Omalaatuinen, kaunis maailma
Valtaosa pelin ihastelusta menee sen visuaaliseen antiin. Harold Halibut on sekoitus Aardman-studioiden parhaimpia hetkiä, Terry Gilliamin häiriintynytttä maailmankatsomusta, ja hyppysellinen niitä vanhoja animaatioita, mitä näki telkkarista jouluisin. Sen jokainen osa-alue on käsinkosketeltavan upeaa katsottavaa. Usein sitä haluaa vain jäädä fiilistelemään tiettyjä paikkoja, vailla huolta siitä, mitä peli oikeastaan haluaisi sinun tekevän.
Tarina sijoittuu vedenalaiseen kaupunkiin nimeltään Fedora 1, joka teki pakkolaskun tuntemattomalle planeetalle vuosikausia aiemmin. Sen matkustajat ovat jo kertaalleen selvinneitä selviytyjiä, jotka pakenivat maapallolta, joka ei enää pystynyt kannattamaan elämää. Nyt heidän on täytynyt sopeutua uudelleen.
Yksi tämän yhteiskunnan vähiten huomionarvoisista työntekijöistä on Harold. Aikamiespoika, joka ei pahemmin voisi välittää mistään, mitä ympärillä tapahtuu. Hänen sisäinen sielunelämä on rikasta, joskin sen tavoittaminen on joka päivä vaikeampaa. Kun Harold sattumalta tekee löydön, joka kääntää koko maailman ylösalaisin, hän alkaa viimein löytää myös itsensä.
Peli ristiriidassa itsensä kanssa
Haroldin päivät täyttyvät hanttihommista ja ihmettelystä. Rutiini on monotonista, mutta ainakin se on tuttua. Pelaajalle ensimmäiset tunnit ovat koettelemus. Toistolla on tarkoituksensa, ja Haroldin maailma tulee väistämättä intiimisti tutuksi tämän vuoksi. Se on silti outo tapa aloittaa pelikokemus, sillä hidas rytmitys koettelee hermoja useamman kerran.
Ongelmat juontavat siihen, ettei Harold Halibutissa ole kauheasti oikeaa pelattavaa. Hahmoa toki liikutellaan paikasta toiseen, toisille jutellaan, ja välillä ratkotaan pieniä pulmia. Mutta mekaniikat eivät kertaakaan muutu, eivätkä ne kehity perusasetelmista mihinkään. Hahmojen kanssa keskustelu ei muuta maailmaa, eikä heiltä irtoa erityisesti mitään tekemistä, millä olisi merkitystä sisällön kannalta. He ovat paikalla rikastuttamassa tarinaa sivuhenkilöinä.
Eikä siinä mitään. Haroldin maailma on kauttaaltaan hurmaava. Sen parissa viihtyy mielellään. Sitä kuitenkin miettii useaan otteeseen, että olisiko tämä ollut parempi kokemus täyspitkänä elokuvana? Tuoko Haroldilla pelaaminen jotain yhtälöön, joka ei olisi ollut mahdollista elokuvana?
Peli on nimittäin yllättävän pitkä. Jos tarinan juoksee reippaasti läpi ja lajityyppi on tuttua tavaraa, niin sen parissa kuluu silti reilusti yli kymmenen tuntia. Valtaosa tästä on kuitenkin hahmojen kanssa rupattelua ja siirtymistä paikasta toiseen. Välillä sitä jää fiilistelemään ihan puhtaasta fiilistelyn ilosta. Mutta usein siirtymisissä kestää siksi, koska Haroldin ohjaaminen on kankeaa.
Testiversiossa oli myös useita pieniä bugeja siellä täällä. Välillä Harold jäi jumiin näkymättömiin esteisiin. Joskus maailma ei reagoinut kosketukseen. Kerran koko peli piti aloittaa alusta, kun siirtymä seuraavalle alueelle ei latautunut oikein. Ne ovat pieniä vikoja, jotka varmasti korjataan ajan myötä. Ne kuitenkin korostavat jo valmiita ongelmia tarinankerronnassa. Rytmitys on tehty elokuvan ehdoilla, kokemus taas pelaamisen puolesta. Ne ovat ristiriidassa keskenään useammin kuin kerran.
Pienten piirien kulttiklassikko
Tästä huolimatta Harold Halibut on kokemisen arvoinen teos, joskaan ei välttämättä täysihintaisena. Melkein 40 euroa on kova hinta seikkailusta, jolla ei ole suuresti uudellenpeluuarvoa. Sitä haluaa tukea, koska pieni indie-kehittäjä on tehnyt jotain, mikä näyttää ja kuulostaa rakkauskirjeeltä unohdetulle taiteenmuodolle. Se on otettu riski, jonka olemassaolon haluaa palkita.
Mutta sitä on silti vaikea suositella varauksetta. Vanhan koulukunnan fanit nauttivat tunnelmasta ja tahdista, jollaista harvemmin enää näkee. He tosin saattavat turhautua yksinkertaisista pulmista ja pelimekaniikan puutteista. Uuden sukupolven pelaajat voivat yllättyä, miten kauniilta rujo stop-motion voi näyttää. On tosin vaikea arvioida, miten he reagoivat pelin rytmitykseen ja lakoniseen huumoriin.
Mikäli kokonaisuus olisi lyhyempi ja halvempi, sitä voisi hehkuttaa puutteista huolimatta. Nyt sitä voi korkeintaan kutsua mielenkiintoiseksi, kauniiksi kuriositeetiksi, joka ei sovi kaikille vaikka kuinka toivoisi. Se on uniikkien kokemusten kirous. Ne yleensä päätyvät pienten piirien vaalimiksi aarteiksi, joiden pariin palataan vuosien jälkeen ja ihmetellään, miksi näitä ei enää tehdä.
