarjoaa pelattavaa kymmeniksi tunneiksi ja jonka tarina tekee varmasti useimpiin pelaajiin niin suuren vaikutuksen, että se olisi hintansa arvoinen pelkkänä romaaninakin.

Kun viimein pääsin FFX:n läpi viidenkymmenen tunnin puurtamisen jälkeen, mitä minulle jäi käteen? Paha mieli, joka johtui siitä että hauskuus oli ohi liian pian. Onneksi jäljellä on vielä paljon salaisuuksia löydettävänä ja minipelejä tahkottavana, joten PS2:n parhaan roolipelin ei tarvitse olla minun osaltani vielä ohi. Jos pidät konsoliroolipeleistä, voin luvata että FFX tarjoaa kunnon vastinetta rahoillesi. Peli on kaiken sen ennakkokohun arvoinen, mistä se on saanut vuosien varrella kärsiä.

Fantasiatehtaan työtä

Muhkeat levypaketit ovat taaksejäänyttä elämää ja kymmenes fantasia on mahdutettu yhdelle DVD:lle. On helppo uskoa kiekon olevan ääriään myöten täynnä, sillä Final Fantasy X jatkaa sarjan perinteitä tarjoamalla pitkän seikkailun, josta ei puutu kuvallista hehkuakaan. Vaan eipä pelistä löydy vastusta nykypäivän parhaimmistolle graafisella mittapuulla. Jo sen silkka laajuus on vaatinut näkyvästi veronsa, sillä viimeistelemättömyyttä ei voi olla huomaamatta. Määrä on muutenkin vähitellen ottanut laadun paikan Squaren suunnittelijoiden aivoituksissa. Lienee siis turhaa odottaa kyseiseltä pelitalolta Super Nintendo -kauden tuotosten kaltaisia mestariteoksia nykyisellä menolla. Maisemat ehtivät Final Fantasy X:ssä vaihtua niin moneen kertaan, ettei yksityiskohtiin ehdi pahemmin huomiotaan kiinnittämään. Tämä lienee ollut myös pelin tekijöiden mielissä, sillä ympäristöä koristavat temppelit ja areenat ovat pitkälti samalta liukuhihnalta kuin parin edellisosankin.

Final Fantasy X:ssä astutaan nuoren, mutta päättäväisen teinipojan paksupohjaisiin saappaisiin eikä japanilaisten rooliseikkailujen kliseitä kammoavia muutenkaan hellitä. Paratiisimaisen Besaid-saaren rannalle ajautunut Tidus vedetään kuin sattumalta mukaan paikalliseen pyhiinvaellusremmiin. Sekalaiseksi kehittyvän sankarijoukon taival tuntuu päämäärättömältä, mutta etenemistä hankaloittava vastapuoli pitää huolen, ettei jännitys lopahda. Final Fantasy X:n vetovoima perustuu siihen, että jokaisen kulman takaa tulee jatkuvasti eteen uutta väkeä ja paikkaa kiivaalla tahdilla. Tekemistä riittää jälleen yllin kyllin, mutta esimerkiksi blitzball ei viehättänyt vähimmässäkään määrin. Ehkä löysätahtinen joukkuepeli on ympätty mukaan nostattamaan jalkapallon MM-kisojen ennakkotunnelmia.

Magiaa hollywoodilaisittain

Vaikka tapahtumia siivittävät välipätkät ovat kuin perua Squaren filmiprojektista, on ne nidottu suhteellisen sujuvaksi kokonaisuudeksi pelimoottorilla väsättyjen näytösten kanssa. Teknisenä esityksenä Final Fantasy X on varsinainen tilkkutäkki, jonka kulkua seuraa pääasiassa mielellään. Valitettavasti mukaan mahtuu myös huolimattomammin tehtyjä kohtauksia, joissa hahmot kääntyilevät ja ilmehtivät jäykänoloisesti. Pelin grafiikkakoneisto joutuu nöyrtymään vähän väliä, ja vauhdikkaimmissa koitoksissa ruudunpäivitys romahtaa hetkellisesti. Näistä muutamista visuaalista nautintoa häiritsevistä pulmista huolimatta hahmojen tarinointia tarkkailee ilolla, sillä keskusteluissa on sopivasti huumoria ja dialogi soljuu luontevasti. Final Fantasy X:n pääosien esittäjien äänistä vastaa taidokas kööri ja valtavaan tekstimäärään nähden se suoriutuukin tehtävästään kiitettävästi. Huulisynkkaa lukuunottamatta televisioruudulla näkyvä liikehdintä vastaa hyvin näyttelijöiden äänityöskentelyä. Perusanimointi onkin sitten toista maata ja Tidus polkee ympäriinsä kuin olisi saanut luistimet jalkaansa.

Musiikkipuoli on hoidettu varmasti huolellisemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Jo uuden alustan tuomat tekniset mahdollisuudet kuuluvat. Entistä rikkaammasta ääniosastosta huolimatta Final Fantasy -musiikin leikkisistä piirteistä tai yksinkertaisista eleistä ei olla tingitty. Mielenpainuvia melodioita on käytetty säästellen, mutta sovitustyö on ihailtavaa laatua. Moderneja palasia on heitetty aina yhtä ylvääseen sävelmaailmaan harkitusti. Oman mausteensa keitokseen on tuonut säveltäjäkaartin kasvattaminen kolmeen henkilöön. Nokkelimmat vedot ovat kuitenkin edelleen maestro Nobuo Uematsun käsialaa.

Final Fantasy -sarja jättää jo nimellään muut genren edustajat varjoonsa. Mutta toisaalta kymmenes episodi osoittaa, etteivät pelaajat ole sattumalta oppineet odottamaan jokaiselta eepokselta paljon. Uusin osa ei kuitenkaan taida houkutella uutta verta pelisarjan sankkaan fanijoukkoon, vaan on luontevaa jatkoa edeltäjilleen. Final Fantasy X on Playstation 2 -roolipelien keskuudessa omaa luokkaansa, mikä kertoo kylläkin enemmän genren nykytasosta kuin Squaren uutukaisesta. Niin hahmogalleria kuin juonikin ovat pullollaan lajityypin käytetyimpiä piirteitä. Siitä huolimatta sankareiden läpikäymän reissun vaiheita jaksaa seurata väsymättä loppuun asti. " saintbert, pisteet 9- "