ID@Xbox-leiman alla julkaistaan nykyisin hurja määrä pikkupelejä Xbox Onelle. KonsoliFINin tarkastelussa aluksi kuusi nimikettä kyseisestä kategoriasta. Jatkoakin seuraa.
Super Night Riders
Retrohengessä tehty Super Night Riders lyö luun kurkkuun heti ensimmäisten hetkien aikana. Koko peli on nimittäin nähty jo kolmessa minuutissa. Tekele on ”paranneltu” jatko-osa lähinnä mobiilialustoilla nähdylle Night Ridersille. Juonta ei ole, eikä mitään muutakaan, mikä saisi pelaajan jatkamaan tämän parissa. Tehtävänä on ajaa moottoripyörällä maanteitä pitkin aikarajan puitteissa kohti seuraavaa tarkistuspistettä. Taitoa ei tarvita, pelimekaniikan perustuessa tuuriin ja reflekseihin. Enimmäkseen tuuriin. Piirtoetäisyys on välillä niin heikko, että mutkassa köröttelevää hitaampaa pyörää on mahdotonta huomata, ja törmäys on vääjäämätön. Yleensä yksi tönäisy riittää pilaamaan suorituksen, jolloin seuraavalle tarkistuspisteelle ei ehdi mitenkään, vaikka ajaisi koko matkan kaasu pohjassa. Ruudunpäivityskin yskii pahasti, eikä pelaaminen tunnu missään kohtaa sulavalta tai hauskalta. Super Night Riders on jälleen yksi ylihintainen mobiilikäännös, joka ei ansaitse paikkaansa konsoleiden valikoimissa.
0/5
A-P Kuutila
Crimsonland
Alun perin PC:lle vuonna 2003 julkaistu Crimsonland on tehnyt paluun remasteroituna versiona lähes kaikille alustoille. Peli edustaa vanhaa kunnon ylhäältä päin kuvattua räiskintää, jossa armottomat örkit, zombit, alienit, hämähäkit ja monet muut vyöryvät päälle jatkuvina aaltoina. Näitä verenhimoisia vihulaisia laitetaan kilon palasiksi lukuisilla erilaisilla tuliluikuilla. Vaihtelua meininkiin tuovat kenttäkohtaiset erikoiskyvyt sekä hetkelliset bonukset. Pelimuotoina ovat perinteinen tarinamoodi sekä haastava selviytymistila. Touhu on paikoitellen hauskaa, mutta vaihtelua ei juurikaan ole ja yksinpeli käy pian puuduttavaksi. Onneksi mukaan saa kolme kaveria, mikäli kotona on tarpeeksi iso sohva ja tarvittava määrä lisäohjaimia.
Yksinpelinä 2/5 Moninpelinä 2,5/5
A-P Kuutila
Grand Prix Rock 'N Racing
Runsaasti ratoja, tyylikästä rock-soitantaa ja realistiset fysiikkamallinnukset – näillä lupauksilla isometrisestä kuvakulmasta ajettava formulapeli Grand Prix Rock 'N Racing lähtee liikkeelle. Nopeasti käy selväksi, että pr-osastolla on ollut mattikyllösmäiset sankarit värittämässä totuutta. Kolmesta pelimuodosta – kampanja, neljän hengen moninpeli ja aikahaaste – koostuva paketti ei aivan vastaa lupauksia. Kampanja sisältää kymmenen rataa, musiikkiraitoja tuntuisi olevan tasan yksi ja realismistakin voi olla montaa mieltä. Kaiken kruunaa viidellä lauseella kisoja hehkuttava ja täysin tapahtumien kulusta piittaamaton selostaja. Kaikesta huolimatta Grand Prix ei ole täysin toivoton. Ajotuntumassa ei ole suurta valittamista, kunhan autoaan saa hieman paranneltua, ja radalla samanaikaisesti pörräävät 20 formulaa näyttävät aidoilta. Harmittavasti vaikeustaso on ruuvattu sen verran korkealle, että yleensä yksi virhe pilaa koko kilpailun. Inhorealismia parhaimmillaan.
