Jotakuinkin neljän vuoden ajan Wiin Virtual Console –latauspalvelu on antanut pelaajille mahdollisuuden tutustua konsolipelien värikkääseen historiaan. Iäkkäämmille konsoliharrastajille palvelu on tarjonnut sukelluksen nostalgian huumaan, nuorempien päästessä katsomaan mistä ne sedät oikein meuhkaavat. Palvelu ei ole pelkästään katsaus Nintendon omaan menneisyyteen, vaan valikoimaa rikastuttavat muun muassa ”Ison Ännän” entinen rakas kilpakumppani Sega ja SNK, joka aikoinaan toi kolikkopelit olohuoneeseen tyyriillä Neo Geo-konsolillaan.

Konsolipelien historiasta puhuttaessa esille nousee yleensä tiettyjä nimikkeitä, joita toistellaan kuin hindulaisia mantroja, helpoimpina esimerkkeinä Super Mario, Sonic, Zelda, Mega Man, Final Fantasy, Metal Gear jne. Listaa voisi jatkaa vielä pari riviä. Tässä artikkelisarjassa pyrin välttämään moisia virstanpylväitä ja keskityn tarinoimaan peleistä, jotka syystä tai toisesta eivät saavuttaneet suurempaa suosiota, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Artikkeleiden lomassa Konsolifin julkaisee pitkään pantattuja arvosteluita tunnetuimmista Virtual Consolen –peleistä.

Matolaatikon varjossa

Ensimmäisenä perehdymme täysin oikeutetusti 8-bittisen Nintendon, tutummin NESin tarjontaan. Vuosi taisi olla 1987, kun pikku-Zanis sai ensikosketuksensa tuohon idän ihmeeseen ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Perhetuttumme lainasi konsoliaan viikoksi, ainoana pelinä Super Mario Bros, jota tulikin pelattua suurella antaumuksella. Koulupäivät tuntuivat kyseisen viikon aikana turhauttavan pitkiltä, ja nukkumaanmenoaika koitti aivan liian nopeasti. Viikon ahkera harjoittelu sekä pelin salaisuuksiin perehtyminen tuotti tulosta: paria viikkoa myöhemmin pääsin nöyryyttämään ”isoja poikia” Citymarketin esittelykonsolilla, pelaamalla Super Mario Brosin läpi n. 20 minuutissa oikoreittejä käyttäen. Oi niitä aikoja…

Castlevania II – Simon’s Quest
Kehittäjä: Konami
Toimintaseikkailu
1 pelaaja
500 pts

Belmontin suvun pakkomielteinen vampyyrijahti on toki tuttua kauraa pelimaailmassa, mutta erinäisistä syistä sarjan toista osaa pidetään joukkion mustana lampaana. Englanninkielinen käännöstyö on kiistämättä surkeaa ja voi jopa aiheuttaa turhauttavia umpikujia, mutta internetin tarjotessa apua tästä tuskin muodostuu nykyään ongelmaa. Simonin seikkailusta puhuttaessa voi kuulla kirousta pelin vaikeustasostakin, mutta itse en tätä väittämää allekirjoita: Castlevania II on mielestäni NESille ilmestyneistä osista helpoin.

Tarina alkaa seitsemän vuotta ensimmäisen linnankoluamisen jälkeen selkävaivaisen Simon Belmontin vieraillessa sukuhaudalla. Yllättäen sumusta ilmestyy mystinen neito, joka kertoo Draculan langettaneen tappavan kirouksen Simonin ylle. Murtaakseen kirouksen sankarimme täytyy lähteä etsimään ympäri maita ja mantuja levinneitä vampyyrilordin palasia. Sen jälkeen vanha torahammas on vielä herätettävä henkiin ja tuhkattava uudestaan.

Pelisuunnittelun puolesta Castlevania II ottaa edeltäjäänsä verrattuna erilaisen lähestymistavan aiheeseen, luopuen tiukasta lineaarisuudesta. Heti alkuun tarjolla on vapaampi maailma, eikä Draculan linnasta ole tietoakaan. Mukaan on heitetty kevyitä roolipelielementtejä, pieniä kaupunkeja epäilyttävine kauppiaineen sekä ihmisiä, joiden kanssa keskustella. Vuorokauden ajatkin vaihtuvat, ja erämaassa yöllä kohdatut hirviöt ovat kaksi kertaa sitkeämpiä kuin päivisin liikkuvat. Vaikka pelimaailma on vapaampi, ei kaikille alueille ole asiaa ennen kuin on suorittanut tiettyjä tehtäviä tai löytänyt oikeita esineitä. Termi metroidvania juontaakin juurensa tähän peliin. Päivittyvä ruoska heiluu tuttuun tapaan, eikä toissijaisia tavaroitakaan ole unohdettu. Ohjattavuus on niin hyvää kuin tuon aikakauden tekeleeltä on lupa odottaa, mutta hyppelyosuudet voivat pullistaa verisuonta kokemattomien otsalla.

