Devil May Cry 4, nykyaikaistetumpi osa demonien tappamisesta.... tyylillä.
Sarjaan tutustuttuaan kolmos-osan Special Editionin jälkeen alkoi tietenkin tehdä vähän uudempaa osaa Devil May Cry-sarjasta. Ja tämähän peli sitten piti mennä hankkimaan. Kotiin päästyäni avasin PlayStation 3-järjestelmän ja levy laitettiin sisään. Mitä siis tuli vastaan?
Sanotaan vaikka alkuun että noin 20 minuutin odotus kun Devil May Cry 4 asentaa PlayStation kolmoseni kovalevylle noin viiden gigatavun edestä tavaraa. Oikeasti, tarvitseeko sitä NOIN paljon tilaa? Nojaa, latausajat lyhenevät, kannattaa siis odottaa kerralla kauan niin myöhemmin ei tarvitse odottaa niin kauan. Enää. Koskaan. Kun peli asentaa tiedostoja konsoliin, näytetään taustalla historiaa sarjasta, kolmesta edellisestä pelistä tarinaa, ja hahmojen taustaa.
Sinänsä hyvin ajateltu mutta takaovena toimiikin sitten se että saman pätkän avaa kun läpäisee pelin ensimmäistä kertaa. Miten palkitsevaa, katsoa sama historia-litania läpi(joka vielä toistaa uudestaan loputtomiin, kunnes toisin halutaan) pelin jälkeen kuin ennen sen aloittamista.
Kun viimeinkin asennus on päättynyt, näytölle villellään nopeasti nelonen ja kaiuttimista kaikuu "Devil May Cry...." samalla kun kyseinen teksti ilmestyy ruudulle. Aika aloittaa demonien hävittäminen.
Tarina alkaa eräänlaisen liiton tapahtumasta, mikä voisi muistuttaa jumalanpalvelusta sunnuntaina melko varhain. Uusi pääsankarimme Nero kiirehtii tapahtumapaikalle oikea käsi paketissa demoneita lahdaten lakoon rauhallisen, ehkä jonkinlaisen kuoromaisen kirkkomusiikin siivittämänä. Ei paha, ei paha. Laulatar tuolla areenalla on Kyrie, Neron läheinen ystävä. Heillä synkkaa aika hyvin ja siitä tulee melkeinpä keskeinen osa peliä.
Noniin, nyt tässä vaiheessa laulut on laulettu ja vanha (papparainen) Sanctus, Hänen Pyhyytensä nousee alttarille ja alkaa pitämään puhetta(saarnaa) legendaarisesta Spardasta joka aikoinaan pelasti ihmiskunnan demoneilta, mutta joutui itsekin demonien mukana loukkuun, löytyihän häneltä demonin veret suonistaan myös.
Hetken päästä tämän Spardan toinen pojista ilmestyy kattoikkunan lävitse. Sirpaleet lentävät, ja puheenpitäjä ammutaan. Devil May Cry veteraanit tunnistivat henkilön kaukaa - Kyseessä on vanha kunnon Dante. Ja tästähän soppa syntyy kun Nero päättää tehdä asialle jotain.
Viimeistään nyt veteraani-pelaajat toteavat että vanha kunnon Dante ei olekaan pääosassa, vaan tämä uutukainen Nero.
Toiminta alkaa, ja veteraanit tuntevat olonsa (melkein) kotoisaksi. Ensimmäistä peluu kertaa varten Capcom väsäsi pien-muotoisen tutoriaalin jossa käydään ampumiset, lyönnit ja liikkumiset läpi.
Ohjaus on mielestäni erinomainen, sopiva tämän kaltaisille toimintapeleille ja ainakin omille näpeilleni sopivat kuin kolikko automaattiin. Kolmiosta hakataan miekalla, neliöstä ammutaan, X-napista hypätään, analogi tateista liikutaan ja käännetään kameraa, takanapeista lukitaan vastustajaan, ladataan miekan voimakkuutta ja muututaan voimakkaampaan, pahoalis-muotoon.
Jälkimmäinen ominaisuus on Devil May Cry-pelaajille tuttu juttu. Nero pahoalisen voimia ja on näin ollen nopeampi ja voimakkaampi. Tämä tietenkin kestää vain niin kauan kun kyseisessä paholais mittarissa riittää energiaa polttamaan.
