Laskee kuin lehmän häntä
Ammattilaisuraltaan jo eläkkeelle siirtynyt rullalautailija Tony Hawk kuuluu John Maddenin ja Tom Clancyn ohella niihin miehiin, joiden nimellä myydään paljon pelejä. Pro Skater -sarjan menestyttyä saaga on muuttunut lypsylehmäksi, josta puristetaan ulos vuotuinen tuotos käytännössä jokaiselle olemassa olevalle alustalle. Sarjaa julkaisevan Activisionin kunniaksi on kuitenkin mainittava se, että skeittipeliä on viimeisen muutaman vuoden aikana uskallettu uudistaakin, mitä ei voi sanoa esimerkiksi kaikista urheilu- tai ammuskelupelibrändeistä. Nyt Nintendon ihmelaitteen Wiin ollessa markkinoilla jokainen sille kääntyvä pelisarja joutuu vastaamaan kysymykseen, miten se hyödyntää konsolin merkittävintä ominaisuutta eli liiketunnistinohjainta? Tony Hawk's Downhill Jam on tämän myötä suorastaan pakotettu radikaaliin muutokseen. Tuoko uusi idea tuoreutta sarjalle, vai skeitattiinko nyt suoraa päätä pöpelikköön?
Tony Hawk's Downhill Jam eroaa esimerkiksi Project 8:sta ja sarjan muista osista siinä, että tällä kertaa ei keskipisteenä ole temppuilu ja tehtävien suorittaminen vapaasti kentällä rullalautaillen, vaan pelin nimen mukaisesti mennään mäkeä alas maaliin hurjaa vauhtia. Kun ajattelee esimerkiksi EA:n lumilautailupeliä SSX, mutta vaihtaa välineeksi skeittilaudan ja lumen tilalle asfaltin tai muun kiinteämmän pinnan, voi helposti kuvitella mistä on kyse. Temppuilu on kuitenkin mahdollista ja hyödyllistäkin, sillä esimerkiksi grindaamalla voi löytää vaihtoehtoisia oikoreittejä ja muita salapiiloja. Lisäksi temppuilu kasvattaa Bone Zone -mittaria, jonka avulla lauta kulkee entistäkin hurjempaa vauhtia antaen pelaajalle lisäarsenaalia kilpailijoitaan vastaan maaliin kirimisessä.
Ennen mäkeen hyppäämistä on pelaajan joko valittava skeittarinsa valmiista ehdokkaista tai sitten luotava omansa. Valmiissa skeittareissa ei tosimaailman lautailijoista ole mukana kuin itse pääjehu Tony Hawk, muut ovat siis fiktiivisiä hahmoja. Kavalkadi toimii mukavana stereotyyppigalleriana, sillä valittavana on se kaikkien tuntema rikas pilalle hemmoteltu tyttö, saksalainen kulmaleukainen lihaskimppu, möyhöissä oleva hippi ja tietenkin gootti. Onneksi oman hahmon luontiin peli tarjoaa varsin kattavat vaihtoehdot erilaisia vaatteita, aurinkolaseja ja muita releitä myöten. Kun hahmo on valittu, on aika lähteä kiitämään kohti mäkilautailun mestaruutta.
Kapulaa poikittain
Vaikka kaikki pelin kisamuodot pohjautuvat mäenlaskukilpaan joko muita kilpailijoita tai kelloa vastaan, voi varsinainen tavoite silti vaihdella. Perinteistä Tony Hawkia lähennytään esimerkiksi temppukilpailuissa, jolloin tarkoitus on siis saada mahdollisimman paljon pisteitä tekemällä trikkejä hurjien ilmalentojen aikana. Pujottelulaskussa taas täytyy olla maalissa ennen ajan loppumista. Lisäaikaa saa laskemalla radalla olevien porttien läpi.
