Ikuisen kesän saarella, ikuisesti
ajan vankina
Olet
Mouse, puhuvalla kitaralla varustettu vähäsanainen
ja naisten perässä juokseva bardi, joka on saanut
kutsun kesäiselle Pandulen saarelle itse maan salaperäiseltä
hallitsijalta. Tarkoituksena olisi soittaa kaunis rakkauslaulu
kuningasparin häissä, ja tienata samalla iso kasa
kahisevaa vähemmän rehellisin keinoin. Onneksi
olkoon. Yksi PS2:n keskinkertaisimmista elämyksistä
alkakoon.
Kun Mouse saapuu ikuisen kesän saarelle, kaikki näyttää
aluksi liiankin rauhalliselta ja onnelliselta. Viiden päivän
ajan hän seuraa häävalmisteluja ja säveltelee
mielessään tulevaa esitystänsä. Pikku
hiljaa hän kuitenkin saa huomata, ettei kaikki saarella
olekaan sitä miltä näyttää, eikä
(kovasti erästä Sephirothia muistuttava) kuningas
Xelpherpolis enää vaikutakaan niin kovin ystävälliseltä
ja toverilliselta, kuin miltä aluksi tuntui. Lopulta
koko synkkä totuus paljastuu: kuningas onkin todellisuudessa
Paha Jätkä, joka pitää koko saarta ajan
vankilassa ilman että kukaan edes tietää
sitä. Kukaan ei voi koskaan poistua saarelta, ja kaikki
asukkaat ovat tuomittuja elämään samat viisi
päivää yhä uudelleen ja uudelleen. Eli
ideana olisi kukistaa Xelpherpolis ja vapauttaa saaren tietämätön
kansa ajan ikuisesta pyörteestä. Ihan kiinnostava
idea, joskaan ei Konamin oma.
Ja kello käy
Käytännössä
tämä tarkoittaa sitä, että Mouse juoksee
kilpaa ajan kanssa yrittäen vakuuttaa mahdollisimman
monelle saaren asukkaalle asioiden todellista laitaa, kellon
tikittäessä ja vuorokausien vaihtuessa. Pelaajan
on metsästettävä sinne tänne siroteltuja
tapahtumia ja ennen kaikkea oltava oikeassa paikassa oikeaan
aikaan. Ja mikäli jostakin tärkeästä
tapahtumasta jää paitsi, seuraa taas viikon odottelu
ennen kuin samaa asiaa saa yrittää uudelleen.
Kun nämä ennalta määrätyt tapahtumat
ovat vielä niin pahuksen vaikea löytää,
niin frustraatiokäyrä nousee paikoitellen liikaakin.
Tapahtumat on joko etsittävä itse hämärien
vihjeiden perusteella sokkeloisesta kaupungista tai sitten
oikeaan paikkaan on suunnistettava ajoissa satunnaistaisteluja
vilisevän maaston halki. Ensimmäisen viikon aikana
pelaaja johdatetaan suoraan jokaiseen tärkeään
tapahtumaan, mutta mikäli seuraavina viikkoina on unohtanut
oikean paikan ja ajan, niin minkäs teet. Sitten on
vain samoiltava päämäärättömästi
siinä toivossa, että edes jotakin tapahtuisi.
Tosin
pidän peleissä siitä, ettei pelaajaa opasteta
koko ajan kädestä pitäen pitkin lineaarista
tarinaa, ja tekeehän tämä tyyli pelistä
toki vapaamman, mutta Ephemeral Fantasiassa tämä
on viety liian pitkälle. Pandulen saarella harhaillessa
kaipaisi edes kalenteria, josta näkisi keskeisimpien
tapahtumien ajat ja paikat, sitten ei päämäärää
ainakaan tarvitsisi arvailla. Ja jäin kaipaamaan myös
jonkinlaista vinkkiä siitä, mitkä paikat
saattaisivat olla vierailemisen arvoisia. Nyt kun on välillä
täysin tuurista kiinni, sattuuko päätymään
tiettyyn paikkaan juuri oikeaan kellonaikaan ja juuri oikeana
päivänä, jotta pelissä pääsisi
eteenpäin.
Mutta
onnistumisesta myös palkitaan. On kiinnostavaa nähdä,
kuinka tapahtumien kulkua onnistuu pelissä muuttamaan,
ja miten eri hahmot reagoivat järkytykseen kuullessaan
totuuden omasta vankeudestaan. Mikäli etenemisestä
olisi tehty inhimillisempää, olisin pelannut tätä
todellisella mielenkiinnolla, mutta pelin puurtaminen oli
usein liian työlästä, jotta tasapaino olisi
säilynyt nautittavalla tasolla.
PS2? Mikä se on?
