Myönnän jo heti aluksi, etten ole musikaalien suurin ystävä. Esimerkiksi elokuvien suhteen heitän kaikki musikaalit heti romukoppaan, ja TV-sarjojen hoilaamista sisältävät jaksot skippaan ilman minkäänlaisia tunnontuskia.
Videopelin ja musikaalin yhdistelmä kuulosti kuitenkin niin herkullisen kammottavalta, että minun oli aivan pakko päästä kokemaan tämä rikos ihmisyyttä vastaan. Olin varma, etten selviäisi edes lopputeksteihin saakka. Yllätykseni olikin aikamoinen, kun huomasin viihtyväni Stray Godsin parissa odotettua paremmin.
Jumalia kerrakseen
Seikkailun pääosassa ovat kreikkalaisen mytologian jumaluudet ja muut olennot. Kun jumala kuolee, hänen sielunsa siirtyy uuteen ruumiiseen.
Tummatukkainen laulajatar Grace viettää iltaa kotonaan, kun haavoittunut muusa Calliope saapuu hänen luokseen ja kopsahtaa kuolleena lattialle. Calliopen sielu siirtyy Gracen ruumiiseen, ja näin järkyttyneestä naisesta tulee uusi muusa. Pian tapahtumat saavat vielä synkemmän käänteen: Gracea epäillään syylliseksi Calliopen murhaan. Sankaritar joutuukin nyt todistamaan syyttömyytensä ja selvittämään oikean syyllisen – mikäli haluaa selvitä hengissä.
Noin kuusi tuntia kestävän seikkailun juoni on laadultaan kaksijakoinen. Joinakin hetkinä olin aivan innoissani juonen jännittävistä koukeroista, mutta joskus taas kyllästyin turhaan lätinään. Loppua kohden tarina lässähtää täysin, eikä ennalta-arvattava päätös tuntunut keskinkertaista paremman juonen ansaitsemalta lopulta.
La la laa
Vaikka pelin nimessä mainitaan roolipeli, ei Stray Godsia voi kuitenkaan kutsua sellaiseksi. Ainut edes etäinen roolipelielementti on se, että Gracelle valitaan yksi luonteenpiirre kolmesta vaihtoehdosta: hurmaava, rääväsuinen tai älykäs. Piirteet avaavat uusia dialogivaihtoehtoja, mutta muuta merkitystä niillä ei ole.
Musiikkikohtaukset ovat muutaman minuutin pituisia, ja niistä pääsee nautiskelemaan tuon tuosta. Kohtausten aikana Grace saa taikavoimillaan muut hahmot hoilaamaan sydämensä kyllyydestä joko yksin, kaksin tai joskus jopa suuremmassa ryhmässä. Pelaaja pääsee valitsemaan Gracen säkeistöjen lyriikat, joihin kanssalaulajat sitten vastaavat omilla sanoituksillaan.
Kyseessä on vahvasti visual novel -tyylinen teos, joten valintojen tekeminen toimii pelin ytimenä. Valintoja tehdään sekä puhutun että lauletun dialogin aikana, mutta niiden vaikutus juoneen jää todella vähäiseksi. On aivan sama, minkä vaihtoehdon pelaaja valitsee. Grace tuntuu onnistuvan kaikessa, mihin hän ryhtyy.
Rokkia, jazzia ja balladeja
Ääninäyttelijäkaarti on ääriään myöten täynnä tunnettuja nimiä. Gracen roolissa loistaa Laura Bailey, Apollona emoilee Troy Baker ja Athenan äänenä toimii Felicia Day. Kaikki osalliset hoitavat puhutun dialogin näyttelemisen täyden kympin arvoisesti, mutta ongelmaksi muodostuu laulaminen. En ole mikään laulutaidon asiantuntija, mutta monessa kohdin rallatukset kuulostavat aika kamalilta. Huippunäyttelijöiden ääniala ei oikein tunnu riittävän, joten musikaalikohtaukset jättävät toivomisen varaa.
Itse musiikissa ei ole mitään vikaa. Pelaajalle tarjotaan palasia monenlaisista genreistä: on rokahtavampaa biisiä, jazzia ja lempeitä balladeja. Mukana on myös muutamia kappaleita, jotka jäävät päähän soimaan.
Sarjakuvamainen ulkonäkö ansaitsee täydet pisteet. Ihastuin tyyliin tulisesti, sillä se muistuttaa minua hyvin vahvasti The Wolf Among Us -pelistä. Kaiken kukkuraksi Grace näyttää aivan punkahtavalta Lumikilta!
Kolme tähteä on juuri sopiva arvosana Stray Gods: The Roleplaying Musical -pelille: Se ei ole huono, muttei myöskään erityisen loistava. Ulkonäkö ja puhuttu dialogi ovat täyttä rautaa. Juoni on osittain loistava, mutta valintojen merkityksettömyys sekä näyttelijöiden laulutaidon vaihteleva taso jättävät kokemuksen hitusen miinuksen puolelle.
