Pelasimme neljä tuntia The Witcherin tekijöiden uutta toimintaseikkailua ja odotukset nousivat tähtiin
The Blood of Dawnwalker on Rebel Wolvesin ensimmäinen peli, mutta sen tekijät ovat pitkän linjan veteraaneja, joiden käsistä on syntynyt muun muassa The Witcher -sarjan parhaimmat hetket. Heidän uutukaisensa seuraa Geraltin asettamia latuja tyylillisesti: The Blood of Dawnwalker on tuttu sekoitus kolmannen persoonan toimintaseikkailua, jossa vähäpuheinen ja monimutkainen sankari matkaa synkän fantasiamaailman halki suorittaen tehtäviä, joiden valinnat hyvän ja pahan välillä ovat aina huomattavasti vaikeampia hahmottaa kuin ensin odottaisi.
Noiturin jalanjäljissä
Bandai Namco järjesti kesän alkupuolella tilaisuuden, jossa pääsimme uppoutumaan Rebel Wolvesin synkkään maailmaan neljän tunnin pelisessiossa. Meille kerrottiin heti alkuun, että maailmankarttaa on rajoitettu spoilerien ja viimeistelyn vuoksi, eli tiettyihin paikkoihin ei pääsisi ainakaan tällä kertaa. Tämä ei kuitenkaan hidastanut menoa tippaakaan, sillä loistava prologi, jossa päähenkilö Coen, tarinan puolivampyyri Dawnwalker, tutustuu pelin mekaniikkoihin ja erinomaisesti kirjoitettuihin hahmoihin, oli niin huikea, että sen parissa olisi viihtynyt helposti vielä toiset neljä tuntia.
The Blood of Dawnwalker sijoittuu Sangoran laaksoon, joka uinuu jossain Karpaatian vuorten syleilyssä. Vuosikausia aiemmin laakso oli mustan surman kynsissä, ja sen asukkaat melkein ajautuivat täydelliseen tuhoon. Eräänä päivänä vampyyrit, johtajanaan armoton Brencis, saapuivat vuorten ylitse tuoden mukanaan parannuksen kulkutauteihin ainoana vaatimuksenaan, että kansa alistuisi heidän tahtoonsa loppuiäksi. Tarinan alkaessa Coen perheineen on elänyt vampyyrien armoilla koko ikänsä, ja osa kansasta on hyväksynyt uuden normaalin osaksi elämän kiertokulkua.
Tarinan prologi on pohjustus seikkailulle, mutta se myös loistavasti esittelee sen, miten peli käsittelee pelaajan vapautta edetä täysin vapaasti, jahka Coen poistuu kotikylästään. Toisin kuin muissa tämän tyyppisissä seikkailuissa, The Blood of Dawnwalkerissa ei ole yhtä päätehtävää, joka odottaa suorittamistaan. Coenin tavoite pelastaa perheensä ennen seuraavaa täyttä kuuta toimii aikarajoitteena, jonka voi myös ohittaa täysin, jolloin peli muuttuu jälleen kerran. Prologin päätyttyä useampi paikalla oleva toimittaja kerääntyi vertailemaan kokemuksiaan. Harvan seikkailu oli samanlainen, mikä on hämmästyttävää näinkin rajatussa pätkässä kokonaisuutta.
Päätökset vaikuttavat kaikkeen
Coenin matka alkaa rituaalipäivän aamuna. Hänen äitinsä on ollut sairaana pitkään, eikä mikään rohto tai hoito tunnu tehoavan. Hänen keho on kunnossa, mutta vuosikaudet toistuvia kauhuja ovat jättäneet jälkensä ja hänen mielenterveys on järkkynyt siihen pisteeseen, että hän tarvitsee päivittäistä apua. Mutta vampyyrit eivät ole kiinnostuneita auttamaan niitä, jotka eivät tuota heille verta tai työvoimaa. Coenin on löydettävä jokin keino saada hänen äitinsä edes vaikuttamaan normaalilta yhden illan verran tai menettää hänet iäksi.
