Odotukset ovat tulevaisuuden pahin vihollinen
Kun puhutaan Zero Paradesista, on pakko puhua Disco Elysiumista.
Se ei ole reilua, eikä ZA/UM tee tästä yhtään sen helpompaa. Studion uusin tuotos on DNA-perimältään hyvin samanlainen kuin heidän vuonna 2019 ilmestynyt ja lajityyppiä mullistanut debyyttiteos, joten ne tuntuvat rinnakkain verrattuna kauan kadonneilta sisaruksilta. YouTubessa ja muualla nojatuolianalyytikot ovat jo päättäneet, että Zero Parades on vain kalpea ja hutera jäljitelmä kaikesta siitä, mikä teki Disco Elysiumista hitin.
Ensimmäisten tuntien aikana en päässyt eroon tuosta tunteesta. Jokaista klikkausta ja askelta pelissä säesti sama turhautuminen: ”Ei tämä tunnu samalta.” Mutta se on tarkoituksellista. Tämä on ja ei ole sama kokemus. Kaikkialta kajastaa viipyilevä tunne siitä, että annoimme jonkin täydellisen asian lipua sormiemme välistä. Nyt meidän on elettävä loppuikämme miettien, miten asiat olisivat voineet mennä. ”Paluuta” (Le Retour) ei tapahtunut.
Zero Parades: For Dead Spies nojaa tähän tunteeseen, ja mitä enemmän vietän sen parissa aikaa, sitä nerokkaammalta se tuntuu. Elysiumin varjoa ei pääse pakoon, joten miksi emme syleilisi epäonnistumista?
Häilyvä ja kiehtova maailma
Tästä Zero Parades alkaa: pohjalta. Päähenkilömme on Hershel, koodinimeltään Cascade, epäonnistunut agentti, joka toisessa elämässä antoi tiiminsä kantaa seuraukset pieleen menneestä tehtävästä. Hän on ollut poissa Oopperasta, tämän maailman vastineesta vakoojien todellisuudelle, yli kymmenen vuotta. Sinä aikana maailma ei ole muuttunut paremmaksi. Kuin tyhjästä vallanpitäjät raahaavat Cascaden takaisin pakkasesta. Eikä kestä kauaa, kun katastrofit seuraavat perässä.
Kuten Discossa, heräämme hotellihuoneesta epäonnistumistemme jäänteiden ympäröimänä. Kumppanimme, koodinimi Pseudopod, makaa katatonisena nojatuolissa. Hän on poissa, pyyhitty, tai jotain vielä pahempaa. Puhelin soi ja toisessa päässä oleva ääni ilmoittaa tehtävän olevan ohi. Cascaden on palattava kotiin välittömästi. Jokin on pielessä, mutta et tiedä mikä.
Välittömin ero Discoon on se, ettei Cascade ole Harry. Hän on järjissään ja hän tietää tarkalleen, millainen hirviö hän on. Tästä huolimatta häntä vastustavat voimat ovat paljon suurempia, vaikeasti tavoitettavia ja kuolettavampia kuin Discon karu todellisuus. Täällä ei ole eteeristä Pale-ilmiötä tai yhteyttä tuonpuoleiseen, mutta se ei tarkoita, etteikö eksistentiaalista uhkaa olisi olemassa. Vakoilun maailmassa mikään ei ole sitä, miltä se näyttää.
Mitä syvemmälle Cascade pakenee Portofiron maailmaan, sitä paradoksaalisemmaksi kokemus muuttuu. Tietyt visuaalit ovat niin lähellä Victor Rostovin ikonista taidetta, että ne tuntuvat kauniilta jäljitelmiltä. Toisaalta hahmoissa on kaukaisia kaikuja heidän Disco-vastineistaan – kuten kaksi riitelevää entistä pilottia, jotka kuluttavat päivänsä alkoholin ja nostalgian huuruisessa sekamelskassa.
Mutta sitten puhut asioiden virtaan joutuneiden ihmisten kanssa, ja tunteet erkanevat toisistaan. Siinä missä Disco oli melankolinen ja haikea ylistyslaulu sille, mikä oli ja mitä ei koskaan tullut, Zero Parades on vihainen, epäluuloinen ja kihisee halusta polttaa koko paska maan tasalle.
Se on visio kylmästä sodasta, joka ei koskaan päättynyt. Mikä ei ole kovin kaukana maailmasta, jossa elämme tänään. Sen tapahtumapaikka on jossain, joka muistuttaa Euroopan mannerta kuin se oli ja ehkä tulee olemaan.
Portofiro on sekoitus kulttuureita, jotka takertuvat entiseen itseensä hyperkapitalistisessa helvetissä, jossa pehmeä valta imeytyy sisään popkulttuurin kautta. Lapset katsovat tuontiohjelmia ja omistavat elämänsä taitavasti brändätylle krääsälle. Kaikki on digitalisoitua, mitä vastaan jotkut kapinoivat ympäröimällä itsensä fyysisellä medialla. Piraattilähetykset levittävät viestiä kapinasta, ja painetulla sanalla on enemmän arvoa kuin koskaan aiemmin.
