Beenoxin Hämähäkkimies-pelien draamankaari on miltei yhtä värikäs kuin alkuperäisellä leffatrilogialla: samoista tekijöistä huolimatta laatu onnistuu vaihtelemaan erinomaisesta myötähäpeää aiheuttaviin alisuorituksiin. Toukokuussa ensi-iltansa saaneen uutuuselokuvan vanavedessä julkaistaan luonnollisesti myös hiekkalaatikkoleikki lähes kaikille kynnelle kykeneville alustoille. Kaava on tuttu vuoden 2012 versiosta: avoimen maailman seittisvengailuun sekoitetaan ripaus Batmanin Arkham-seikkailuista lainattuja elementtejä, kuten varjoissa saalistamista ja epäilyttävän tutulta tuntuvaa taistelumekaniikkaa. Tällä kertaa pelin tapahtumat erkanevat entistä kauemmas valkokankaalla nähdyistä.

Konnakopla koolla

Varsinaisesta juonesta puhuminen olisi sinällään liioittelua. 14 lyhyehkön tehtävän mittainen päätarina tuntuu pikemminkin löysästi yhteen nivotulta tapahtumasarjalta vailla punaista lankaa. Sillisalaatin positiivisena puolena faneille tarjotaan viimekertaista leffapeliä enemmän sarjakuvista tuttuja kasvoja. Polut risteävän muun muassa Kravenin, Kingpinin ja Shockerin sekä monen muun ikonisen hahmon kanssa. Kohtaamiset pohjustetaan useimmiten kuitenkin niin kankeasti, että jopa Salattujen Elämien käsikirjoittajaa hävettäisi.

Tapahtumiin pyritään luomaan syvyyttä antamalla toisinaan muutama vapaavalintainen puheenaihe keskustelujen lomaan. Ratkaisu ei toimi järin sulavasti, sillä kaikkien vaihtoehtojen kuunteleminen johtaa usein samojen asioiden toistoon ja kohtauksen turhaan pitkittämiseen. Rauhallisempia hetkiä koetaan myös vaihtamalla supersankarin vetimet Peter Parkerin siviiliversioon. Osuudet tuovat mukavaa kontrastia rymistelyn keskelle, vaikka ilman maskia mitään elämää suurempaa ei pääsekään puuhailemaan.

Köykäinen pääjuoni ei tarjoa pelattavaa kuin muutamaksi tunniksi, joten suoraviivaisesti etenemällä sankaritarinan saa taputeltua päätökseen parissa illassa. New Yorkin kaduilla voi kuitenkin viettää aikaansa huomattavasti pidempään nurkkia nuohoten ja sivutehtäviä tahkoten. Pienten vihollisjoukkojen piekseminen, ihmisten pelastaminen tulipaloista, pommien neutraloiminen sekä takaa-ajojen keskeyttäminen kuulostavat hauskoilta supersankarin arkipuhteilta, mutta kohtausten liiallisen samankaltaisuuden vuoksi homma alkaa maistua väkisin puulta. Ainoaksi motivaatioksi nousee kykypisteiden kerääminen hahmon kehittämisen toivossa. Hauskana yksityiskohtana Stan Leen kaupassa pääsee lueskelemaan klassisia sarjakuvia, kunhan lehtien sivut ensin paikallistaa pilvenpiirtäjien lomasta.

Ulkoilmassa elämä hymyilee

Suurinta hupia Hämähäkkimies-peleissä tarjoaa perinteisesti kaupungilla seitin varassa liihotteleminen. The Amazing Spider-Man 2 ei tee poikkeusta kaavaan, vaan hioo kyseistä osa-aluetta entistä paremmaksi. Tällä kertaa seitin kiintopisteitä ei vedetä enää hatusta, joten etenemisen edellytyksinä toimivat läheiset rakennukset sekä puut. Lisäksi pelaaja määrittää vasemman ja oikean liipaisimen avulla, kummasta kädestä verkkoa ammutaan. Remontoitu mekaniikka tuo sopivasti lisäsyvyyttä liikkumiseen, mutta pitää menon silti vatsan pohjasta kouraisevan vauhdikkaana. Manuaalisen seitinheittelyn lisäksi edellisosasta tuttu web rush -toiminto mahdollistaa lyhyet pikasiirtymiset halutulle kielekkeelle.

Ongelmat alkavat sisätiloihin siirryttäessä. Useissa kohtauksissa luotetaan Lepakkomieheltä lainattuun hiiviskelykonseptiin, jossa hämisvaiston avulla napsitaan kätyrit pelistä pois yksi kerrallaan. Ahtaissa väleissä kömpelösti toimivan kameran sekä äkkipikaisten kontrollien yhteisvaikutuksen johdosta yritykset lässähtävät useimmiten pannukakuiksi. Sankarin ja pelaajan ajatukset eivät yksinkertaisesti kohtaa toivotulla tavalla. Umpityhmän ja helposti kukistettavan tekoälyn vuoksi mahdolliset turpakäräjät epäonnistuvat luomaan minkäänlaista pelotetta, joten lopulta hiiviskelyä ei jaksa edes yrittää. Suuremmistakin rähinöistä selviää vastaisku- ja lyöntinappien vuororämpytyksellä. Hämähäkkimiehen itseään toistavista letkautuksista ”melkein kuolin… tylsyyteen” kuvastaa surullisen hyvin käsirysyjen jälkeisiä tunnelmia.

The Amazing Spider-Man 2 on selkeästi väistyvän sukupolven tuotos. Yksinkertaiset hahmomallit ja kankeat animaatiot tosin tuskin erottuvat edukseen edes vanhoilla sotaratsuilla. Aivan kuten pelattavuuden suhteen, peli näyttää kaupungilla liihottelun aikana näyttää parhaat puolensa myös teknisesti: pilvenpiirtäjien katoilla pääsee ihastelemaan varsin kunnioitettavia piirtoetäisyyksiä ja kauniisti vaihtuvia säätiloja. Valkokankaalta tutut näyttelijät eivät lainanneet ääniään peliin, mutta suorituksia enemmän häiritsee käsikirjoittajien kyvyttömyys tuottaa edes etäisesti uskottavaa dialogia.

The Amazing Spider-Man 2 jättää harmittavan väljähtyneen jälkimaun. Periaatteessa sen tarvitsi vain jatkaa edellisen pelin pätevältä pohjalta hioen tiettyjä osa-alueita. Lopputulos tuntuu kuitenkin huomattavasti sekavammalta ja ennen kaikkea ärsyttävämmältä kokonaisuudelta. Kiistatta erinomaisesti toimiva svengailumekaniikka sekä avaran kaupungin maisemat lupaavat aluksi hyvää, mutta pintaa syvemmälle sukeltamalla karu totuus selviää nopeasti. Kiire paistaa kaikesta läpi. Toivottavasti perinteistä sykliä noudattaen tämän notkahduksen jälkeen seuraava osa nostaa seittisankarin kurssin jälleen uuteen nousuun.