Namcon Tekken-sarja kuuluu
ehdottomasti 3D-tappelupelien kovimpaan kastiin. Tekkenien vahvuuksiin
lukeutuu addiktoivan pelattavuuden ohella myös varsin mielenkiintoinen
hahmokirjo. Menikin yllättävän kauan, että joku näistä sankareista sai
täysin oman pelinsä. Karskien urosten, seksikkäiden naikkosten ja
muutaman eläimen joukosta toimialaansa laajentamaan valittiin
dementikko salamurhaajaninja Nina Williams.
Tämä kurvikas neitokainen tappaa pahiksia siinä missä Solid Snake ja
Max Paynekin. Kaikki näyttää vielä tähän asti paperilla tietyllä
asteella hyvältä.
Suurin yllätys iskee kuitenkin jo
pelaajan päästessä ohjaksiin. Namcon tyyliin uskomattoman komeassa
CGI-alkuvideossa erittäin näyttävästi liikkunut ninja näkyy nyt
ruudulla toiminnassaan yhtä sulavanoloisesti kuin ensimmäisten Resident
Evil -pelien kommando-rautakanget. Animaatio ei vakuuta, vaan meno jopa
pätkii ajoittain ja liikkeet ovat kaukana jouhevasta. Räikeä ja
sahalaitainen grafiikkakaan ei saa hurraa-huutoja aikaan. Nina on tosin
pelissäkin mallinnettu mukavasti - näin miespelaajia ajatellen. Neidin
kuppikoko on Dead or Alive -pelien tyttöjen luokkaa ja vaatetus on
kautta linjan mahdollisimman paljastavaa.
Väliin jätettävä risteily
Ajallisesti
Death by Degrees sijoittuu ennen Tekken-sarjan tapahtumia, jolloin Nina
teki agenttihommia yhteistyössä muun muassa CIA:n ja MI6:n kanssa.
Pelin alussa kylmäkasvoinen kaunokaisemme soluttautuu
loistoristeilijälle varsin hikisiin hommiin - tappeluturnaukseen.
Painimisen ohessa hän on tutkimassa Kometa-terrorijärjestön aikeita. Ei
järin syvällistä, mutta sopiihan tämä tavallaan Tekken-maailmaan.
Juonisuunnitteluun olisi joka tapauksessa voitu käyttää kahvitauon
lisäksi kuukausi jos toinenkin. Samalla olisi voinut myös parannella
pelin muitakin ominaisuuksia, joiden käsittelyyn palataan sitten
myöhemmin.
Pelaaminen alkaa Ninan makoillessa bikineissään
kaikessa rauhassa auringon paahteessa, kunnes hänet yllättää joukko
konnia. Tästähän ei seuraa muuta kuin tappelu, jossa samalla opetellaan
kaikki liikkeet aina suojauksesta potkuihin ja heittoihin sekä
väistökuperkeikkoihin. Pikkupoikien pahin turpasauna kuitenkin
keskeytetään ja Nina lukitaan hotellihuoneeseensa, josta hän puolestaan
karkaa helposti parvekkeen kautta. Mahdottoman ovelaa. Nyt agenttimme
tulee ottaa yhteyttä paatille ujuttautuneisiin MI6-vakoojiin ja
selvittää yhtä sun toista hämärää tästä rikollisorganisaatiosta.
Tapahtumapaikkana toimiva risteilylaiva on itsessään suunniteltu kieli
poskessa. Tiedustelujen mukaan se on rakennettu labyrinttimaiseksi ja
varustettu kaiken maailman infrapunahärpättimillä sekä muilla
ansasysteemeillä. Pinta-alaltaan lossi on todella suuri, käsittäen
useita kerroksia, mutta aivan kaikkialle ei kuitenkaan pääse. Laivan
tutkimiseen käytetään paljon aikaa: ympäristöjä haravoidaan tarkkaan
vipujen, avaimien ja hyödyllisten tarvikkeiden varalta kuten Resident Evil - tai Silent Hill
-peleissä ikään. Kaikki kiinnostavat kohteet hohtavat kirkkaasti
välkkyen, jotta pelaaja ei varmasti ohittaisi niitä. Kansia sekä
käytäviä tulee myös ravattua suuntaan ja toiseen, sillä ennemmin tai
myöhemmin etenemistien katkaisee lukittu ovi tai muu este, jonka saa
aukaistua vain toiselta puolelta purtiloa.
Jalkaa naamaan
Pelisarjojen apinointi ei rajoitu Resident Eviliin, sillä Death By
Degrees ottaa taistelusysteeminsä Rise to Honour -toimintapelistä,
jonka monet varmaan muistavat päähahmo Jet Listä.
Tappelut hoidetaan pääasiallisesti oikeanpuoleisella tatilla, jota
liikuttamalla saa Ninan potkimaan eri suuntiin. Mätkintä toimii
kankeudestaan huolimatta kohtuullisesti useaa vastustajaa vastaan:
tattia vatkaamalla saa aikaan kymmenien iskujen kombo-sarjoja ja
hyökkäyskohdetta konnajoukosta voi vaihtaa nopeasti. Vihulaisten
lahtauksessa pystyy hyödyntämään erilaisia apuvälineitä, kuten pamppuja
ja ampuma-aseita. Näitä käytetään samoin oikealla tatilla painaessa
samaan aikaan L1:sta. Tällä tavoin pystyy helposti tasapainottelemaan
potkujen ja muiden hyökkäyksien välillä. Lisäksi Nina osaa muutamia
heittoja ja erikoisiskun, jota voi käyttää voimapalkin salliessa.
