Pimeä peli
Midway tarjoaa roolipeleille sangen poikkeuksellisen asetelman: Shadow Heartsin tarina alkaa 1900-luvun alun Kiinasta ja etenee aina Pariisiin ja Lontooseen asti. Maailma on silti erilainen kuin omamme, sillä noituus, musta magia ja yliluonnolliset hirviöt värittävät jo ennestään synkkiä ja pelottavia maisemia, joiden läpi pelaaja seikkailee Yuri-nimisen rääväsuisen teinisankarin housuissa. Asiat eivät ole muutenkaan hyvällä mallilla, sillä suuruudenhullu velho Dehuai haluaa suorittaa rituaalin, joka saattaa tuhota koko maailman. Tämän pirullisen kliseisen juonen tärkein ainesosa on Alice, hento ja viaton tyttö, jolla on yliluonnollisia voimia. Jakomielitautisen Yurin päässä kuuluvat äänet pakottavat hänet suojelemaan Alicea keinolla millä hyvänsä, piti tyttö siitä tai ei. Ensimmäiset kymmenen tuntia tarina on suorastaan piinaavan kliseinen, kunnes yllättävä käänne heittää koko asetelman ylösalaisin ja peli piristyy huomattavasti.
Yuri on "Harmonixer", eli olento, joka näyttää ihmiseltä, mutta kykenee muuttumaan tiukan paikan tullen kammottavaksi demoniksi. Mitä enemmän hirviöitä hän matkan varrella tappaa, sitä useampia muotoja hän oppii omaksumaan, johtuen kuolevien olentojen erittämästä sieluenergiasta, jota sankarimme osaa imeä itseensä. Hirviöksi muuttumisella on myös varjopuolensa, sillä Yuri saa jatkuvasti kamppailla paitsi mielenterveytensä, myös kuolemattoman sielunsa puolesta.
Kliseitä tihkuvat hahmot ja osittain tuttuja kuvioita seuraava tarina saavat yllättävää puhtia paitsi omaperäisestä asetelmasta, myös siitä, että pelissä käsitellään poikkeuksellisen aikuismaisia teemoja. Pelihahmojen välistä rivoa flirttailua ei ole turhaan vaivauduttu sensuroimaan, eivätkä pelintekijät ole kartelleet sellaisia aiheitakaan kuten lapsimurhat tai uskonto. Kristinuskoa käsitellään sen verran rajulla otteella, että jumalanpilkkaa pelkäävien kannattaa pysyä tästä pelistä erossa. Makuasioista voi aina kiistellä, mutta minusta synkän omaperäiset aiheet ovat piristävä poikkeus söpöropejen tutusta ja turvallisesta kaavasta.
Onnenpyörää
Pelillisiä omaperäisyyksiä ei kuitenkaan juuri löydy. Oli asetelma kuinka eksoottinen tahansa, pelin perusrakenne on niin perinteistä japsiropellusta että pahaa tekee. Toisin sanoen, pelaajaa juoksutetaan ennalta määrätystä pisteestä toiseen kuuntelemaan keskusteluja joihin ei voi itse vaikuttaa. Matkan varrella törmätään satunnaisesti ilmestyviin taisteluihin, joista hahmot saavat palkinnoksi tasolta toiselle etenemiseen tarvittavia kokemuspisteitä. Sitä mukaan kun sankareiden kokemustaso nousee, he oppivat jos jonkinlaisia erikoishyökkäyksiä ja loitsuja, joihin kuuluvat esimerkiksi porukan papin käyttämä taolaismagia sekä Yurin erilaiset muodonmuutosloitsut. Uusia aseita ostellaan kaupoista ja majataloissa nukkumalla parannutaan. Haukotus.