Ulkoasultaan Castlevania II on edeltäjäänsä kauniimpi ja värikylläisempi ilmestys, mutta ajoittain pientä vilkkumista ja hidastelua on havaittavissa. Vihollisina hyörii tuttuja otuksia aina hämähäkeistä luurankojen kautta ihmissusiin. Äänipuoli on sarjalle uskollinen ja myöhempiin osiin tutustuneet kuulevat Simonin edesottamusten taustalla erään varsin tutun kappaleen.

Kolmen erilaisen loppuratkaisun siivittämänä Simon’s Quest tarjoaa taattua Castlevania-tunnelmaa ja herättää vahvaa nostalgiantunnetta. Tällaisia 2d-irtiottoja sarjaan soisi edelleen perinteisen linnassa lusimisen lisäksi.

Faxanadu
Kehittäjä: Nihon Falcom
Toimintaseikkailu
1 pelaaja
500 pts

Faxanadulla on aina ollut erityinen paikka sydämessäni. Pettymyksen pelossa en uskaltanut edes odottaa pelin saapumista ladattavaksi, vaikka joinakin toiveikkaina öinä kaihon kyyneleet kostuttivatkin tyynyni. Kyseessä on aikaansa nähden persoonallinen sivuttain scrollaava toimintaseikkailu hienoisella roolipelikuorrutuksella.

Nimetön sankari palaa rahattomana vuosia kestäneiltä, epämääräisiltä seikkailuiltaan Elämän puun juuressa sijaitsevaan kotikaupunkiinsa. Asiat eivät tietenkään ole kunnossa, sillä muussa tapauksessa peliäkään tuskin olisi tehty. Taivaalta pudonneen meteoriitin mukana on tullut jotain pahaa, minkä vuoksi Elämän puu on kuihtumassa ja ystävällinen toverikansa muuttunut antisosiaalisiksi epäsikiöiksi. Epätoivoinen kuningas heittää sankarille pussin kultaa, selittäen pelaajan olevan viimeinen toivo, jälleen kerran…

Faxanadussa edetään kaupungista ja luolastosta toiseen, päivittäen varustusta sekä taikoja vihollisilta saaduilla rahoilla. Aikaansa nähden harvinaislaatuisesti uudet varusteet näkyvät hahmon ulkomuodossa. Jokaisesta taposta kertyy myös kokemuspisteitä, joiden myötä sankari saa uusia arvonimiä paikallisilta guruilta. Tittelit vaikuttavat lähinnä siihen, paljonko pelaajalla on rahaa käytössään seikkailua myöhemmin jatkaessa tai henkiin herätessä. Tallennus hoituu guruilta saaduilla mantroilla, jotka ovat käytännössä merkkejä ja kirjaimia yhdisteleviä salasanoja.

Graafisesti peli edustaa NESin parempaa tasoa. Elämän puun eri alueet ovat mielikuvituksekkaita ja sopivan vaihtelevia. Tunnelma on mukavan omanlaisensa, ja aikoinaan oma mielikuvitus paikkasi 8-bittisen grafiikan puutteita. Hirviösuunnittelu on moniin aikalaisiinsa verrattuna omalaatuista. Musiikit omaavat muutamia tarttuvia melodioita, jotka olivat helposti muistettavissa kaikkien näiden vuosienkin jälkeen.

Mikäli Faxanadu ei ole ennestään tuttu ja vastaavanlaiset pelit kiinnostavat, on se kevyesti pisteidensä arvoinen sijoitus. Tutkittavaa riittää ja sopiva vaikeustaso pitää huolta, ettei kyseessä ole kevyt läpijuoksu. Tällaisia tekeleitä olisi mukava nähdä nykyisellä tekniikalla toteutettuna länsimaissakin asti.

Ufouria: The Saga
Kehittäjä: Sunsoft
Tasohyppely
1 pelaaja
500 pts

Ufouria: The Saga ottaa Metroideista tutun pelimekaniikan ja sotkee sen söpöjen tasohyppelyiden maailmaan. Kyseessä on yksi harvinaisimmista ja kalleimmista NES julkaisuista länsimaissa, joten sen Virtual Console –versio on täysin oikeutettu. Lisäksi kyseessä on vieläpä hyvä peli.