Samalla Coenin isä käyttäytyy salamyhkäisesti ja jopa hänen lapsuudenystävänsä tuntuu piilottelevan jotain. Kylän hautuumaalla on tapahtunut sanoinkuvaamaton kauheus, ja äskettäin haudatun lapsen arkku on kaivettu esiin ja tyhjennetty arvoesineistä. Läheisessä metsässä asuva Anca on hoitaja, jonka palveluita kyläläiset käyttävät mielellään, vaikka samalla kieltävät hänen olemassaolon osana heidän yhteisöään. Coen ja Anca välittävät toisistaan syvästi, mutta tietävät suhteen olevan tuhoontuomittu.
The Blood of Dawnwalkerin maailma tuntuu elävältä ja rikkaalta ensihetkistä asti. Se myös vaatii pelaajalta päätöksiä, joilla on merkitystä alusta alkaen. Aika ei kulje jatkuvalla syötöllä taustalla, vaan sen sijaan jokainen päätetty tehtävä tai suurempi urakka vie tietyn määrän tunteja jokaisesta päivästä. Kaikkea ei ole mahdollista tehdä, eikä peli tarjoa täydellisyyttä binäärisenä ratkaisuna. Se vaatii juuri sitä, mitä tältä lajityypiltä toivoisi: roolipelaamista.
Minun Coenin piti matkata Ancan majalle etsimään ratkaisua hänen äitinsä hoitoa varten. Matkalla törmäsin sisaruksiini, jotka olivat lähetetty joelle kalastamaan ruokaa illaksi. Siskoni, lapsista keskimmäinen, kuitenkin pelkäsi, että metsissä lymyävät sudet saattavat olla vaaraksi, eikä hän voisi huolehtia kahdesta nuorimmaisesta yksin. Laskin jäljellä olevaa aikaani ja päätin, että ehtisin auttaa heitä matkalla. Tämä vei muutaman tunnin päivästä, mutta perheeni oli turvassa.
Ancan majalla päädyin auttamaan orastavaa rakastettuani, kun rankkasade uhkasi hänen tarkkaan varjeltuja yrttejä. Samalla päädyimme puhumaan tulevasta, joka molempien osalta näytti epätoivoiselta. Aikaa kului taas, mutta se oli sen arvoista.
Matkalla kotiin kuulin itkua. Hysteerisesti vollottava äiti seisoi avoimen haudan edessä. Joku oli kaivanut äskettäin kuolleen lapsen arkun esille ja anastanut sieltä pienen hopeisen ristin, joka oli laitettu pikkuisen mukaan matkalle tuonpuoleiseen. Aikani oli käydä vähiin, mutta sydämeni ei antanut periksi. Syyllinen täytyi löytää. Tämä puolestaan avasi kokonaisen erillisen osan seikkailusta, joka tulisi vaikuttamaan suurempaan tarinaan, enkä paljasta siitä enempää. Riittää sanoa, että Coenin kylä on täynnä salaisuuksia ja vanhoja kaunoja, jotka vellovat pinnan alla. Vaikka elämä ei ole idyllistä, jotkut pitävät siitä kiinni loppuun asti, jopa silloin, kun se vaatisi pahuuden palvelemista.
Itse seremonia ja sen seuraukset ovat myös asioita, jotka kannattaa kokea itse. Keskustelun perusteella on kuitenkin selvää, että melkein mikään asia ei ole lopullisesti lyöty lukkoon tarinan osalta. Jokainen päätös muokkaa tarinaa suurin ja pienin liikkein, jopa siihen pisteeseen, että eräs kohtaus, jonka luulin olevan tärkeä ja traaginen osa hahmonkehitystä, oli myös täysin estettävissä. Kun kysyin asiasta pelin tuottajilta, he olivat yllättyneitä siitä, että olin päästänyt hahmoni siihen pisteeseen, jossa noin radikaalit ratkaisut olivat tarpeellisia.
