Kolmen tunnin perusteella Stranger Than Heavenissä on potentiaalia mestariteokseksi
KonsoliFIN kävi Lontoossa katsomassa, miltä Ryu Ga Gotoku Studion hartaasti odotettu harppaus Like a Dragon -sarjasta näyttää. Gamescomissa nähdyn demon perusteella odotukset olivat varovaisen optimistiset, mutta varautuneet. Kolmen tunnin jälkeen superlatiiveja on vaikea pidätellä.
I found a place that I can call home
SEGA on varannut esittelyä varten vanhan pubin Lontoon eteläisestä kaupunginosasta, joka on kääntynyt yön aikana muistuttamaan Kokuran kaupungista löytyviä jazz-kuppiloita. Sisällä odottavat livebändi, ramenia ja kasa pelikoneita, joilla pääsemme testaamaan pelin kolmea ensimmäistä osiota laajemmin kuin kukaan muu kehitystiimin ulkopuolella. Gamescomissa nähty demo, jonka vastaanotto oli enemmänkin haalea kuin innostunut, on kuin kaukainen muisto. Siitä puhutaan korkeintaan ohimennen ja vain mainitsemalla, että asiat ovat parantuneet merkittävästi.
Toinen pelin ohjaajista, Mikonobu Abe, alustaa tilaisuuden kulun ja pääsemme aloittamaan.
Stranger Than Heaven on epookki, joka kattaa yli 50 vuotta Japanin historiaa maahanmuuttaja Makoto Daiton näkökulmasta. Tarinan alkaessa Daito paikoilee poliiseja San Franciscon kujilla, etsien piilopaikkaa varmalta kuolemantuomiolta rikoksesta, johon hän on syytön. Kahakoiden jälkeen hän ajautuu Arcadia-nimiselle troolarille, jonka kapteeni, Orpheus (Snoop Dogg), ottaa Daiton siipensä alle oppipojaksi.
Ensimmäiset hetket kertovat paljon Ryu Ga Gotoku -studion uudesta visiosta. Siinä missä Like a Dragon -sarja otti vaikutteita japanilaisesta pop-kulttuurista ja paikallisesta kulttuurista, Stranger Than Heaven on kahden maailman kasvatti, mikä näkyy sekoituksena italialais-amerikkalaista elokuvaperinnettä ja musiikkilajityyppien vapaata uudelleenmiksausta.
Daiton paetessa kujia pitkin kohti satamaa, pelin alkutekstit vyöryvät hitaasti ruudulle. Jostain kuuluu etäistä swing-musiikkia ja ikkunoiden kautta näemme kajastuksen maailmasta, johon Daitolla ei ole mitään asiaa. Pelimekaniikat tukevat kerrontaa: terveysmittari näyttää vinyyliltä ja sitä parantavat esineet ovat itsekäärittyjä röökejä tai halpoja paukkuja. Mieleen muistuu Sergio Leonen upea Once Upon a Time in America tai Francis Ford Coppolan toinen Kummisetä -elokuva, jonka alussa nuori Vito Corleone ottaa ensiaskeleet kohti tulevaa New Yorkin Ellis Islandilla.
Samalla on yllättävää, miten vahvasti Stranger Than Heaven rikkoo raja-aitoja kulttuurien välillä. Snoop Dogg on suorastaan hämmentävän sopiva lisäys tarinaan, vaikka sitä ei odottaisi. Hänen laivansa, Arcadia, viittaa kuuluisaan latinankieliseen lauseeseen, jossa kuolema toteaa: Et in Arcadia ego. Jopa paratiisissa on kuolemaa.
Hahmot kantavat mukanaan vaikutteita kaikesta, mitä ovat nähneet ja kokeneet, ja kulttuurien yhteentörmäys nähdään pelimekaniikassa niin taistelutyyleissä kuin dialogissa. Kaikki puhuvat omia kieliään, minkä ansiosta keskustelut ovat tietoisesti katkonaisia ja vaikeita. Jokaisesta hetkestä paistaa läpi tarkkaan harkittu kokonaisuus, joka haastaa pelaajat kerta toisensa jälkeen miettimään kaikkea sitä, mikä yhdistää meidät ihmisinä.
