Bethesdan kehuja kerännyt The Elder Scroll: Skyrim sai kesäkuun lopulla laajennusosan Dawnguard, joka on vielä toistaiseksi Xbox 360:n yksinoikeus. Muun median tapaan vampyyrivillitykseen sinkoutuva Dawnguard ei suinkaan esittele Edwardin ja Jacobin välistä soidintaistelua vaan keskittyy muinaisen vampyyri Harkonin paluuseen. Aikeina terävien kulmahampaiden ruhtinaalla on pimentää Aurinko ja saattaa Tamrielin valtakunta ikuiseen pimeyteen. Pelaajan tehtävänä on astua joko epäkuolleiden rinnalle eläviä sortamaan tai näitä vastaan Dawnguard-vampyyrinmetsästäjien riveihin.

Kamaripolitiikkaa

Dawnguard tuo ikiaikaiset vampyyrikuviot suoraan osaksi emopeliä. Tehtäväketju alkaa heristelemällä korvia paikallisväestön keskuudessa, jolloin käy ilmi, että vampyyrinmetsästäjät hakevat riveihinsä uutta verta. Jylhien maisemien keskellä kohoava Dawnguard-linnake on alustettu takaisin toimintakuntoiseksi, mutta ennen kuin tukikohtaa ennättää kohentaa entiselleen, on pelaaja jo valinnan edessä. Muinaisen luolan kätköihin vangittu vampyyrineitonen kantaa selässään Vanhimpien kääröä, ja vapaudesta kiitollinen kaunokainen vie pelaajan suoraan Harkonin eteen. Käydyn keskustelun lopputulos päättää lopulta sen, seurataanko seuraavan noin kymmenentuntisen juoninäytelmän setvimistä epäkuolleiden vai ihmisten puolelta.

 

Valitsi kumman puolen tahansa säilyy juoni pääosin identtisenä. Eroavaisuudet jäävät lähinnä sivutehtäviin. Vanhimpien kääröjen ympärille rakentuva kerronta tuntuu monin paikoin emopelin kanssa identtiseltä samoilulta, jossa tutuiksi käyvistä luolastoista kerätään milloin mitäkin. Esitellyistä hahmoista vähänkään mielenkiintoa herättävä tuttavuus on vanhempiensa pelinappulaksi joutuva vampyyrineito Serana, kun taas varsinaiset riitapukarit Harkon ja dawnguardilaisten Isran ovat lähes toistensa kopioita omassa sokeudessaan aatteelle. Peli jättääkin monin paikoin toivomisen varaa kerrontansa suhteen.

Uusin eväin sotaan

Tarinaa suurempaan osaan nousevat laajennuksen tuomat lisät. Mukana tulevista haarniskoista ja aseista ainoa joukosta erottuva kapistus on varsijousi, joka ei tosin liioin poikkea jo entuudestaan tutusta jousipyssystä. Pidemmän latausajan vastapainoksi jalkajousella pystyy ampumaan välittömästi ensimmäisen vasaman kohteeseen ilman viritystä. Kahdesta laajennukseen varta vasten tehdystä kokonaan uudesta alueesta Oblivionin ulottuvuuteen sijoittuva Soul Cairn on kaksikosta mainostetumpi. Purppuran värillä sävytetty sielujen autiomaa jää tosin visuaalisesti vaisuksi myöhemmin nähtävään valtavien vesiputousten ja jäätiköiden peittämään laaksoon verrattuna. Yhteistä paikoille ovat näiden valtavuus ja kartattomuus.

 

Makoisimmat herkut jaetaan kulma- ja torahampaiden ystäville, sillä uusi vampyyrilordi ja entuudestaan tuttu ihmissusi saavat omat taitopuunsa kehitettäväkseen. Päiväsaikaankin kuolemaa kylvävä vampyyri on tosin täysin ylivoimainen ilmestys, jonka aluevahinkoa tuottava elinvoimanriisto pitää ilmassa leijuvan siivekkään elävien kirjossa vaikka keskellä Solitudea. Dovahkiin nostetaan myös nimensä veroiseksi uudella huudolla, joka loihtii avuksi taisteluihin ikioman lohikäärmeen. Konsolipelaajille laajennus lisää viimein myös ratsun selässä käydyn taistelun.

Dawnguard tuo reilusti pelattavaa ja sisältöä mutta jää siitä huolimatta hivenen vaisuksi kokemukseksi. Vajaa kymmentuntinen juoni jää monin osin turhan yhdentekeväksi ja tarjoaa muistettavaa vain harvakseltaan. Kokonaisuus nousee vain vaivoin kannattavuuden yläpuolelle, mutta toisaalta ainoastaan laajennuksen mukana tulevia lisäominaisuuksia on mahdoton saada konsoleille ilmankaan.