Madden NFL -sarja porskuttaa markkinoilla ylhäisessä yksinäisyydessä. Kilpaileva Take Twon 2K-brändi kellahti pois kelkasta viimeistään All-Pro Football 2K8:n jälkeen, jolloin paine kehittää jenkkifutista uusiin ulottuvuuksiin hellitti EA:n päässä. Vuosipäivitykset ovat olleet toinen toisensa kaltaisia. Ja vaikka virtuaalifutailu kaveriporukassa on aina yhtä hauskaa, tekoälyn älyttömyydet rassaavat yksinpelin ystäviä enenevissä määrin.

Ongelmien korjaamisen sijaan EA Tiburon yrittää peittää ne tukulla ekstrasälää. Näennäisiin uudistuksiin lukeutuvat muun muassa autenttiset joukkueiden sisääntulot maskotteineen ja 3D-mallinnettu nurmikko. Presentaation kohennuksen arvo jää kovin marginaaliseksi, sillä harva meistä tapittaa samaa esittelyvideota parin ensimmäisen katselukerran jälkeen. Ei kasvojenkohotuksessa sinällään mitään vikaa ole, mutta fokuksen pitäisi olla jossain muualla.

Tärkeämmät parannukset löytyvät kenttäpelin parista. Kontaktitilanteisiin on upotettu toistasataa uutta animaatiota, suurin osa niistä lajin ytimeen eli mies miestä vastaan -tilanteisiin. Taklaukset, blokkaukset ja harhautukset näyttävät entistä luontevammilta, eikä NFL 11:ssä vaivannutta ”animaatioihin imeytymistä” enää huomaa. Pelimoottorin uudistuksesta valitettavasti ei ole kyse, mutta tässä tapauksessa kehitystiimin luoma illuusio menee läpi komeasti.

Ei, AI, ei!

Tekoälyn luominen on vaikea tehtävä. Pelaajan tekemisiin reagoivan sellaisen vielä vaikeampi. Madden NFL 12 näyttää huonolla tapaa hyvän esimerkin kahdesta eri tekoälytyypistä. Ennalta määrättyjä juoksu- ja heittokuvioita toteuttava hyökkäyspeli onnistuu koneelta mallikkaasti, mutta ongelmia syntyy, kun puolustuspään pitäisi reagoida vastaanottavan joukkueen rynnistykseen. Kulmapuolustajilta pitkien heittojen katkominen onnistuu, ja tukimiehet osaavat ainakin yrittää blitzaamista eli pelinrakentajan torppaamista. Linjamiehet taas ovat aivan kuutamolla: herrat blokkaavat hyökkääjiä rennommalla otteella kuin yliopistosarjan treenipelissä. Alempaan linjaan peruutellaan aivan liian helposti. Hyökkäyspeli kiittää, pelaajat eivät.

Vaikeustason säätely ei tuonut ratkaisua. Pro-tasolla hyökkäysvuoron aikana saattoi hurjastella mielin määrin, mikä näkyi matsin päätyttyä tulostaululla. Superbowl XLV:n revanssissa Steelers kaatoi Packersin numeroin 42-7 polvivaivaisen ”Big” Ben Roethlisbergerin paukuttaessa päälle viidensadan jaardin heittolukemat. All Star -tasolle siirryttyä tilanne kääntyi täysin päälaelleen. Omat pelaajat tekivät ihmeellisiä rikkeitä, vapaat laitahyökkääjät pudottelivat helppoja palloja, eivätkä edes perusvarmat sentterin viiden jaardin juoksukuviot tuoneet tulosta. Vain puolustuksen linja piti kutinsa, pojat olivat aina yhtä hukassa.

Penkkifutista

Amerikkalaisen jalkapalloon perehtyneet tietävät, että linjapelaaminen ratkaisee ottelut. Kohokohtien kokoelmat ja videopätkien hidastukset briljeeraavat toki läpikentän juoksuilla ja laitahyökkääjien haamukopeilla, mutta sellaisia urotekoja tapahtuu kerran kymmeneen peliin. Siksi tekoälyn kämmääminen juuri puolustuslinjassa ärsyttää kahta karmeammin. Ei sillä, että nauttisin alle kymmenen pisteen puolustusvoitoista, toivoisin vain hippusen lisää realismia. Silloin huippuhetket, tyyliin Steelersin James Harrisonin syötönkatko ja sitä seurannut sadan jaardin palautus maalialueelle asti, tuntuisivat huikeilta myös videopelissä.

Moitteista huolimatta Madden NFL 12 on parhaimmillaan erittäin hauska peli, vaikka hc-faneille jää paljon toivomisen varaa. Kustomoitava pelikirja auttaa vannoutuneimpia jefun ystäviä realismin etsinnässä, vaikka tekoälyongelmat ovatkin aina läsnä. Pelimuotojen kirjo pysyy tänä vuonna ennallaan, mikä ei menoa haittaa, sillä Franchise-, Superstar- ja Ultimate Team -moodeissa riittää tahkottavaa. Harmi vain, että tekoälyttömyys ja vaikeusasteen heittely tekevät pahimpansa romuttaakseen simulaation. Kavereita vastaan pelailu – joko verkossa tai vieretysten – on edelleen paras tapa nauttia amerikkalaisesta jalkapallosta konsoleilla.