Tällöin kamera siirtyy röntgen-näkymään, ja pelaaja saa valita
vastustajan luurangolta iskuherkän kohteen. Välillä leikitään myös
sala-ampujaa. Näissä timecrisismäisissä osuuksissa vihollisia
tarkastellaan kiikaritähtäimen läpi.
Tavallisten
vihollisten rökittäminen on peruskauraa: yksitoikkoista, mutta ei
täysin kelvotonta. Oman lukunsa ansaitsevat pelin välivastukset. Nämä
pomoviholliset ovat sekä infernaalisen vaikeita että mahdottoman
turhauttavia. He pystyvät hyökkäämään lähes tauotta ja samalla pitää
pelaajan loitolla. Lisäksi vastuksia ei välttämättä pysty voittamaan
suoraan turpaan mättämällä, vaan heitä pitää esimerkiksi löylyttää
seiniä vasten. Nina saattaa joutua taistelemaan aseitta avoimella
areenalla pyssymiestä vastaan. Kyseessä olisi perusskenaario ehkä
monissa muissa toimintapeleissä, mutta Death by Degreesissä yhtä
kidutusta, kun pelaajaa ei edes päästetä iholle ennen kuin omat
energiat loppuvat. Tavallisiin vihollisiin tehokkaasti toimivat
erikoisiskutkin menettävät merkityksensä pomotaistoissa. Toistuvien
tappiotilanteiden jälkeen peli tarjoaa vaikeustason alentamista, mikä
ei kuitenkaan pahemmin mittelyä helpota.
Kohtuullisen laajan
juoniosuuden läpäisystä palkitaan nipulla lisäominaisuuksia, joihin
lukeutuu muun muassa puzzle- ja tarkka-ampujaosuuksia, Anna Williams
-minipeli sekä mahdollisuus kuunnella musiikkia ja katsella videoita.
Extrajaksoja ei ole otettu suoraan juoniosuudesta, vaan ne sisältävät
useita kymmeniä tasoja ja haasteita läpäistäväksi.
Huonojen ominaisuuksien summa
Pelaajaa järkytetään myös tallennuspisteillä, jotka ovat ensinnäkin
vaikeita löytää sekä turhan harvassa. Tallentaakseen pelitilanteen
täytyy löytää maahan piilotettu portaali eräänlaisen
miinaharava-tyylisen laitteen avulla. Laite näyttää kolmella asteella,
kuinka lähellä tallennuspiste on. Joskus tähän kuluu turhan paljon
aikaa, sillä laite ilmoittaa esimerkiksi monikerroksisissa tiloissa
etäisyydet hämäävän epätarkasti. Lisäksi kuollessaan joutuu aina
jatkamaan peliä edelliseltä pisteeltä, joten tallennus on suotavaa aina
kun mahdollista.
Siinä
missä pelin grafiikkapuoli on korkeintaan keskinkertaista tasoa,
äänimaailma on astetta tunnelmallisempi, muttei mikään ikimuistoinen
silti. Toimintaa siivittävät rokkikappaleet ja taisteluista raikuu
iskujen mätke, luiden rutina ja muuta ähkintää. Muulloin äänikanavan
täyttää päähahmomme korkokenkien kopse ja meren kohina. Ninan puheääni
on ehkä turhan matala, eikä kuitenkaan järin seksikäs, mutta muuten
näyttelijät hoitavat hommansa tyydyttävästi. Ainoastaan muutamat
välipomot onnistuvat ärsyttämään myös puheellaan; monipuolisia
kavereita todellakin...
Kamerasysteemi osoittaa sekin
epäkäytännöllisyytensä heti kättelyssä. Kuvakulma on useiden
kauhuseikkailupelien tapaan lukittu katonrajaan, mikä tekee
liikkumisesta hieman katkonaista hahmon liikkuessa ajoittain vastoin
pelaajan aikeita. Painamalla R2-liipaisimen pohjaan kameran saa
tietyissä tiloissa vaihdettua Ninan taakse, mutta samalla hahmo
juoksee. Ratkaisu toimii tasan yhtä hyvin, miltä kuulostaa ja muuttaa
usein hiiviskelyn helposti sekunneissa joukkotappeluksi. Sukeltaessa
kuvakulma vaihtuu ensimmäiseen persoonaan, mikä helpottaa vedenalaisten
ympäristöjen hahmottamista.
Pelin
kehno laatu on yllättävää sinänsä, kun on tottunut Tekkenien
täydellisyyttä hipovaan näyttävyyteen, suunnitteluun ja pelattavuuteen.
Death by Degreesiä ei ole yksinkertaisesti miellyttävä pelata, saati
katsoa. Dilemma selittyneekin sillä, että kyseisestä jatkotuotteesta
vastasi pääasiallisesti eri tiimi. Mahdollisella kakkososalla on
potentiaalia parempaan, mikäli ainakin jäykkä ohjaus korjataan ja
pelimoottori saadaan sulavaksi. Kameranhallinta pitäisi myös tehdä
uusiksi, ja juonikin olisi paikallaan. Tiedä sitten, onko Ninan
seikkailuille enää kysyntää, kun tuleva Tekken 5 sisältää jo
samantyylisen toimintapelin.