Ei siinä mitään, onhan tuo tuttu kaava toiminut muissakin peleissä, kunhan tarina ja taistelusysteemi vain ovat kunnossa. Shadow Heartsissa nuo molemmat ominaisuudet on onneksi toteutettu riittävän hyvin. Vaikka taistelut ovatkin vuoropohjaisuudessaan sangen kaavamaisia ja hidastempoisia, mätössä vaaditaan strategiantajun lisäksi myös hyvää ajoitusta. Jokainen isku, loitsu tai erikoishyökkäys nimittäin loihtii ruudulle kiekon, jossa nopeasti pyörivä viisari täytyy pysäyttää oikeaan aikaan, mikäli tahtoo liikkeen onnistuvan. Wheel of Judgement, kuten tätä onnenpyörää pelissä kutsutaan, toimii kieltämättä hyvin. Oikeat napinpainalluskohdat on merkitty erivärisillä alueilla, ja mikäli nappia näpäyttää aivan merkityn alueen reunalla, seurauksena on tavallista parempi onnistuminen. Pelaaja voikin itse päättää, pelaako varman päälle ja painaa nappia viisarin ollessa turvallisesti väritetyn alueen sisällä, vai ottaako epäonnistumisen riskin ja yrittää pysäyttää viisarin kriittiselle reuna-alueelle.
Wheel of Judgement ilmestyy usein esille myös taistelujen ulkopuolella, jolloin oikea ajoitus ratkaisee esimerkiksi onnistuuko sankari murtamaan lukitun oven auki tai vaikkapa saamaan alennusta asekaupassa. Onnenpyörän avulla voi myös yrittää saada voittoa myymistään esineistä tai vaikka pelata lottoa. Kaiken kaikkiaan onnenpyörä onnistuu pelastamaan muuten liiankin kaavamaisen taistelusysteemin, sillä pelaajalta vaaditaan tiukkaa keskittymistä pelin tapahtumiin.
Maailmaa kansoittavat hirviöt ovat suurimmaksi osaksi niitä vanhoja tuttuja, kuten haamuja ja zombeja, mutta mukana on myös liuta oikeasti häiritsevän oloisia ilmestyksiä. Muutamat hirviöt muistuttavat enemmän kuin vähän Silent Hill 2:n muodottomia mutantteja. Tai miltä kuulostaisi esimerkiksi ihmisen näköinen nukke, jonka haarojen välistä työntyy tappava lonkero? Hirviöt tosin näyttävät sen verran lelumaisilta, että aitoja kauhunviboja peliltä on turha odottaa. Pahisten erikoishyökkäykset voivat tuttuun tapaan myrkyttää hahmot, muuttaa heidät kiveksi tai vaikka halvaannuttaa, mutta mukana on myös erikoisempia kirouksia, jotka vaikuttavat Wheel of Judgementin toimintaan. Oikeansorttinen musta magia voi esimerkiksi saada pyörivän viisarin heittelehtimään holtittomasti tai kutistaa koko pyörän hämäävän pieneksi, jolloin väritetylle alueelle osumisesta tulee vaikeaa. Jokaisella sankarilla on tutun elinvoiman ja taikavoiman lisäksi myös mielenterveyspisteet, jotka vähenevät taistelun aikana hitaasti mutta varmasti. Kun luku on nollassa, sankarit pimahtavat kunnolla ja pelaaja menettää hahmojen hallinnan, mistä on helposti seurauksena kuolema. Kun ottaa huomioon kuinka synkässä ympäristössä hahmot elävät, ei ole ihme että heillä on vaikeuksia mielenterveytensä kanssa.
Malice in Wonderland
Porukan suurin mielipuoli on kuitenkin päähenkilö Yuri, joka on luonut päänsä sisälle kokonaan toisen todellisuuden. Tämä sankarin likaista psyykettä kuvaava kolkka kulkee nimellä Graveyard eli hautausmaa ja siellä voi vierailla menun kautta koska tahansa. Hahmon henkilökohtaisia patoutumia voi purkaa kukistamalla hautausmaalla lymyäviä hirviöitä. Jos näin ei tee, itse Kuolema saattaa ilmestyä noutamaan Yuria kettunaamarilla varustetun ninjan muodossa. Patoutumat, joista peli käyttää nimitystä Malice, lisääntyvät sitä mukaa kun sankari ottaa osaa taisteluihin, joten hahmon ahdistusta on käytävä purkamassa jatkuvasti, mikäli ei tahdo että Kuolema saapuu kettuilemaan.
