Pallotetut apinat ovat palanneet tällä kertaa Wiin ohjainta hyödyntämään. Saman vanhan idean (ja pienen tynnyrillisen uusia) lämmittää uudelle tasolle uuden ohjauksen merkittävyys. Apinoiden uusi keikuttelu toimii paremmin kuin kymmenenkään pyytä pivossa. Lisäksi uuden ohjaimen käyttöä tutkitaan laajalla valikoimalla minipelejä, joissa Matit ja Maijat pääsevät varsinaisen pääpelin (lue: yksinpelin) lisäksi ottamaan mittaa itsestään ja toisistaan.

Apinapallona luokses pompin

Aiemmin apinapalloiluun tutustumattomille tiedoksi, että tarkoitus on kuljettaa valittu apina erilaisia ratoja pitkin aloituspaikasta maaliin. Jokainen otus eroaa ominaisuuksiltaan hieman toisista ja joissakin kentissä sopivimman apinan valitseminen voi olla viisasta.Tietysti ohut juonikin pelistä löytyy, mutta pääosin vain merkitsemään teoksen alkua ja loppua, joten ei siitä enempää. Matkalla kerätään banaaneja pisteiden ja lisäelämien toivossa. Välillä hypitään rappusia ja seuraavaksi lasketaan kourua pitkin tukka hulmuten. Aika ajoin loikitaan kaiken maailman pyörivien hökötysten ja kääntyilevien laattojen yli varoen putoamasta radalta. Kuolema nimittäin vaanii varomatonta apinaa jokaisen hymyilevän pastellivärin takana. Määräajassa on kaikki tämä tietysti tehtävä tai kunnian kukko ei laula (paitsi hautajaisvirttä korkeintaan). Rautalankaväännöksellisesti homma toimii näin: ohjainta kallistetaan eteenpäin, jolloin apina kipittää myös samaiseen suuntaan. Vasemmalle, oikealle ja sinne päin on menevä myös tuo vekkuli banaanisuu. Hyppyyttäminenkin onnistuu ja monesti kentät pomppimista vaativatkin. Hypyn voimakkuus on suoraan verrannollinen ohjaimen hyppynapin painalluksen voimakkuuteen. Apinamainen keksintö. Hahmoa pystyy onneksi ohjaamaan myös ilmassa, joten hyppely sujuu pääosin ihan omien taitojen mukaan.

Pelin vaikeusaste kapuaa tuttisuille sopivasta tappavan tasaisesti ärräpäät lentoon saaviin sfääreihin. Tekemistä siis riittää. Kahdeksan kenttää jokaista kahdeksaa maailmaa kohden, jokaisen maailman bonus-kenttä ja loppupomo. Näiden lisäksi kaksi lukittua maailmaa sekä 50 minipeliä pitänevät peli-innon yllä suhteellisen pitkään. Jokaisen oma asia tietty on, että kuinka ja kauan joistakin mahdollisten mielipuolisten sadistien luomista kentistä osaa nauttia. Taas kerran kuitenkin muistuttaisin harjoituksen ja mestaruuden välisestä korrelaatiosta. Peli on todella helppo oppia, mutta sarvipäisen vaikea hallita täydellisesti. Kaikkia kenttiä ei paahdeta läpi suu vaahdossa, vaan osassa joutuu seisoskelemaan tyhjänpanttina odottelemassa oikeaa hetkeä etenemiselle. Maltti on valttia ja hiljaa hyvä tulee, sillä vasta, kun rauhallisesti ja keskittyen mahdottomalta tuntuvan radan kimppuun käy - on onnistuminen mahdollista. Sisäistä kiehuntaa kuitenkin odotettavissa. Tiettävästi kukaan ei ole vielä fyysisesti kuollut Apinapalloa pelatessaan, mutta korkeasta verenpaineesta kärsiviä suosittelen pelaamaan varovasti.

Minipelien määrä on suhteessa niiden laatuun. Suuri osa on täyttä kuraa, mutta onneksi joukkoon iloiseen mahtuu myös jokunen helmikin (keskikastista puhumattakaan). Parhaat ideat ja toteutukset ovat ohjaimen kääntelyssä ja tähtäilyssä. Asteroidien ammunta, kilpa-ajo, fps, defender-näkemys, tikanheitto ja niin edelleen. Minipelien laadusta tai laaduttomuudesta on melko turha kitistä, koska kyseessä on kuitenkin ekstra varsinaiseen peliin. On totta, että ekstrojen määrä on näinkin suuri tällä kertaa, mutta ne voidaan eritasoisista virityksistä huolimatta noteerata vain plussana varsinaiseen peliin. Nettipeli olisi ollut mukava lisä, mutta ehkäpä seuraavaan osaan..

Vitkuti vatkuti, hypi, apina, hypi!

Miten hyvä varsinainen peli siis on? Se onnistuu lunastamaan paikkansa, ja tekee sen upean ohjattavuuden avulla hienosti. Graafiselta ilmeeltään apinapallon uusin tuleminen ei häikäise, mutta ei saa myöskään haukkomaan banaania väärään kurkkuun. Peli on siis sitä samaa tuttua, mihin on jo muillakin alustoilla totuttu. Ruudunpäivitys on kaiken kaikkiaan vakaata, eikä mieleeni jäänyt kuin yksi minimalistinen hidastuminen eräässä hektisessä pomotaistelussa. Kameran kanssa saattaa välillä ilmetä ongelmia, mutta ylitsepääsemättömän negatiivisesta piirteestä ei onneksi ole kyse. Musiikit tuovat mieleen tunnelmallisilla kuluillaan Segan klassisten hittien tarttuvat tunnarit. Eritoten alkuperäinen Sonic hiipii vahvasti mieleen näillä mukavilla renkutuksilla. Vaikka kaikki rallatukset eivät tälle erinomaisen nostalgiselle tasolle ylläkään, ovat musiikit leijonan osan vallan mainioita ja peliin sopivia piristysruiskeita. Apinoiden huudahduksetkin sopivat kuin nenä päähän eivätkä muut pelilliset retrokuulutuksetkaan tapa. Ei varsinaista moitittavaa siis tällä alueella.

Vaikka pelin läpitahkoamisen aikaan kirosin ummet ja lammet, että koskaan jälkeen päin en peliin varmasti enää koskisi, huomaan palaavani sen ääreen aika ajoin uudestaan. Ja jo hieman rennommalla asenteellakin. Yksinkertainen voi olla kaunista, mutta tällä kertaa kyseisen pelin yksinkertaisuus on kuitenkin jäänyt jollain tapaa avoimeksi. Tyhjien kolojen tilkitsemiseen olisi kaivannut jotakin täysin uutta tuulta sarjaan. Ehkäpä selkeämpää tasoloikkaa palloilun rinnalle tai muuta vastaavaa. Jokin uusi pelillinen sisältö kuitenkin tuntuisi uupuvan, mutta minkä Monkey Ball: Banana Blitz tekee, tekee se sen hyvin (unohdetaan ne jotkin onnettomat minipelikokeilut). Pääasiallisesti kaikki on silti nähty jo aiemmin, joten varsinaisesti mitään mullistavaa ei ohjauksen ja sen soveltamisen lisäksi ole tarjolla. Pelisarjaan tutustumattomille uusin apinapallo on mahdollisesti mukavan avartava kokemus ja vanhoille konkareillekin oiva haaste omassa rajatussa maailmassaan. Tutustumisen arvoinen tekele siis? Kyllä vain.