Vaikeustasollaan haistatteleva Demon’s Souls ja sen seuraaja Dark Souls onnistuivat luomaan kannattajakunnan, jota Deck13 Interactive on päättänyt ryhtyä kosiskelemaan. Saksalaisen kehittäjän koodailema Lords of the Fallen lainaa aineksia häpeilemättä uskaltaen myös puuttua esikuvansa joihinkin typeryyksiin. Lopputulos ei ole aivan yhtä sietämätön kuin pelaajansa väkivaltaisesti takaapäin ottava Dark Souls. Silti Lords of the Fallen on selvästi tietynlaisen kohderyhmän tuote.

Tarinaa ei kummoisesti avata. Aluksi pitää valita kolmesta taikaerikoistumisesta mieleisensä ja tähän sopivat aloitusvarusteet siihen päälle. Sitten ollaankin jo etenemässä lineaarista polkua kaikenlaisten örvödemonien uhkaamana. Päähenkilö Harkyn on uuden mahdollisuuden saanut rikollinen, jonka tehtävänä on piestä pahikset. Arvostan tekijöiden tarkoitusta olla kertomatta liikaa. Tämä nimittäin rohkaisee pelaajaa ottamaan selvää asioista kaikenlaisia kirjakääröjä lukien ja keskusteluja käyden. Toisaalta taas pitäisi olla edes jotain, jolla motivoidaan jatkamaan eteenpäin tai ylipäänsä aloittamaan.

Lyhyen aloitusvideon jälkeen toiminta alkaa välittömästi. Ensimmäinen vihulainen toimittaa opastusosion virkaa, mutta toisen vastaantulijan kanssa voi jo lähteä henki. Peliin perehdyttäminen on kaikin tavoin vitsi, sillä alkeistoimintoja lukuun ottamatta melkein kaikki on opiskeltava itse. Toimiihan se näinkin, mutta ehkä olisi kannattanut jättää koko alkuopastus pois, jos kerran aikomuksena ei ollut tehdä sitä kunnolla.

Taistelu on hidastempoista ja pitkäpiimäistä. Harkynin liikkumista ei voi parhaalla tahdollakaan sujuvaksi luonnehtia, jolloin iskujen ennakoiminen on erittäin tärkeää. Soturipoju myös väsyy varsin nopeasti, jota ilmaistaan erillisellä energiamittarilla. Tällaisen ylimääräisen palkin jatkuva huomioiminen hidastaa toimintaa entisestään. Parhaimmillaan tappelut muodostuvat rytmikkääksi vuorotteluksi torjuntojen, miekanpistojen ja väistöjen seuratessa toisiaan. Pahimmillaan - eli varsin usein - taistellaan huonosti toimivan kameran kanssa ja katsellaan game over -ruutua muutaman epäonnistuneen väistön jälkeen. Tällaista pelimekaniikkaa joko rakastaa tai inhoaa. Lords of the Fallenissa sitä on syytä rakastaa, koska taistelut muodostavat leijonanosan kokonaisuudesta. Niitä muita palasia ovat roolipelielemementit, ajoittaiset valintatilanteet ja maailman tutkiminen.

Hahmonkehitys on sanalla sanoen erikoinen. Pelaaminen kartuttaa kokemuspisteitä, mutta tämä itsessään ei vielä auta mitään. Pojot täytyy tallettaa pankkiin eli käydä jollakin sinne tänne sijoitetuista tallennuspisteistä. Saadun kokemuksen voi sitten jakaa joko loitsujen tai omien voimien kehitykseen. Mitä enemmän kokemuspisteitä on kannossa, sitä enemmän pojoja kertyy ja sitä parempia löytyvät varusteet ovat. Toisaalta hengen lähtiessä koko potti katoaa ja pisteet täytyy käydä poimimassa takaisin kyytiin juuri siitä paikasta, johon edellisellä kerralla jäi. Järjestelmä on tarpeettoman monimutkainen lisäten lähinnä turhautumista peli-ilon sijaan. Jo kerran piestyt viholliset ilmestyvät varsin nopeasti takaisin, mikä mahdollistaa grindaamisen eli kokemustason kartuttamisen samoja alueita nuohoamalla. Näin ollen pelissä eteneminen vaatii lopultakin vain kärsivällisyyttä. Vaikeustasoja ei sitten valita, koska peli on itse valinnut sen pelaajan puolesta ja niitä on vain se yksi ja ainoa.

Kaikki vastaantulijat eivät onneksi ole vihamielisiä. Heidän persooniaan ei muun tarinan tavoin kummoisesti avata, mutta onneksi ääninäyttely on tehty laadukkaasti. Näin ollen keskusteluja seuraa mielellään, koska dialogi paljastaa joitakin palasia pelimaailman taustatarinasta. Silloin tällöin tehdään pieniä valintoja, jotka eivät kuitenkaan vaikuta juuri muuhun kuin saavutuspisteiden avaamiseen. Peli on rakenteeltaan varsin lineaarinen. Tieltä voi poiketa oikealle tai vasemmalle, mutta lopulta vain yksi polku johtaa eteenpäin. Lords of the Fallen pyrkii siis luomaan valinnanvapauden illuusion siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ihmisäänien lisäksi muukin audiosuunnittelu on laatutyötä. Tuulen suhina, haarniskan kalahtelu ja takassa roihuavan tulen räiskyntä saattavat tuntua pikkujutuilta, mutta juuri tällaiset yksityiskohdat tekevät pelin maailmasta elävän. Musiikki on perinteisen klassista ja mahtipontista. Joskus pitää ihan pysähtyä aloilleen kuuntelemaan, koska varsinaisen toiminnan keskellä ei laatusointuihin ehdi kiinnittää huomiota. Graafinen ulkoasu on värikäs, yksityiskohtainen ja vaikuttava. Harmillisen suuri osa pelistä kuluu ahtaiden sisätilojen koluamiseen, mutta ulkoilmassa astellessa kannattaa lepuuttaa silmiään maisemissa. Millään tavalla persoonallisesta maailmasta ei silti ole kyse: samanlaista kattausta on pelaajille tarjottu jo vuosikausia. Rikkana rokassa on myös ruudunpäivityksen nykiminen tiukoissa paikoissa.

Lords of the Fallen vaatii aivan tietynlaisen ajattelumallin pelaajaltaan. Hyveiksi luetaan masokismi, loputon kärsivällisyys ja motivaatio etenemiseen, vaikka ei edes tietäisi miksi niin tekee. Hidastempoisen taistelumekaniikan fanittaminen on ehdottoman pakollista.