Tarkkoin kuratoitua tekemistä
Jahka maailmankartta aukeaa, Coenin tie on täysin vapaa. Uhkarohkeat pelaajat voivat suunnata heti pääpahiksen linnoitukseen ja toivoa parasta. Toiset lähtevät etsimään keinoja purkaa vampyyrien sortovaltaa pala palalta. Maailmankartta ei ole tulvillaan erilaisia merkkareita tai pakollisia kohteita, joihin suunnata. Sen sijaan Coenille tarjotaan ehdotuksia keinoista edetä, mutta nekin ovat täysin itse päätettävissä, jos niitä tahtoo seurata.
Anca odottaa jossain pohjoisessa vanhalla kirkollaan, josta parivaljakko voisi löytää keinoja taistella vampyyreja vastaan. Lännessä puolestaan liikkuu huhuja kapinasta, joka aikoo käydä taistoon paikallisia lordeja vastaan, kunhan ensin saavat heidän ihmiskätyrit aisoihin. Matkalla törmätään kaikenlaisiin kulkijoihin, joista jokaisella on oma eriävä mielipide siitä, miltä laakson tulevaisuus näyttää. Jopa jotkut vampyyrit ja muut fantastiset olennot, jotka ovat saapuneet Brencisin ohella uuteen kotiin, ovat eri mieltä nykyisestä valta-asetelmasta. The Blood of Dawnwalker yllättää jatkuvasti sen monimutkaisella kuvauksella maailmasta, jossa perinteiset fantasiaelementit saavat kyytiä.
Coenin matkaa tahdittavat erinäiset taitopuut, jotka pelin lailla ovat rajoitettuja, mutta juuri sopivan monipuolisia, että niiden parissa voi tuhlata useamman tunnin täysin huomaamatta. Kaikkea ei voi myöskään avata yhdellä pelikerralla, sillä tarinan aikarajoitus vaatii pelaajalta päätöksiä tavasta, jolla hän lähestyy tarinaa. Onko oma Coen miekkamies, noita, vampyyri tai jotain vielä oudompaa?
Vampyyrin taitoja voi käyttää vain öisin, jolloin myös Coen mieluummin hyödyntää torahampaita ja teräviä kynsiään taistelussa. Yöt antavat myös mahdollisuuden liikkua huomaamatta esimerkiksi kattoja tai vertikaalisia seiniä pitkin. Vampyyrin kyvyt ovat houkuttelevia, joskin helposti korruptoivia lisäyksiä tarinaan. Mitä enemmän viattomien verta Coen imee tai mitä pahempaa kaaosta hän saa aikaan, sitä suurempaa huomiota hän herättää vampyyrien keskuudessa. Samalla hänen oma sielunsa on kortilla. Kun hän lopulta pääsee pelastamaan perhettään, onko hän enää edes sama mies, joka lähti pitkälle matkalleen?
Brenciksen valtakunta jakautuu pieniin hiippakuntiin, joista jokaista hallitsee eri lordi. Heillä puolestaan on vasalleja, jotka ovat niin peikkoja, vampyyreja kuin ihmisiä. Jokainen vaikuttaa tarinaan ja paikalliseen elämään omalla tavallaan. Coen voi lähteä purkamaan tätä vyyhtiä pienimmästä tekijästä suurimpaan tai hypätä koko urakan yli ja keskittyä vain johtoportaaseen. Toiset taas aiheuttavat kaaosta niin paljon, että laakso kääntyy sen potentiaalista sankaria vastaan. Miten paljon Coenin ja pelaajan teot lopulta muokkaavat laaksoa jää nähtäväksi, mutta ensimmäisen puraisun perusteella on syytä odottaa paljon.