Nerolla ei ole vaihdettavia aseita, mutta pystyy tekemään jotain muuta. Miekkaa voi ladata vasemmasta takanapista, mutta tyytyy vain kävelemään. Ladatusta miekasta on tietenkin enemmän voimaa purettavaksi vihollisiin. Myös Neron tulivoima koostuu vain yhdestä pyssystä, tosin tämä on kaksipiippuinen ja myöhemmin sitäkin voi ladata voimakkaampia rysäyksiä varten.
Graafisesti peli on juuri sopivaa next-gen-HD-kamaa, eikä rakeista meininkiä ainakaan päällepäin näy juuri yhtään. Sähköstä pursuava örkki suorastaan PURSUAA elektrisyyttä, ja vieläpä itse monsteri tärisee aika lailla. Se saa näyttämään tosi uhkaavalta. Rekvisiitta toimii ihan mallikkaasti, vaikkakaan en itse keskittynyt varsinaisesti yksityiskohtiin(toiminta yleensä piti kiireessä ja halu päästä eteenpäin tuppaa kasvamaan. Aina.), mutta ainakaan elottomiksi ei voi sijainteja moittia, paitsi pelin ensimmäisen tapahtumapaikan kaupunkia.
Ja peli ei juurikaan hidastele tai nyi vaikka kentällä vallitsee hirveä kaaos. Jossain välissä saatoin nähdä pientä nykimistä mutta se ei ainakaan häirinnyt pelaamistani.
Hahmot eivät ole mistään tylsimmästä päästä ainakaan, ellet sitten mieti tuota vanhaa Sanctus-papp(ia)a. Nerolta sujuu huumorin heitto ja onkin ehkä hieman pahasuinenkin, joista lause "vedä *sinne-tai-tänne*" paistaa Neron luonne eniten. Toinen, tuttu päähenkilö Dante myös taitaa huumorin heiton, mutta on aikuistunut aika lailla ja naismaussaan ei ainakaan ole vikaa, mikäli alkuperiinsä on uskominen. Loput löytyvät kyseistä liitosta, joka on tarinan kannalta iso osa pelistä. Toki Dante toi mukanaan pari tuttavaakin... hyvän näköistä seuraa... Useimmiten hahmot ovat "yksi-lauseisia" puheluissa, mikä on kovin yksinkertaista, mutta kuitenkin viihdyttävää.
Noin puolessa välissä pelaaja saakin Danten puikkoihin. DMC3:n Danten repertuaarien muistavat pelaajat joutuvat pahemman kerran pettymään jo pelkästään aseitten vähyydestä mutta niitten mukana tulevista liikkeistä. No, ainakin yksi ase(vanhan Rebellion-miekan lisäksi) herätettiin henkiin, tosin eri näköisenä ja nimenä. DMC3-pelaajat tunnistavat tyylin varmasti. Tyyleistä puheenollen nyt Dante pystyy käyttämään DMC3:sta tuttuja tyylejä(Trickster, Swordmaster, Gunslinger ja Royal Guard) tyylejä, mutta nyt myös pystyy vaihtamaan näitä tyylejä lennossa. Nähtävästi se mikä menetetään aseissa, saadaan tyyleissä. Tämä tuokin uutta tuulahdusta Danten purjeisiin, sillä enää ei tarvitse toimia yhden tyylin orjana kerrallaan. Mutta yksi asia jäi harmittamaan: Miksei tässäkin pelissä tehty kuin kolmos-osan Special Editionissa - Kaksi erilaista pelattavaa hahmoa, molemmilla voi läpäistä kaikki nuo 20 tehtävää jokaisella vaikeusasteella? Se olisi mielestäni ollut nautinnollisempaa ja ennen kaikkea lisännyt uudelleenpeluu arvoa tuhottomasti.
