Nintendon Switch-konsolille julkaistu Liberated on nimittäin jotain erilaista – tiettyyn pisteeseen asti.
Synkeällä siveltimellä maalattu maisema
Tulevaisuus on synkkä paikka. Tai aika. Ainakin Liberatedin maailmassa, jossa ihmisiä valvotaan jatkuvasti. Kaikki on hyvin, kunhan ei näytä nyrpeätä naamaa, matkusta junassa liputta tai muuten vaan poikkea muusta massasta – myös sosiaalisen median ulkopuolelle jääminen tulkitaan perin epäilyttäväksi.
Näistä lähtöasetelmista käynnistyy tarina, joka kerrotaan pelaajalle interaktiivisena sarjakuvana, mikä on toteutustapana ja ideana varsin vekkuli. Asiaa ei myöskään haittaa, että sivuille piirtyvät kuvat ovat varsin hyvän näköisiä. Väriä ei kuitenkaan parane odottaa, sillä meno on oheisten kuvakaappausten tyyliin tummanpuhuvaa alusta loppuun.
Koettavana on muutamat numerot, joiden sivuilla seurataan tapahtumia niin ikään muutamien hahmojen näkökulmasta. Edelleen pitää todeta, että ajatus toteutuksessa on varsin mainio. Mutta miten homma toimii käytännössä?
Aktiivista luettavaa joka numero täynnä
Tarina etenee kahdella tapaa. Ensimmäisenä metodina on seurata sarjakuvaa, johon päästään välillä vaikuttamaan reaktionopeutta testaavilla napinpainalluksilla tai tarinan etenemiseen (vain vähän) vaikuttavilla päätöksillä. Juostako pyssyillä osoittelevia poliiseja pakoon vai antautuako? Juna etenee ennalta sovittuun määränpäähänsä erilaisista reittivalinnoista huolimatta.
Pelillisempää aktiviteettia edustavat sarjakuvaruudut, joiden sisällä päästään ohjaamaan hahmoja. Toiminnalliset osuudet ovat kaksiulotteisia kohtauksia, joissa hahmo liikkuu (useimmiten) vasemmalta oikealle jonkin sortin pyssyn kanssa. Vasemmalla tatilla liikutaan, oikealla tähdätään tuliluikulla. Yhdellä napilla hypitään, toisella hiivitään, kolmannella ammutaan ja neljännellä isketään pahaa-aavistamattomia vihulaisia kanveesiin. Ja kun vastaan tulee vihollinen, pistetään lyijy liikkumaan tätä kohti, tahi pistetään vastapuoli kylmäksi kimppuun hiipien tai piilosta käsin. Tässäpä toiminnalliset osiot summattuna.
Pelillisesti meno on koettu jo toisen lehtykäisen loppupuolella. Välillä sentään käytössä olevat tussarit vaihtuvat, mutta muuten pelaajan päätökset jäävät pintapuolisiksi. Sankar… tai siis hahmoja ei kehitetä, varusteita ei vaihdella, eikä tehdä paljoa muutakaan sen mielenkiintoisempaa. Muutamat kerrat päästään liikuttelemaan laatikoita jalansijoiksi tai nostamaan vedenpintaa, mutta meno ja meininki pitkälti jää.
Pieniä valopilkkuja ovat harvakseltaan kohdattavat pienet aivopähkinät, joiden puitteissa esimerkiksi avataan lukittuja ovia yhdistelemällä viivoja suljetun piirin muodostamiseksi. Harmillisesti näitä huvituksia on vain viitisen kappaletta. Olisin ollut tyytyväisempi, mikäli kaikki toimintaosuudet olisi korvattu näillä viivojenvetelyillä ja muilla älyllisillä haasteilla.
Joka hopeareunuksella on pilvensä
Teknisesti pelille ei ole luvassa täysin puhtaita (sarjakuva)papereita. Ruudunpäivitys ei ole sulavaa etenkään mobiilisti pelattaessa, minkä lisäksi ruudusta ja sivusta toiseen siirtyminen kestää usein liian pitkään. Kyse ei toki ole kuin sekunneista, mutta kyseisessä ajassa ehtii miettiä, josko jokin bitti ehti laitteen syövereissä mennä vinoon.
Ohjattavat hahmot ovat kömpelönpuoleisia tankeroita, joiden aseet jäävät toisinaan leijumaan ilmaan piiloon syöksyttäessä. Musiikkipuolikaan ei jätä itsestään minkäänlaista mielikuvaa, eivätkä vihollisten tussarit aina tunnu pitävän ääntä.
Ruudulla näkyvät puhekuplat ovat oletuksena, etenkin mobiilina pelattessa, liian pieniä. Onkin suositeltavaa pistää asetuksista päälle isot puhekuplat. Asetuksista saa myös valita kahden eri vaikeustason välillä. Player ja Reader kertovat jo nimillään, minkälaisia pelaajia niillä on haettu.
Kehuista vapautettu
Liberated on jotain erilaista, sitä ei käy kiistäminen. Harmillisesti vinkeä idea ei kanna tässä tapauksessa tarpeeksi pitkälle.
Peleille tähtien antaminen on aina kaksipiippuinen miekka. Olin aikeissa tuotokselle arvosanan 3/5, mutta jäin sitten miettimään, josko haluaisin suositella nimikettä muille. Ja enpä oikeastaan halua, kolme tähtöstä on siis liikaa. Sarjakuvakonsepti on vekkuli ja parhaimmillaan näyttävä, mutta toteutus kuitenkin ontuu. Ja pahimpana kaikesta: itse pelaaminen ei ole kovinkaan hauskaa.
Niinpä näinpä, kaksi kautta viisi.