Ohjaus tapahtuu kokonaan wii-ohjaimella ilman nunchuckia. Ohjainta pidetään sivuttain d-padin täten ollessa vasemman peukalon alla ja kahden toimintanapin oikealla. Skeittaria ohjataan kallistamalla ohjainta kuin auton rattia haluttuun suuntaan. Alkuun ohjaus tuntuu huteralta ja ensimmäisissä yrityksissä lautailija kimpoilee radalla laidasta laitaan tuntuman ollessa kadoksissa. Melko pian tuntumasta saa kuitenkin kiinni ja ohjaamisesta tulee sujuvaa. Vauhtia saa pitämällä 2-nappia pohjassa. Kun napista päästää irti, rullalautailija tekee ollien, eli maallikon kielellä ilmaistuna hyppää. Hyppyreihin saavuttaessa oikea ajoitus takaa hullut ilmalennot. 1-napilla grindataan eli liu'utaan kaiteita ja muita reunoja tai putkia pitkin. Temppuilu hyppyjen aikana tapahtuu nappien ja d-padin yhdistelmien avulla. Temppuilu on muihin Tony Hawk -peleihin verrattuna paljon yksinkertaisempaa, eli virtuaalista temppulautailua kaipaavat joutuvat odottamaan vielä omaa skeittipeliään Wiille.
Radat sijoittuvat muun muassa San Franciscon, Chicagon ja Hongkongin kaduille, mutta Downhill Jamin maailmassa rullalautailu onnistuu jopa Macchu Picchun kivisillä rinteillä. Suorastaan absurdiuteen hurahdetaan siinä vaiheessa, kun Sveitsin lumiset alppirinteet avautuvat rullalautailua varten. Ettei vaan Wiille olisi yritetty alun perin tehdä SSX-kloonia? Realistisuus jääkööt, sillä vaihtelevat ympäristöt tarjoavat enemmän kannustusta hurjastelua varten, joskin pelin itseään toistava malli iskee silti päin kasvoja ikävän nopeasti.
Vauhdikasta, mutta tylsää
Pelin graafista antia on Wiin elämänkaaren tässä vaiheessa vaikea arvottaa, mutta ainakaan konsolin ehdottomaan ykkösjulkaisupeliin Zeldaan ei Tony Hawk's Downhill Jam siedä vertaamista. Hahmot ovat jokseenkin yksinkertaisesti toteutettuja ja jopa kulmikkaita, mutta animointi näyttää sentään hyvältä. Radoilla yksityiskohtia piisaa kohtalaisesti, mutta värikylläisyyden lisäys ei olisi ollut ympäristöjen osalta pahitteeksi. Lyhyesti sanottuna pelin ulkoasua voi luonnehtia tylsäksi. Vauhtia onneksi piisaa pelissä hurjasti ja on ilo huomata, että Wii ei nikottele juuri koskaan ruudunpäivityksen kanssa.
Äänitoteutus on siirretty sellaisenaan muista Tony Hawk -peleistä, joten ääniefektit ovat sarjan veteraaneille tuttuja. Toisaalta, kerran äänimaailma on aikaisemmin toiminut hyvin, ei sitä kannata mennä turhaan ronkkimaan. Myös musiikit ovat tyylillisesti tuttua huttua ollen sitä normaalia raskasmetalliluokkaa, mutta onpa mukaan eksynyt yksittäinen teknojumputuskin. Myös ääninäyttelyä on tungettu väkisin mukaan ennen kisaamista kuultavien haastatteluiden muodossa. Alkuun niitä jaksaa kuunnella huonojen vitsien toivossa, mutta piakkoin ne käy kääntämässä asetuksista kokonaan pois.
Kokonaisuutena Tony Hawk's Downhill Jam on varsin mukavaa ja vauhdikasta viihdettä, mutta se ei vain jaksa pitää otteessaan kovin pitkään. Radat alkavat toistaa itseään erittäin nopeasti, vaikka erilaisia variaatioita niissä onkin kattavasti. Uramoodi alkaa täten maistua puulta pian. Mikäli talosta löytyy useampi ohjain voi skabaa ottaa jopa neljän pelaajan kesken, mikä onneksi tuo mukavasti uutta puhtia pelille. Muuten Tony Hawk's Downhill Jam on lähinnä yhden tempun poni, joten hyvää extremeurheilupeliä saadaan vielä odottaa.
