Pitkän linjan pelikehittäjä Shinji Mikamin ansioluettelossa ei juuri floppeja esiinny. Parhaiten japanilainen tunnetaan Resident Evilin isänä, joten herran uusia sukelluksia kauhugenreen odotellaan luonnollisesti mielenkiinnolla. The Evil Within muistuttaakin päällisin puolin erityisesti Capcomin hittisarjan neljättä osaa, mutta pinnan alla piilee silti varsin erilainen tuotos. Perinteisen zombiepidemian sijaan maailma käännetään ylösalaisin jo sankarin pään sisällä, kun alati muuttuvat surrealistiset ympäristöt yrittävät tehdä kokemuksesta mahdollisimman painajaismaisen. Myös mörkögalleriassa nähdään astetta iljettävämpiä tapauksia kuin pelkästään kestosuosikeiksi nousseita epäkuolleita. Osan vastustajista saa sentään kuriin ja nuhteeseen lyijymyrkytyksen turvin. Yllättävän usein täytyy kuitenkin ottaa jalat alle, mikäli koettelemuksista mielii selvitä hengissä.
Hullun hommaa
Tarina alkaa hälytyksellä mielisairaalaan. Etsivä Sebastian Castellanos kollegoineen vastaa kutsuun, ja seurue lähtee tarkastamaan tapahtumapaikkaa. Kohteeseen päästyään ryhmälle selviää nopeasti, että kyseessä ei ole mikään normaali murhanäyttämö, vaan jotain paljon pahempaa. Turvakamerat paljastavat aavemaisen olennon osallisuuden kammottaviin tapahtumiin, eikä syyllinen ole suinkaan poistunut veren tahrimilta käytäviltä. Epäystävällisen kummituksen yllätyshyökkäyksen seurauksena Castellanos menettää tajuntansa. Herättyään sankari riippuu ketjujen varassa katosta odottaen vuoroaan jättiläismäisen teurastajan työpöydälle. Tämä on vasta alkusoittoa edessä piileville kauheuksille.
The Evil Withinin tarina vaikuttaa ensimmäisen puoliskonsa ajan kauniisti sanottuna epämääräiseltä. Ympäristöt vaihtuvat äkkinäisesti mielisairaalan ahtaista käytävistä ränsistyneisiin kyliin ja kauhukartanoihin. Punainen lanka pysyttelee pitkään piilossa. Loppua kohden tunnelma kuitenkin tiivistyy, kun mysteerin portteja aletaan raottaa riittävästi, ja juonen palaset loksahtelevat paikoilleen. Monipuoliset sekä mielenkiintoiset tapahtumapaikat motivoivat onneksi jatkamaan selviytymistaistoa jo ennen suuremman kuvan selkiytymistä.
Toiminnan rytmitys hoidetaan ammattitaidolla. Välillä nurkkia nuohotaan rauhallisemmin tarpeellisten tavaroiden perässä, kun taas seuraavassa kohtauksessa kiristetään toimintaruuvia. Painostava tunnelma pysyy alati läsnä. Suurin osa ajasta edetään melko suoraviivaisessa putkessa, mutta esimerkiksi hylättyjen kylien avartuvat polut mahdollistavat vapaamman samoilun. Pääreitiltä poikkeaminen johtaa usein erilaisten aarteiden luo, joten huolelliset paikkojen tutkijat palkitaan. Etenkin hahmonkehitykseen käytettävien mönjäpurkkien kerääminen helpottaa elämää huomattavasti. Tallennuspisteissä suoraan sankarin aivoihin syötettävä litku parantaa omien mieltymysten mukaisesti joko hahmon tai aseiden ominaisuuksia.