Se on huumaannuttava ja täysin eheä kokemus, jonka tunnelma on käsinkosketeltava. Uppouduin Portofiroon sekunneissa. Kuten Disco Elysiumin kohdalla, minun oli pakko saada tietää lisää.
Pelattavuus tuttua ja erilaista yksissä määrin
Demo on vain pieni maistiainen tulevasta. Se antaa huteran käsityksen mekaniikoista, ja niistäkin vain osa on käytettävissä nykyisessä tilassa. Jos mitä tahansa niistä klikkaa valikoissa, vastassa on vain lyhyt merkintä niiden puuttumisesta.
Valittavana on jälleen kolme eri arkkityyppiä, joista jokainen painottaa omanlaista vakoojaa. Hahmoluokat ovat perinteiset fyysinen mörssäri, harkitseva visualisti ja epävakaa empaatikko. Jokainen niistä on tuttu muista tämän lajityypin peleistä. Lopullisessa versiossa voit rakentaa hahmosi enemmän omanlaiseksi, vaikka Cascade pysyykin samana henkilönä alusta loppuun.
Pelissä on myös suurempi painotus perinteisiin roolipelielementteihin, kuten varusteisiin. Kun Discon vaatemuokkaimet tuntuivat enemmänkin hauskoilta lisämausteilta, Zero Paradesissa niillä on aito vaikutus pelikokemukseen. Vaikka kuten Disco Elysiumin kanssa, Zero Paradesissa ei ole tarkoituksena voittaa mitään, sillä on mahdollista, että mitään voitettavaa ei edes ole.
Uudet lisäykset ovat yhtä lailla kiehtovia. Cascade operoi kolmen eri henkisen mittarin avulla. Nämä ovat väsymys, ahdistus ja sekavuus. Ne sekä auttavat että haittaavat jokaista Oopperan agenttia. Pieni määrä ahdistusta auttaa keskittymään, mutta liiallinen määrä puolestaan laskee yhtä taitoasi pysyvästi välttääksesi pahempaa hajoamista. He, jotka elävät ahdistuksen tai mielenterveydellisten häiriöiden kanssa, tulevat tunnistamaan oireet hyvinkin tarkasti.
Jälleen kerran nopanheitot mittaavat onnistumisia ja epäonnistumisia. Kuten Discossa, mikään ei pääty, vaikka mokaisit heiton tai pari. Sen sijaan jokainen hetki on uusi mahdollisuus maailmalle paljastaa itsensä mielenkiintoisilla tavoilla. Pelattuani demon läpi ensimmäisen kerran, hyppäsin heti takaisin tekemään asiat täysin eri tavalla.
Demosta puuttuu myös lopullinen ääninäyttely, ja olemassa oleva on raakiletta. Tämä on toivottavasti vain väliaikaista materiaalia, sillä osa näyttelemisestä on huomattavan heikkoa muihin saman kokoluokan teoksiin verrattuna. Mutta tuntuukin siltä, että tämä on vahvasti vielä keskeneräinen työ. Eräässä vaiheessa kertoja vaihtuu kokonaan (onneksi parempaan suuntaan). Näin tuppaa käymään demojen kanssa. Varsinkin näin aikaisessa vaiheessa. Disco Elysium vaihtoi lukuisia ääninäyttelijöitä alkuperäisen ja Final Cut -julkaisun välillä.
Äläkä odota mitään Sea Powerin mestarillisen soundtrackin kaltaista. Se, miltä Zero Parades tulee kuulostamaan, ei ole vielä täällä. Tosin aivan demon lopussa kuullaan yksi loistava musiikillinen vihje siitä, mihin suuntaan asiat saattavat kehittyä. Sellaisenaan se on kiusoitteleva vilkaisu tulevaan.
Mitä pidempään vietin aikaa Zero Paradesin parissa, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, ettei Disco Elysiumin perintö ole mennyt hukkaan. On aivan liian aikaista sanoa, kasvaako Zero Parades samanlaiseksi mestariteokseksi (mikä vei Discolta vuosia ja kaksi suurta päivitystä), mutta perusta on vankka kuin peruskallio.
Nykyinen ZA/UM on kuin Theseuksen laiva. Vain muutama alkuperäisestä henkilökunnasta on jäljellä, mutta henki elää. Zero Parades tutkii samoja teemoja kuin Disco Elysium, mutta tekee sen omilla ehdoillaan.
Pelinä se on niin hurjan kiehtova ja älyllisesti stimuloiva kuin vain voi toivoa. Älykäs ja monimutkainen tutkimusmatka kulttuuriin ja politiikkaan ajattomien trooppien kautta, sekä tarinankerrontaa, joka palkitsee uteliaan ja avoimen mielen.
Demon perusteella se on kaikkea sitä, mitä uskalsimme toivoa.