Taistelu vaatii totuttelua
The Blood of Dawnwalker on toimintapainotteinen kokemus, joka erottuu edukseen muista tämän lajityypin seikkailuista yllättävän monipuolisella taistelusysteemillä, johon tottuminen vaatii aikaa. Tekijät kuvailevat sitä hybridiksi rytmipainotteista, melkein Guitar Hero -tyylistä vuoropohjaisuutta ja perinteisempää kolmannen persoonan mätkintää. Livenä se toimii ainakin hetkittäin, kuten on kuvailtu, joskin lukuisat napit ja erilliset kombinaatiot sekä vielä keskeneräinen käyttöliittymä tekivät kokonaisuudesta ajoittain tuskallisen.
Vihollisen hyökätessä Coen voi puolustautua joko normaalisti tai ohjaten miekkaansa hyökkäyksen suuntaan. Jälkimmäinen on tarkempaa ja antaa mahdollisuuksia erilaisiin torjuntoihin ja vastahyökkäyksiin, kun taas yksinkertaisempi tapa on varmempi ja turvallisempi puolustautumiseen. Tämä tosin kuluttaa kestokykyä tavallista enemmän, eli sen taakse ei voi suojautua ikuisesti.
Suuntapohjainen torjuminen ja hyökkääminen eivät suinkaan ole uusi keksintö. Viime vuonna nähty Kingdom Come: Deliverance 2 hyödynsi tätä mekaniikkaa valtaosin erinomaisesti, ja The Blood of Dawnwalker on selkeästi ottanut oppia sekä siitä että vanhemmista Die by the Sword -peleistä. Jahka rytmitys alkoi tuntua selkäytimessä, Coenin seikkailu sai täysin uutta puhtia. Esittelyversiossa ei päästy edes näkemään, miten kehittyneemmät taidot vaikuttavat toimintaan, joten tästä on helppoa parantaa entisestään.
On kuitenkin ehkä hitusen harmillista, että vaikka esittelyversio onkin hyvin pieni osa kokonaisuutta, niin valtaosa tehtävistä painotti toimintaa ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Vain muutama tehtävä antoi mahdollisuuden puhua asiat läpi tai hiipiä tavoitteesta toiseen. Yleensä miekka hoitaa puhumisen, mikä on omalla tavalla hauskaa myös. Toivottavasti kuitenkin lopullinen julkaisu antaa entistä enemmän vaihtoehtoja etenemiselle, varsinkin kun juoni on näin avoin ja monipuolinen.
Syksyn vahvin potentiaalinen yllättäjä
The Blood of Dawnwalker oli ollut jo pitkään yksi odotetuimmista peleistäni, joten olin hyvin toiveikas, kun asetuin testaamaan sen ensimmäisiä tunteja. En kuitenkaan ollut mitenkään valmistautunut siihen, miten voimakkaasti se vetäisi mukaansa. Neljän tunnin jälkeen olisin ollut valmis pelaamaan heti toiset neljä tuntia lisää.
Viimeiset viikot olen vain miettinyt eri tapoja lähestyä Coenin seikkailuja tai niitä polkuja, joita en ottanut ensimmäisen pelisession aikana. Näin kävi viimeksi The Witcher 3:n kanssa, eikä samaa taianomaista hypnoosia ole nähty sen jälkeen kovinkaan monessa pelissä. Rebel Wolves on luonut synkän ja jylhän fantasiaepookin, joka tavoittaa The Way of the Samurai -sarjan monimutkaisen ja polveilevan kerronnan upeasti. Mikäli kokonaisuus jatkaa yhtä vahvalla linjalla, on syytä odottaa, että The Blood of Dawnwalker nähdään lukuisissa Top 10 -listauksissa vuoden lopulla.
Kirjaudu sisään osallistuaksesi keskusteluun.
Hypejuna käyntiin, tuut tuut!
Hieno kirjoitus, kiitos!