Hippaa ja tulitikkuleikkejä
Viholliskohtaamisissa täytyy monesti turvautua yritys ja erehdys -taktiikkaan. Kaikkia isompia mörököllejä ei ole tarkoituskaan tappaa, kun taas osan kukistamisesta muodostuu ehdoton edellytys etenemiselle. Ensimmäisten tuntien aikana oikean lähestymistavan arpominen häiritsee, ja alituiset uudelleen yritykset tulevat vääjäämättä tutuiksi. Muutaman alkupään kentän jälkeen homma alkaa sujua vaivattomammin. Tästä kuuluu kiitos pelin sisäisten sääntöjen omaksumisen lisäksi matkan varrella parantuvalle kenttäsuunnittelulle. Yksi asia pysyy silti vakiona: panoksista on alituinen pula läpi koko seikkailun.
Niukkojen resurssien vuoksi turhat tapot täytyy pitää minimissään. Hiippailu näytteleekin tärkeää roolia, ja perusvihollisten selkään puukottaminen on paras tapa säästää kuteja. Uskollisen moran ohella tulitikut nousevat arvoon arvaamattomaan: ainoa keino varmistaa hirviöiden kuolleena pysyminen on tuikata ne tuleen. Jopa hetkellisesti maahan kompuroinut örveltäjä syttyy helposti palamaan, mikä on hyvä pitää mielessä tehokasta ammuspolitiikkaa ajatellen. Mikäli onnistuu kaatamaan useamman vastustajan samaan liekkimereen, aina parempi.
Tunnelmat kohdallaan
Puhtaasti tekniseltä näkökantilta tarkasteltuna peli ei häikäise. Staattisista ja usein kapeista ympäristöistä huolimatta ruutu päivittyy maksimissaan 30 kertaa sekunnissa, ja pieniä kauneusvirheitä siellä täällä. Ensimmäisen käynnistyksen yhteydessä kannattaa kiltisti ladata tarjottu päivitys, sillä päivittämätön versio nykii todella häiritsevästi. Sen sijaan taiteellisen suunnittelun osalta The Evil Within osuu hienosti kohteeseensa. Kolkot ja vääristyneet maisemat suorastaan huokuvat pahaenteisyyttä, jota väripaletin maltillinen käyttö korostaa entisestään. Audiopuoli tukee hyytävää tunnelmaa niin musiikin kuin efektienkin osalta. Ainoastaan hölmö ääninäyttely edustaa reilusti kornimpaa osastoa. Toisaalta päähenkilöiden tyhmät kommentit kuuluvat jo genren perinteisiin.
Kameramiehen työskentelystä sekä hahmon ohjattavuudesta syntyy dialogin ohella vahvoja Resident Evil -viboja. Turhan lähelle selän taakse sijoitettu kuvakulma sekoittaa suuntavaiston lisäksi pasmat tiukimmissa toimintakohtauksissa. Muutoinkin rautakangen ketteryydellä liikehtivän Castellanoksen paimentaminen raastaa toisinaan hermoja. Elämää hankaloitetaan myös tarkistuspisteiden kanssa pihtailemalla, mikä nostaa verenpainetta etenkin vaikeammilla tasoilla. Vaikka menneisyyteen kumartavat suunnitteluratkaisut ovat omiaan lisäämään tavoiteltua paniikkimielialaa, ei perusmekaniikka varmasti istu kaikkien nykypelaajien tarpeisiin.
Kaiken kaikkiaan The Evil Within on varsin tervetullut lisä japanilaistyylisten kauhupelien joukkoon etenkin, kun genren vanhat konkarit ovat osoittaneet viime vuosina jo selkeitä väsymisen merkkejä. Se kunnioittaa lajityypin perinteitä uskollisesti ja tarjoaa sopivan ahdistavaa menoa koko mittavan 15 tuntisen kestonsa ajan. Edes hengähdyspaikoiksi tarkoitetuissa "turvataloissa" ei voi olla varma seuraavasta käänteestä. Mikäli tietoiset ja osittain tahattomat kankeudet eivät haittaa, saa Mikamin tuoreimmasta säikyttelystä sopivasti rahoilleen vastinetta.
