Diablo on yksi historian tunnetuimpia pelisarjoja. Kolmososa ilmestyi keväällä 2012 emoalustalleen, pc:lle. Vastaanotto oli fanaattisen ristiriitainen. Toisille Blizzardin uusin merkitsi Jessen kolmatta tulemista, toiset taas tungeksivat nettibarrikadeille protestoidakseen verkko-ongelmia, kokemustasojen epäsuhtaa sekä uudistettua loot-systeemiä vastaan. Konsolikäännökseen kului puolitoista vuotta. Odotus on kantanut hedelmää, sillä vaikka veljekset ovat samasta puusta veistettyjä, PlayStationin Diablo III on isoveljeään laajempi, hiotumpi ja sanalla sanoen parempi peli.

Lootin', lootin', lootin'

Diablon konsoliversio on maustettu kaikilla herkuilla. Pakettiin on ahdettu Paragon-tasot 100 asti, Master-lisävaikeustasot (alkujaan ”Monster Power”), Hardcore-moodi, PvP-rettelöt (”Brawling”) ja Infernal Machine -ekstratehtävä superpomotaisteluineen. Kaikki viimeisimmän pc-version sisältö on siis ladattu levylle huutokauppakamaria lukuun ottamatta. Pleikkaristit saavat ennakkomaistiaisen tulevasta pc-päivityksestä, joka lisää bonuskertoimen co-opissa ansaittaviin kokemuspisteisiin. Kuuluupa PS3-versioon yksinoikeudella Unchartedista ja Journeystä lainailtuja teemaesineitä. Tärkein muutos on kuitenkin niin sanottu Loot 2.0 -systeemi, joka parantaa huomattavasti taistelun tiimellyksessä haalittavia varusteita. Arkuista ja vihuilta noukittavat varusteet ovat hahmoluokan ja tason mukaan skaalautuvia. Harvinaisimpia Legendary-roippeita löytyy useammin ja nyt myös vaikeimmalla Inferno-tasolla. Lopputulos iskee diablottajaan (lue: loot-hamsteriin) kuin dopamiini keskushermostoon.

Pelattavuus ratkaisee, ja konsoliversiossa se on hiottu huippuunsa. Hiiritähtäyksen millintarkkuus kurotaan umpeen automaattiavulla, joka jeesaa hienovaraisesti kuitenkaan liimaamatta tähtäystä viholliseen. Analogitikun avulla liikkuminen tuntuu erittäin luontevalta. Se pesee emoalustan klikkailuhelvetin kuin Fairy tiskit. Alun perin Demon Hunter -hahmoluokalle suunniteltu lentokuperkeikka on nyt käytössä kaikilla, mikä helpottaa taistelutilanteessa iskujen väistelyä. ”Rollaamalla” voi myös pirstaloida ruukkuja ja muita esineitä kätevästi. Lisähelpotuksena mainittakoon mahdollisuus uudelleensyntyä suoraan oman ruumiinsa päällä. Kaiken kattavasta henkivakuutuksesta ei kuitenkaan ole kyse. Kuolon korjatessa menettää kymmenen pinnaa varusteiden kestoa, mikä teettää sepälle töitä. Hahmonkehitys, varustelu, ostaminen ja myyminen sun muu oheisnäpräily on rakennettu padiystävällisesti pyörövalikkojen ja välilehtien varaan.

Teknisellä puolella pc tekee ylivertaista jälkeä. PlayStation-versio ansaitsee hyvän arvosanan. Esirenderöidyt alkuvideot ovat ehkä liiankin hekumallisia, sillä totuus paljastuu pian. Antiikkisella raudalla ei vielä kuuhun mennä. Matalampi resoluutio on isoin miinus. Joitakin suttuisia tekstuureita on livahtanut mukaan. Hieman yllättävästi pelihahmon vaatetus ja varustus vilauttelee toisinaan sahalaitaa. Onneksi pelattavuuden kannalta tärkein seikka eli ruudunpäivitys pysyy kohtuullisen lähellä 30 kuvan sekuntitahtia raivokkaimmissakin taisteluissa, joskaan kuvaan ei konsolikäännöksessä mahdu niin paljon monstereita yhdellä kertaa. Kuva-alan puute vihlaisee syvimmältä samalta sohvalta pelatessa, jos poppoo koostuu kolmesta tai useammasta. Silloin kuvaruudun joka nurkkaan tulee satsi turhan kookkaita terveys- ja muita mittareita. Vasenta tattia painamalla aktivoitava oman hahmon indikaattori auttaa minkä voi. Yleiseltä kaaokselta ja vahinkokuolemilta ei silti voi välttyä, kun hirviöt kestävät ja myös jakavat moninpelitilassa enemmän vahinkoa. Onneksi töppäyksen tehnyttä vieruskaveria voi aina muistaa aidolla korvatillikalla.

Haluan grindaa, grindaa, grindaa la-la-lallallallallaa

Tarina on pelkkää paperia aivan kuin edellisosissa. Jo kehutut välivideot ovat huikaisevia katsella, mutta sisältö puuttuu. Kovanaama tappaja käy manalassa pieksemässä kaikkea liikkuvaa ja hurr durr. Diablo III:n sydän on monstereiden tappaminen, kokemuspisteiden jahtaaminen, lootin metsästäminen ja loputon toisto. Pelin neljä vaikeustasoa, jotka tulee hakata läpi yksi kerrallaan, antanevat osviittaa. Satunnaisgeneroidut luolastot pahiksineen sekä aarrekätköineen pitävät ainakin teoriassa pelaajan jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, mitä kulman takaa paljastuu. Vaikka Diablo III:n Normal-vaikeustaso on suhteellisen helppo ja kurmoteltavissa läpi keskimäärin 10 tunnissa noviisihahmolla, se ei ole vielä mitään. Kaikkien neljän tason läpi tahkoaminen syö arviolta 50-70 tuntia. Todellinen pelin läpäisy tarkoittanee puristien keskuudessa Inferno-tason kukistamista Harcore-tilassa, jossa pelihahmon kuolema on lopullinen. Piste. Ei uudelleensyntymisiä, tallennuspisteestä latauksia tai edes uuden kampanjan aloittamista. Kuollut hahmo pyyhkiytyy kovalevyltä. USB-tikuilla sekä varmuuskopioilla kikkailut ovat sitten jotain ihan muuta.

Diablo III on malliesimerkki konsolikäännöksestä. Alustasta riippumatta hyytävän upea soundtrack vakuuttaa, mutta visuaalisesti konsolit joutuvat antautumaan heti alkuvideoiden jälkeen. Se ei liene yllätys kenellekään. Pelattavuus ja nimenomaan koko pelisarjan ydin, loot-systeemi, on hiottu timanteiksi. Kun ”Loot 2.0” saapuu pc:lle, voimasuhteet muuttuvat. Joka tapauksessa Diablo III:n PlayStation-versio on genrensä kiistaton kuningas ja erinomainen valinta PSN-sessioihin tai sohvapelailun kohteeksi.