Pieni pallopäinen albiinoystävämme Bop-Louie on päätynyt outoon maailmaan ja kadottanut kolme ystäväänsä. Luonnollisesti kaverit on paikannettava ensi alkuun, jotta matka kotimaailmaan voi alkaa. Pahaksi onneksi kaverit eivät edes muista oikeaa identiteettiään, minkä vuoksi löydettäessä heille pitää ensin takoa päähän järkeä. Kun muistia on virkistetty, seurueeseen liittyvät otukset ovat myös pelattavissa omine, etenemistä auttavine erikoiskykyineen. Mukavasti jokainen hahmo tottelee ohjausta mukisematta, vaikka niiden liikkuvuudessa onkin eroja keskenään.

Maailma on avoin ja laaja, mutta tietyille alueille ei ole asiaa ennen kuin oikeat kyvyt tai pelihahmot on yhytetty: esimerkiksi ilman ensimmäisenä löydettävää liskomaista Freeon-Leeonia ei ole asiaa jäätiköille. Jokaiselle hahmolle on etsittävissä myös toissijainen ase helpottamaan yhteenottoja. Muussa tapauksessa viholliset eliminoidaan hyppäämällä päälle, kunhan muistaa laskeutuessa painaa ristiohjainta alaspäin. Energiavarantoaan voi kasvattaa seikkailun edetessä kerättävillä tankeilla, jotka tulevat tarpeeseen kovempia pomovastuksia kohdatessa. Karttakin pelistä löytyy, mutta sillä ei tee mitään ennen kompassin saamista.

Ufouria: The Saga on ulkoasultaan edustava. Värejä on käytetty säästelemättä, saaden vaihtelevat ympäristöt näyttämään miellyttävän selkeiltä. Hahmosuunnittelu on sympaattista ja jotkut otukset saattavat nostaa pienen hymynkin huulille. Valitettavasti hidastelua on paikoitellen havaittavissa, mutta peli-iloa se ei pilaa. Musiikilla on myös hetkensä ja jotkin melodiat jäävät soimaan päähän pelisessioiden päättyessä.

Virtual Console –julkaisunsa myötä Wiin omistajilla on ohittamaton mahdollisuus tutustua tähän pieneen helmeen, josta alkuperäisversiona joutuisi maksamaan maltaita.

StarTropics
Kehittäjä: Nintendo
Toimintaseikkailu
1 pelaaja
500 pts

Tervetuloa The Legend of Zel… anteeksi, StarTropicsin maailmaan! Hahmon nimeämisruudusta alkaen tämä Nintendon lähes unohdettu luomus tuo vahvasti mieleen Zelda-sarjan ensimmäiset pelit. Seikkailun alkaessa erot alkavat näkyä selvemmin, mutta yhtäläisyyksiä löytyy matkan edetessä. Positiivista on kuitenkin se, että StarTropics osoittaa pian kykenevänsä seisomaan omilla jaloillaan.

Mike Jones on keskiverto amerikkalaisteini, mitä ikinä sekin nykyään tarkoittaa. Hän saa kirjeen arkeologi-enoltaan ja päätyy trooppiselle C-saarelle tapaamaan tätä. Sukulaiset eivät tunnetusti osaa pysyä pois ongelmista, joten eno on tietenkin kadonnut. Ei siis auta kuin ottaa vastaan heimopäällikön jojo ja lähteä raivaamaan tietä läpi muinaisten luolastojen ja vihollislaumojen. Matkalla kohdataankin kaiken kirjavaa sakkia, aina poikasensa kadottaneesta delfiinistä paikallisiin misseihin, joita voi turhaan yrittää mielistellä.

Saarilla liikutaan roolipelimäisellä maailmankartalla, mutta luolastoissa meininki alkaa taas muistuttaa ensimmäistä Zeldaa. Suurimmat erot ovat siinä, että Mike on suippokorvaa pidempi, eikä osaa liikkua viistosti. Rajoitettu ja paikoin hieman kankea liikkuvuus lisäävät jonkin verran jo ennestään kireää vaikeustasoa. Luolastot sisältävät kevyttä pulmanratkontaa: lukitut ovet aukeavat yleensä hyppäämällä oikean napin päälle. Vihollisia rangaistaan jojolla sekä erilaisilla toissijaisilla aseilla, joita on rajoitettu määrä. Elinvoimaa kuvaavat Zeldoista tutut sydämet, ja niitä saa pomovastukset tappamalla tai löytämällä eri puolilta maailmaa.