Kun jokin hautausmaan lukuisista hautakivistä alkaa hehkua, se on merkki siitä, että Yuri on kerännyt tarpeeksi sieluenergiaa oppiakseen itselleen uuden hirviömäisen olomuodon. Hautakiveä koskettamalla päästään taistelemaan vastaan yhtä pelin paristakymmenestä demonista ja mikäli ottelusta selviää hengissä, uljas sankarimme oppii muuntautumaan kyseiseksi hirviöksi aina halutessaan. Jokaisella Yurin päässä lymyävistä demoneista on omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä pieni liuta erikoishyökkäyksiä ja taikoja. Tämän ansiosta pelin päähenkilö onkin ylivoimaisesti voimakkain pelaajahahmo koko porukassa, sillä paitsi että hän lyö kovaa, hän voi myös oppia tehokkaita parannus- ja tuholoitsuja. Suurin osa opituista hirviömuodoista menee kylläkin hukkaan, sillä aina kun sankari oppii käyttämään uutta olomuotoa, vanhoista ei ole enää mitään hyötyä.
Pelaajalla saattaa kuitenkin olla vaikeuksia samaistua synkkään ja psyykettä turmelevaan pelimaailmaan, sillä Shadow Heartsin ulkoasu on kauniisti sanottuna laimea. Esirenderoidut taustat ovat kyllä paikoitellen ihan nättejä tummanpuhuvine sävyineen, mutta niiden päälle liimatut 3d-hahmot näyttävät tyylittömiltä ja vaisuilta. Kokonaan kolmiulotteisissa taisteluissa ei ole myöskään hurraamista, sillä niin hahmoanimaatio kuin lelumaiset loitsuefektitkin ovat amatöörimäisen näköisiä. Musiikit menettelevät ja monien hissiluritusten seasta löytyy jopa pari ihan hyvääkin kappaletta, jotka korostavat itämaisen mystiikan sävyttämää tarinaa. Koska ääninäyttelijät ovat täysin tunteettomia, olin iloinen siitä, että suurin osa dialogista näkyy pelkkänä tekstinä. Tunnelmaa luovia taustaääniä ei ole nimeksikään ja muutkin efektit ovat mitäänsanomattomia.
Ei enää tuttua ja turvallista
Shadow Heartsin läpäisy kestää noin 30 tuntia, mikä on mielestäni aivan sopiva kesto roolipelille. Sen pitempään tätä tuskin olisi jaksanutkaan pelata, varsinkin kun tarinan taso jatkuvasti heittelehtii kiinnostavan ja kliseisen välillä. Monen tunnin ennalta arvattava puurtaminen saattaa yhtäkkiä saada aivan uusia ulottuvuuksia jonkin odottamattoman juonenkäänteen johdosta, mutta pian seuraakin taas pitkiä ajanjaksoja, joiden aikana ei tapahdu mitään kiinnostavaa. Tallennuspisteitä on nipin napin riittävästi, jotta turhautuminen ei pääse iskemään. Pelin elinikää on valitettavasti kasvattamassa liuta ongelmanratkontaa sisältäviä sokkeloita, jotka suorastaan vilisevät satunnaistaisteluita. Pitkän tahkoamisen jälkeen on usein tiedossa iso pomotaistelu ennen seuraavalle tallennuspisteelle pääsemistä, joten on olemassa riski, että jokin yli tunnin kestänyt sokkelo täytyy koluta uudelleen.
Kokeneelle konsoliropeltajalle peli saattaa silti olla ehkä liiankin helppo, mikäli oikean ajoituksen oppiminen ei tuota ongelmia. Itse kohtasin Game Overin vain yhden kerran koko pelin aikana, jolloin olin jo viimeisessä taistelussa. Kuulopuheiden perusteella pelissä on kuitenkin paljon kätkettyjä aarteita sekä himpun verran vaikeampia piilohirviöitä, joten haastetta ja elinikää pitäisi löytyä ihan riittävästi.
Shadow Hearts on keskinkertainen roolipeli, mutta omaperäiset ideat erottavat tämän perinteisten söpöilypelien kaavasta. Olin iloinen huomatessani, että tekijöillä oli uskallusta rakentaa tuiki tavallisen roolipelin ympärille kiinnostava maailma, jossa tapahtuu sen verran pahoja asioita, että monessa muussa RPG:ssä ne olisi vaiettu kuoliaiksi. Koska pelissä uskalletaan puhua häiritsevistäkin asioista, perinteinen maailmanpelastus ei tunnu niin tylsältä. Mikäli synkät teemat kuulostavat piristäviltä eikä Final Fantasy X tyydyttänyt roolipelinälkää, Shadow Hearts menettelee maittavana jälkiruokana. Varsinkin kun tämän sortin pelejä ei ole liiemmin PS2:lla näkynyt.