Pelin avain-tekijät ovat yhdistelmähyökkäykset ja niistä tulevat tyylipisteet. Pelin pääpaino onkin taisteluissa, ei niinkään aivonratkonta hommissa, mitkä lähinnä tasapainoittaa toiminnan paljoutta(yritys hyvä kymmenen). Taisteluitten aikana peli kannustaa pelaajaa mätkimään vaihtelevasti mikä taas tietää enemmän pisteitä jos pystyy lahkoamaan vihollisia tyylillä. Tyylimittari pitää laskua sen-hetkisestä tyyli-arvosta. Siinä missä kirjaimet C ja B ovat helposti saavutettavissa, ovat taas S, SS ja SSS-arvot vaikeampia saada. Peli vaatii pelaajalta yhä enemmän ja enemmän ja paremmin. Pelin motto voisikin olla "vaihtelu virkistää". Tehtävien lopussa aina saadaan näytölle lopputulokset ja lopullinen tuomio. Mikäli sai huonon arvosanan ensimmäisellä kerralla, voi aina uudelleen pelata samat tehtävät uudestaan(jos haluaa) mitkä on jo vetänyt läpi. Parempien arvosanojen perässä tietysti.
Ohimennen voisi pomotaisteluista muutamalla sanalla heittää. Ne ovat ihan meneviä, mutta osa niistä kohdataan useampaan kertaan. Eikö olekin luovaa? Itse en pidä niistä yhtä paljon kuin DMC3: Special Editionin pomotaisteluista, mutta ei nämäkään mitään lasten leikkiä ole.
Capcom todellakin uskaltaa tehdä vaikeita, tai edes haastavia pelejä kaikenmaailman nykyisen pulla-mössö meiningin keskellä. Jo pelin toinen vaikeusaste Devil Hunter tuotti paljon ongelmia, ja sitä seuraava vaikeusaste, Son of Sparda. Esineitä kulutetaan tiuhaan tahtiin, ja hinnat nousee aina kun niitä yrittää ostaa ja samojen kombojen takomisesta ei tyylipisteitä irtoa. Peli ei myöskään anna varsinaista suunta-viittaa. Peli siis rankaisee epäonnistumisista viimeisen päälle, myöskin jos yritätä jatkaa viimeisimmästä check pointista. Mieleen tulee ihan Japanin oma kulttuuri missä vain onnistuminen ja menestyminen sallitaan. Itse asiassa tällainen meininki on plussaa. Ainakin "paatuneille pelaajille".
Äänimaailma on hyvää kuunneltavaa. Voin vannoa kuulevani veden loiskintaa laiturilla ja tunturimaista tuulta lumessa laahustaen. Pää taisteluteemat ovat ihan hyvää, rock-hevimäistä ja muutenkin musiikki yleensä saa aivan fiiliksiin jotta demonien lahkoaminen olisi mukavampaa. Ja sen se tekeekin.
Ääninäyttely on mielestäni hyvin tehtyä, ja aiemmin mainittiinkin huumorin hyvästä laadusta. Ääninäyttely on tehty hyvin, ja melkein vakuuttavastikin. Miinusta tulee siitä ettei PlayStation 3-versiossa voi kuunnella omaa musiikkia. Itselleni ainakin Neron ja Danten huudahdukset iskee kuin nyrkki silmään.
Useimmiten yksinpelejä hommattaessa mietitään onko se oikeasti sen 60 euron arvoinen. Kun sen on kerran vetänyt läpi, sillä voi heittää vesilintua melkeinpä. Devil May Cry 4:ssa avattavat vaikeusasteet ja arvosanojen korottaminen on pelaamisen jälkimausteet ja suola. Paatuneimmat tahkoavat itselleen jokaisesta tehtävästä S-rankin(mikä on siis paras). Ihan itsestään se on kiinni.
Kaikenkaikkiaan Devil May Cry 4 on laatupeli, pelasit sitä sitten XBox 360:lla, PlayStation 3:lla tai tietokoneellasi. Grafiikat, pelattavuus, äänimaailma ja (ennenkaikkea) haastavuus ja uudelleenpeluarvo ovat kohdillaan. Pelistä kuitenkin mielestäni puuttuu jotain muuta, mikä teki taas Devil May Cry 3: Special Editionista lähestulkoon täydellisen. Jotain oleellista tai ei niin oleellista... Ainakin kahden eri hahmon omat tilat jäivät piinaamaan... Joka tapauksessa hieno toimintapaketti jota ei pitäisi jättää väliin.