Ephemeral
Fantasian grafiikat on todella ala-arvoista. Hahmot kyllä
näyttävät lähikuvissa ihan kohtalaisilta,
mutta välidemoja lukuun ottamatta peliä on seurattava
lintuperspektiivistä, jolloin ympäristöt
näyttävät todella karuilta eikä sankareiden
yksityiskohtia pääse ihailemaan. Pandulen saari
näyttää pahvista tehdyltä, ilmeettömältä
ja yksinkertaisesti tylsältä. On välillä
oikeasti nipistettävä itseään, niin
vaikea on uskoa pelaavansa todella PS2-peliä. Vastapainoksi
lähes olemattomista polygonimääristä
ruudunpäivitys kyllä pysyy tasaisen sulavana.
Mutta eipä se paljoa lohduta.
Musiikit kuulostavat ensi alkuun mitäänsanomattomilta
hissilurituksilta, mutta peliä pitempään
pelatessa ne alkavat välillä vaikuttamaan jopa
ihan tarttuvilta. Erityisen kauniita ovat Mousen itse soittamat
kappaleet, ja niitä rämpyttelee usein ihan ilokseen.
Repliikit näkyvät pelkkänä tekstinä,
ja taisteluiden ääniefektit ovat vaisuja. Parhaimmillaankin
koko midimäinen äänimaailma yltää
vain jonnekin PSOne-tason tuntumaan.
Renderoituja välidemoja ei ole, ja juonta viedään
eteenpäin pelin omalla enginellä tehdyillä
keskustelunpätkillä. Pelin karun ulkoasun huomioon
ottaen nämä välikohtaukset vaikuttavat suorastaan
helpotuksilta. Kamerakulmia on osattu käyttää
välikohtauksissa hyvin.
Keskinkertaisuuden perikuva
Niin
pelin ohjattavuus, hahmonkehitys kuin taistelusysteemikin
ovat ihan kohdallaan, joskin kaikki toistaa samoja vanhoja,
tuhat kertaa nähtyjä roolipelien kaavoja. Hahmot
kehittyvät perinteistäkin perinteisempään
tyyliin, eli keräämällä kokemusta hirviöiden
mättämisestä, ja uusia erikoisiskuja ja taikoja
oppii sitä nopeammin mitä enemmän niitä
käyttää. Taistelut ovat lähes identtisiä
Final Fantasyjen kanssa, paitsi että ne eivät
vedä näyttävyydessä vertoja edes näille
vanhoille PSOne-peleille. Pientä uuttakin on mukana,
eli hirviöt ja hahmot sijaitsevat taistelukentällä
eri alueilla, ja siksipä pelissä on liuta hyökkäyksiä,
jotka vaikuttavat kaikkiin yhdellä alueella oleviin
kohteisiin. Mätkintä on reaaliaikaista, ja hahmot
saavat toimia kunhan oma Action Counter ensin ehtii täyttyä
edellisen toiminnon jäljiltä. Kun useat osapuolet
toteuttavat omia liikkeitään saman aikaisesti
ja nopeaan tahtiin, niin taiston seuraaminen on melko vauhdikasta.
Vauhdin tunnetta korostaa vielä vinhasti pyörivä
kamera. Silti taistelut tuppaavat käymään
pidemmän päälle vähän itseään
toistaviksi.
Tätä
muuten kuivahkoa ropea piristävät äärimmäisen
addiktoivat minipelit, joita on siroteltu sinne tänne.
Tärkein ja hauskin minipeleistä on Mousen kyky
soittaa elävää kitaraansa Pattimoa, jolloin
pelaaja pääsee itse syöttämään
nuotteja. Kun sankarimme joutuu useissa tilanteissa esiintymään
yleisölle, nuottien oikein ajoitettu näppäily
jätetään pelaajan harteille. Luojan kiitos,
opittuja biisejä voi soitella myös aina halutessaan.
Tämä on nimittäin todella hauskaa ajankulua,
sekä myös mukava tapa purkaa pelin kasaamaa aggressiota.
Minipeleistä voi tosiaan nostaa Konamille hattua, sillä
ne ovat todella onnistuneita verrattuna pelin yleiseen tasoon.
Tämä Konamin keskinkertainen RPG ei tosiaankaan
ole alansa kirkkainta kärkeä, mutta tarjoaa silti
paljon toimivia ideoita, menettelevän tarinan jota
seuraa mielenkiinnolla sekä ison kasan toinen toistaan
parempia minipelejä. Vastapainoksi se sitten heittääkin
kliseisyyden ja turhauttavan pelattavuuden. Jotkut saattavat
kyllä nauttiakin tästä pelistä, ja tunnen
ihmisiä jotka ovat siihen suorastaan hulluina. Joten
jos pelin idea kuulostaa kiinnostavalta kaikkine vikoineenkin,
siitä vaan kaikin mokomin kauppaan. Suurimpana vikana
Ephemeral Fantasiassa on yleinen laimeus, eikä se tarjoa
todellakaan mitään järisyttävää.