Tore down the gates, took all my pain and made a weapon
Demo hyppää ajassa eteenpäin muutamalla vuodella. Olemme Kokuran kaupungissa vuonna 1915. Ensimmäinen maailmansota on juuri takanapäin ja Japani on hitaasti, mutta vihamielisesti avautumassa lännelle. Daitoa kohdellaan erityisen huonosti, sillä hän edustaa kaikkea, mikä pelottaa eristäytynyttä saarivaltiota. Kaduilla ohikulkijat sylkevät hänen jalkoihinsa ja kutsuvat häntä haukkumanimellä "keitou", karvainen muukalainen.
Uudistuvassa maailmassa on kuitenkin mahdollisuuksia jopa muukalaisille. Daito löytää paikkansa Yashima Trading Company -nimisestä lafkasta, josta muodostuu maan ensimmäinen Yakuza-organisaatio. Ajan myötä Daito saa tehtäväkseen vakoilla kaunista Tae-neitoa, johon kilpailevan klaanin yksi johtohahmoista on ihastunut. Asiat eivät kuitenkaan mene ihan nappiin, sillä Tae ja Daito rakastuvat toisiinsa, mistä syntyy Stranger Than Heavenin ensimmäinen, muttei suinkaan ainoa suuri draamankaari.
Näissä narratiivisissa hetkissä näkee, miten pitkälle Ryu Ga Gotoku on tullut vuosien saatossa. Vaikka Like a Dragon -sarja on omalla tavallaan mahtava, se perustuu vahvasti pantomiimille ja ylilyödylle draamalle. Stranger Than Heaven lainaa enemmän legendaarisen ohjaajan Kinji Fukasakun tai Tadashi Sawashiman tyyleistä. Heidät tunnetaan romantisoimattomasta tavastaan kuvata Yakuzan alkuvaiheita Japanin historiassa. Väkivalta ja teot ovat kauhistuttavia, vaikka jokaisen hahmon kohtalo käy sydämelle. Elokuvat kuten Battles Without Honor and Humanity tai Life of Hishakaku ovat selkeitä inspiraatioita pelille, joka sikiää Ninkyo Eiga (ritarilliset yakuzat) -lajityypistä.
Erityisesti Taen kohtaaminen sykkii upeaa kerrontaa, jossa Ryu Ga Gotoku antaa kasvojen animaatioiden ja hiljaisten hetkien kertoa enemmän kuin dialogilla pystyisi. Taen ja Daiton suhde on koskettava ja traaginen jo nyt, vaikka siitä pääsee näkemään vain lyhyen pätkän.
Men come and go, but few leave a prayer
Vuodet vierivät ja Daito ajautuu Kuren kaupunkiin vuonna 1929. Kukaan ei enää sylje häntä päin. Monet vaihtavat eri puolelle katua tai laskevat katseensa hänen tullessaan vastaan. Muutamat kutsuvat häntä pomoksi. Maailma on muuttunut ja tyylit sen mukana. Japanin Meiji- ja Taisho-perinteet ovat katoamassa. Showa-aikakausi on alkanut, eikä toinen maailmansota ole vielä uhkana. Jälleen kerran Stranger Than Heaven salpaa hengen käsittämättömän hienolla aikalaiskuvauksella, joka saa ajan virran tuntumaan käsinkosketeltavalta.
Tässä osiossa Daito pääsee tutkimaan kaupunkia vapaasti. Like a Dragon -sarjasta tutut sivutehtävät ovat hyvin edustettuja, ja Daito voi esimerkiksi tuhlata aikaa eri uhkapelien tai alamaailman tappeluiden kanssa. Ohikulkijat tarvitsevat apua, ja pienet kohtalot muodostavat isoja virtoja. Daito voi myös ostaa eri aikakausille sopivia kameroita, joilla dokumentoida elämäänsä. Tämä antaa upean tunteen eletystä elämästä, joka sai minut herkistymään, kun tajusin, miten paljon yksi valokuva merkitsee, kun tarina jatkuu vuosikymmeniä tulevaisuuteen. Ajan myötä niitä voi katsoa ja miettiä, miten pitkälle sitä on tullut tässä fiktiivisessä maailmassa.