Ulkoasultaan varsinkin luolastot muistuttavat ensimmäistä Zeldaa, mutta grafiikka on jonkin verran yksityiskohtaisempaa. Vihollissuunnittelussakin on havaittavissa vaikutteita vihreänuttuisen pojan seikkailuista. Musiikki ajaa asiansa ja on paikoitellen ihan hyvääkin, muuten äänipuoli peruskauraa.

Jos ei anna haasteen lannistaa ja pitää vanhoista Zeldoista (tiedän, alan toistaa itseäni), on StarTropics tutustumisen arvoinen tapaus. Se osoittaa, että Nintendon historiassa on muitakin hienoja tekeleitä kuin Zel… Mariot sun muut.

Zoda’s Revenge: StarTropics II
Kehittäjä: Nintendo
Toimintaseikkailu
1 pelaaja
600 pts

StarTropicsin seuraaja on siitä kummallinen tekele, että se julkaistiin NESille vasta siinä vaiheessa, kun Super Nintendo oli ollut markkinoilla jo pari vuotta. Eurooppaan peliä ei koskaan edes tuotu, mikä on harmillista, sillä kyseessä on varsin onnistunut jatko-osa. Historiantutkijoiden onneksi peli on saatavilla latauspalvelusta, joskin siitä joutuu maksamaan ylimääräiset 100 pistettä.

Trooppisen seikkailun jälkeen Mike Jones on palannut enonsa kanssa kotikonnuille Seattleen. Ennen kuin hengähdystauko on kunnolla edes alkanut, eräs vanha tuttava ottaa häneen telepaattisesti yhteyden kertoakseen tietenkin ikäviä uutisia, kuinkas muutenkaan. Ensimmäisestä pelistä tuttu ongelmapesäke Zoda on edelleen elossa ja syöksynyt ajan pyörteisiin aiheuttamaan harmaita hiuksia. Miken ei auta kuin lähteä aikamatkalle enonsa ja muinaisen kirjan avustuksella. Alkaa suuri seikkailu, jonka edetessä teinimme pääsee vierailemaan niin kivikaudella, muinaisessa Egyptissä kuin ensimmäisen pelin C-saarellakin.

Välinäytösten lisäksi ensimmäinen havaittavan suuri ero aikaisempaan osaan on Miken sulavampi liikkuvuus. Tällä kertaa sankarimme on oppinut kävelemään myös viistosti ja hyppiminenkin on sujuvampaa – teini-ikä todella on muutosten aikaa! Uudistettu liikkuvuus näkyy myös pelimaailman suunnittelussa, sillä luolastoissa pääsee pomppimaan eri korkeuksissa. Ohjattavuus tuntuu kaikin puolin paremmalta kuin ensimmäisessä StarTropicsissa. Ulkoilmassa liikkuminen tapahtuu edelleen tutunoloisella maailmankartalla. Aseena ei enää toimi jojo, vaan jokaiselta aikakaudelta löytyy omat työkalut vihollisten kurittamiseen. Sydämiä kerätään jälleen kestävyyden parantamiseksi.

Grafiikassakin on tapahtunut jonkin verran kehitystä, mutta erot eivät ole päätä huimaavia. Värejä on käytetty rohkeammin ja uusia vihollisia lisätty. Eri aikakausissa hääriminen tuo kaivattua vaihtelua ympäristöihin. Audiopuoli jatkaa hyväksi havaitulla linjalla, ja musiikki sopii seikkailun taustalle mainiosti. Muita ääniefektejä suunniteltaessa ei erityisiä neronleimauksia ole syttynyt, mutta näilläkin pärjää.

Zoda’s Revenge korjaa ensimmäisen osan suurimmat virheet ja on näin ollen viihdyttävä toimintaseikkailu, josta voi maksaa ne ylimääräisetkin 100 pistettä. Jos Nintendo olisi aikoinaan julkaissut tämän Snesillä, saattaisi meillä edelleenkin olla mahdollisuus nauttia Mike-pojan uusista seikkailuista.

Mitä jää puuttumaan?

Virtual Console on jo osoittanut kyntensä retro-pelien aarreaittana, mutta aina jää pientä toivomisen varaa. Palveluun on tungettu monia, varsinkin nykyään tarkasteltuna, suorastaan surkeita tekeleitä. Kuka oikeasti kaipaa tai jaksaa pelata Nesin tiettyjä urheilupelejä, City Connectionia tai Operation Wolfia? Sen sijaan voi rehellisesti ihmetellä missä viipyvät sellaiset pienet helmet kuin Batman, The Goonies (etenkin kakkososa), The Battle of Olympus tai Little Nemo? Kaivattavista peleistä saisi helposti oman artikkelinsa, mutta sen sijaan perehdymme seuraavalla kerralla Super Nintendon tarjontaan.