Se musta lammas

Zelda II: The Adventure of Link on monien mielestä Zelda-sarjan musta lammas. 8-bittiselle Nintendo Entertainment Systemille 1980-luvun lopussa ilmestynyt peli on outo yhdistelmä kaksiulotteista tasoloikintaa ja perinteistä roolipeliä. Zelda-sarjalle ominainen yläkuvakulma on hylätty sivuttaisperspektiivin tieltä. Ratkaisu on kokeileva, ja näin jälkikäteen ajateltuna ei ole mikään ihme, että peli ei saanut osakseen suurempaa suitsutusta.

Nyt Zelda II tekee paluun Game Boy Advancen Classic-sarjan pelinä. Alennettuun hintaan kaupattava peli on suora käännös alkuperäisestä versiosta. Grafiikka on siis aikansa elänyttä, eikä pelattavuuskaan ihmeempiä tarjoa, mutta aika kultaa joissain asioissa muistot. Juonen osalta kuljetaan tuttuja polkuja: ilkeä konna Ganondorf on kaapannut prinsessa Zeldan ja Linkin on lähdettävä epätoivoiselle pelastusretkelle. Tapahtumapaikkana toimii Hyrulen maa lähiympäristöineen.

Monista epäilyistä huolimatta toinen Zelda-seikkailu tekee jotkin asiat oikeasti hyvin. Tarinankuljetus on sujuvaa, tavaroiden ja taitojen kertyminen on ovelasti jaksotettu ja muutamat tapahtumat ovat hyvin kekseliäitä. Nintendo on jo tässä vaiheessa lanseerannut useita myöhemmissä sarjan peleissä tutuksi tulleita elementtejä. Talon perustukset ovat jo pystyssä. Harmi vain, että kivijalka ei ole parasta mahdollista materiaalia.

Suurimmat ongelmat

Pelin suurin kompastuskivi on sen vaikeus. Seikkailu on aivan liian haasteellinen ja pelaajan kuoltua suippokorvainen Link heitetään tylysti koko pelin alkuun. Ensimmäisessä Zelda-seikkailussa hengenlähtö siirsi sankarimme vain lähimmän luolastoalueen alkuun. Jatko-osa on siis tässä suhteessa huomattavasti armottomampi. Läpipeluussa riittää projektia kokeneemmallekin pelaajalle.

Ylihaasteellisuus ei olisi niin suuri ongelma, ellei peli olisi niin järkyttävän yksinkertainen. Vaikka mukana onkin eräänlainen overworld-pääalue, niin suurin osa peliajasta vietetään sivukuvakulmasta pelaten. Tällöin ruutu kulkee eteenpäin, vihollisia puskee päälle loppumattomana virtana, miekka viuhuu ja hirviötä lakoaa. Eteneminen on usein tuurista kiinni, eikä aivoja tarvitse liiemmin vaivata. Ongelmanratkaisut ovat itsestäänselviä - tapa loppuvastus ja saat tärkeän tavaran, jolla pääsee eteenpäin.

Vanhan koulukunnan yksinkertaisuus ja vaikeus ovat nykypeleissä tuntemattomia käsitteitä. Tämä symbioosi toimii erinomaisesti joissain peleissä, mutta Zelda II:n kohdalla se tekee vain hallaa hyvälle konseptille. Pelaajalla on paikoin ihan hauskaa, mutta suurin osa peliajasta kuluu silti tarpeettoman tuskailun parissa.

Syyttä henkiinherätetty

Useimmat Zelda-seikkailut ovat ajattomia, mutta tätä peliä ajan hammas on puraissut pahasti. Vaikka osa taustoista on jouduttu kutistamaan Game Boy Advancen pientä näyttöä ajatellen, muu peli on audiovisuaalisesti uskollinen 8-bittiselle alkuperäisversiolle. Hahmot ovat kamalaa pikselimössöä, väripaletti heikko ja animaatio kamalaa. Musiikki ja ääniefektit ovat nekin suoraan alkuperäisestä pelistä. Zelda II ei uppoa edes puhtaasti nostalgisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Zelda II: The Adventure of Link on aikansa elänyt tekele. Ilmestyessään se oli vielä jossain määrin mielenkiintoinen, mutta nykypäivänä peli jää väliinputoajaksi. Oli Nintendon Classic-sarja sitten kulttuuriteko tai täysiveristä rahastusta, Zelda II:n olisi ainakin voinut jättää videopelihistorian hämäriin. Sarjan ystäville suosittelen paluuta aivan ensimmäisen seikkailun pariin.