Mekaniikat valokuvauksen ympärillä ovat myös hauskoja. Vanhalla kameralla ei noin vain näpsitä mitään. Jokainen kuva pitää miettiä tarkkaan, sillä filmi on kallista ja se pitää vielä käydä kehittämässä. Huonotkaan kuvat eivät kuitenkaan tunnu pettymyksiltä. Ne muistuttavat entistä vahvemmin hetkestä, jonka halusi ikuistaa.
Tämän ohella Daito kerää vaikutteita ja inspiraatioita maailman eri äänistä, kulttuureista ja tapahtumista bändeille, joita hän ohjaa kohti menestystä. Showman-osio tarinasta on kuin oma pelinsä, jossa luodaan kokonaisuuksia, rytmejä ja tyylejä niille sopiville artisteille, buukataan keikkapaikkoja ja lopulta manageroidaan koko esitystä aina valoista lähtien. Monipuolisesta kokonaisuudesta nähtiin vain pieni osa, mutta se vakuutti hetkessä, kun pääsin luomaan jazzahtavan version When the Saints Go Marching In -biisistä artistille, jonka vokaalit eivät hetkessä mitenkään tuntuneet sopivalta alkuperäiselle swing-versiolle.
Stranger than heaven
Demossa päästiin näkemään vain kolmea tarinaa viidestä kaupungista ja ajasta, joista viimeinen sijoittuu sotavuosien Osakaan, vuoteen 1943. Japani on pahan paikan edessä. On vain ajan kysymys, kun sota kääntyy heitä vastaan. Daito jatkaa kuitenkin nousukauttaan. Ihmiset kaipaavat viihdettä ja jotain, mikä saa heidät ajattelemaan mitä tahansa muuta edes hetkeksi. Maahanmuuttajasta on tullut elintärkeä osa entisen pääkaupungin sykkivää viihdekeskusta.
Like a Dragon -sarjasta tutut satunnaiset taistelut ovat yhä osa Stranger Than Heavenin DNA:ta, mutta toisin kuin Gamescomissa nähdyssä demossa, nyt ne tuntuvat huomattavasti paremmilta. Vaikka torjunnat ja hyökkäykset yhä hyödyntävät kaikkia ohjaimen ylänappeja, ohjaus ei ole läheskään niin tahmaista tai hidasta kuin vielä pari kuukautta sitten. Ryu Ga Gotoku on selvästi viettänyt paljon aikaa hienosäätäen jokaista osa-aluetta, sillä nyt taistelu on suorastaan nautittavaa ja nopeatempoista rökitystä, varsinkin kun siihen tottuu.
Tästä huolimatta on selvää, että Stranger Than Heaven haluaa olla paljon enemmän kuin pelkkä toimintapeli. Se on sekoitus rooliseikkailua, immersiivistä simulaatiota, tarinavetoista melodraamaa ja rakkauskirjettä musiikille, joka elää ajan ja paikan tuolla puolen. Tyylilajit on tehty rikottaviksi, eikä kukaan voi sanella, miltä maailman pitäisi näyttää tai kuulostaa.
Kolmen tunnin jälkeen olin valmis uppoutumaan tähän maailmaan viikkokausiksi. Kaikki odotukseni ja pelkoni osoittautuivat vääriksi, eikä kukaan ole varautunut siihen kunnianhimoon, josta Stranger Than Heaven on tehty. Sillä on potentiaalia vaikka miksi, mutta aloitetaan vaikka yhdestä ensi vuoden parhaista peleistä.
Kiitos SEGAlle kutsusta, lennoista ja majoituksesta.
Kirjaudu sisään osallistuaksesi keskusteluun.