2/5
Petri Leskinen
Cubikolor
Nokkelille pulmapeleille on aina tilausta. Cubikolor yrittää iskeä tähän rakoon. Perusidea on hyvin simppeli: värikäs kuutio täytyy liikutella mahdollisimman nopeasti ja vähäisillä siirroilla lähtöpisteestä maaliin asti. Kuution jokainen seinämä on erivärinen, ja kentissä on samoilla värikoodeilla merkattuja ruutuja. Samanvärisen alustan ja seinämän koskettaessa lattiataso nousee. Eriväristen interaktio aiheuttaa vastakkaisen reaktion. Vaikka konsepti on periaatteessa toimiva, käyvät pulmat äkkiä hyvin puuduttaviksi. Kolmiulotteisten kenttien hahmottaminen on työlästä, eikä variaatiota ole tarpeeksi. Ajoittain palikkaa pyörittelee hetken, jolloin tilanne ratkeaa tuurilla. Cubikolorin ongelma on ironisesti värittömyys.
2/5
Petri Leskinen
Slice Zombies Kinect
Kinectin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Ensimmäinen versio myi hyvin mutta jäi ominaisuuksiltaan valovuosien päähän luvatusta. Microsoftin temppujen seurauksena Xbox Onen kylkeen pakkonaitettu iteraatio synnytti teknisistä harppauksistaan huolimatta lähinnä vihareaktion. Nykyään epäonnista aparaattia tukevan sisällön pystyy laskemaan yhden käden sormilla. Vaan onhan meillä Slice Zombies Kinect. Peli aiheuttaa tuttuja väristyksiä: Perusidea kopioidaan sellaisenaan Fruit Ninja Kinectistä, mutta viipaloitavien hedelmien virkaa toimittavat suoraan Plants vs Zombiesista apinoidut epäkuolleet.
Kameran edessä heilumalla möyhennetään ruudulle pomppaavia mörköjä ennen kuin ne ehtivät takaisin piiloon. Samalla keräillään herkkuja ja väistellään vaaroja. Käytännössä sisältö on nähty kymmenessä minuutissa. Tasoja nousemalla ja kolikoita haalimalla pääsee nauttimaan kaupan antimista, jotka koostuvat pääosin kosmeettisesta krääsästä. Ostoksien tekeminen on toki elämys sinänsä typerän käyttöliittymän vuoksi. Valikot rullautuvat samanaikaisesti kun kursoria yrittää hivuttaa aktivoitavan laatikon päälle, mikä johtaa akuutteihin raivonpurkauksiin. Itse pelissä tunnistus sentään toimii passelisti, kunhan muistaa liikehtiä tarpeeksi verkkaisesti.
Slice Zombies Kinectiä on melkoisen vaikea suositella. Varttuneemmat pelaajat oletettavasti saivat genrestä tarpeekseen jo viime sukupolven aikana, ja kosketusnäytöillä idea toimii pomminvarmasti paremmin. Peliä ei voi hyvällä omallatunnolla sysätä edes perheen pienimpien riemuksi sen verisen kuvaston vuoksi.
2/5
Tero Lepistö
Riptide GP2
Aloitetaan hyvillä uutisilla. Mobiilipuolella syntyneeksi pikkupeliksi Riptide GP2 edustaa teknisesti pätevää jälkeä. Futuristinen vesijetteily näyttää melko kivalta, ruudunpäivitys soljuu sujuvasti, eikä kontrolleissakaan ole valittamista. Vesi käyttäytyy elementtinä riittävän aidon oloisesti, joten kevyen arcademainen toteutus saa aaltojen keskellä kurvailustaan puhtaat paperit. Kulkupeliään pääsee sekä vaihtamaan että kehittämään ansaittujen krediittien avulla. Yhteisöllisiä ominaisuuksia tuetaan kaveripiirin aika-ajovertailuilla ja jaetun ruudun mahdollisuudella jopa kuuden pelaajan kesken, mikä lienee Xbox Onella jonkin sortin ennätys.
Sitten huonoihin uutisiin. Alun viihdyttävyys muuttuu nopeasti tylsäksi resurssien keräämiseksi. Uramoodissa riittää periaatteessa sijoittuminen kolmen parhaan joukkoon, mutta uusien tapahtumien avaamiseen tarvitaan ennemmin kuin myöhemmin voittoja. Vaikeustason käyrä säädetään niin jyrkäksi, että ainoa tapa yltää paalupaikalle piilee suorituskykyisessä menopelissä. Rahapalkintojen kanssa kitsastelu johtaa tapahtumien uudelleentahkoamiseen, kunnes kolehti riittää. Toisin sanoen taidolla ei ole juurikaan tekemistä menestyksen kanssa, ainoastaan kalustolla. Erittäin kevyeksi viihteeksi tai ajantappoon kaveriporukan kesken Riptide GP2 käy sentään passelisti.
3/5
Tero Lepistö
