Sin & Punishment kuuluu siihen marginaaliryhmään, josta voidaan sanoa "Täysin kelpo käännettäväksi, täysin kelpo Japanin ulkopuolisille pelimarkkinoille". Tästä huolimatta tämä N64:n elämänkaaren lopun teos ei koskaan rantautunut länsimaalaisten pelaajien ulottuville. Muistan hyvin, kuinka muinaisessa ja loistokkaassa Super Powerissa käsiteltiin Sin & Punishmentia ennakoin ja uutisin ainakin pariin otteeseen. Raiteilla liukuvien räiskintöjen vannoutuneena ystävänä odotin peliä pitkään ja periksiantamattomasti - turhaan. Nyt kuin ihmeen kaupalla Treasuren kulttiräiskintä ilmestyikin Wiin Virtual Consolen valikoimaan. Luonnollisesti odotukset olivat korkealla ja hienoa kyllä, eivät turhaan.

Jos Sin & Punishmentille pitäisi löytää osuva vertauskohde, kaukaa ei tarvitsisi etsiä. Vuonna 1997 julkaistu klassikko Lylat Wars on tismalleen samaa sukua Treasuren vastaavan kanssa. Molempia yhdistävät välitön ja mutkaton pelattavuus, suuret vihollislaumat ennalta määrätyissa muodostelmissa sekä pieni juonenpoikanen, joka varsin onnistuneesti on yhdistetty muuten suoraviivaiseen peliin. Mielikuvituksen rajoja rikkovia, suunnattomia päävastuksia ei sovi myöskään unohtaa. Kaiken kaikkiaan Sin & Punishmentissa on kyse väistelystä ja taistelusta. Hahmo juoksee muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta automaattisesti, vaihtelevissa ympäristöissä, ja pelaajan tehtäväksi jää systemaattinen tulitus päälle vyöryäviä vihollisia vastaan.

Pelimekaniikka on Treasuren tyylille uskollisesti simppeli mutta syvällinen. Pelin päähahmot, Saki ja Airan, pistävät läskin tummumaan miekkana ja pistoolina toimivan aseensa avulla. Hahmo ampuu pitämällä hyökkäysnappia pohjassa, ja jos vastus tulee liian lähelle, voi tämän tuhota miekaniskulla näpäyttämällä hyökkäysnappia. Siinä se, mitään muuta pelaajan arsenaalin ei kuulukaan. Pelin väistelypuoli hoidetaan tuplahypyin ja väistöliikkein, ja väistettäessä hahmo on hetken kuolematon. Karkkina kakun päälle toimii vapaus valita kahden tähtäysmoodin väliltä. Toinen lukittuu osittain, mutta tekee myös vähemmän tuhoa, kun taas toinen ei hakeudu ja tekee enemmän vahinkoa. Systeemi on toimiva ja tuo yllättävän paljon taktista terää pelimekaniikkaan.

Itse peli on genrelle ominaisesti läpihuuto. Sin & Punishmentin juoksee loppuun helposti alle tunnissa, välikuvat skipaten nopeamminkin. Lajityyppiä ajatellen tämä on vain luonnollista, eikä poikkeus säännössä. Koko hoidon kauneus piilee - tietysti - toistossa ja haasteessa. Korkea pistemäärä tulee toiston ja tyylin hiomisen myötä, ja näennäisesti yliminimalistisen pelimekaniikan alla piilee aina monimutkaisempi lähestymistapa. Pelin kentät ovat täynnä tuhottavia rakennuksia ja esineitä, jotka voivat aiheuttaa oikein käytettyinä mallikkaita ketjureaktioita. Lisäksi fiksu pelaaja muistaa aina lyödä isomman kaliiberin ammukset takaisin, nostaen samalla tuhokerointa toiseen potenssiin.

Sin & Punishment on ennen kaikkea lajityypin että Treasuren ihailijoiden oma pieni kuriositeetti. Se sisältää loputtomia välähdyksiä Treasuren aikaisemmista ja vasta (silloin) tuloaan tekevistä teoksista. Loppukuvien robottimuodossa kävelevä Saki on kuin Ikarugan Shinra; pelin loppuvastus on sekoitus Ikarugan ja Radiant Silvergunin The Stone Like -vastusta; vastapuolen soturit edustavat suunnittelussaan Mischief Makers -ja Gunstar Heroes -sarjojen vastaavia. Yhtymäkohtia on lähes loputtomasti. Visuaalisesti Sin & Punishment on välillä jopa hämmentävän komea - Treasuren kohdalla poikkeuksetta itsestäänselvyys -, ja outoa kyllä, peli sisältää myös puhutun dialogin, huulisynkkauksen kera! Oikeastaan on sama miltä kantilta tätä tekelettä katsoo, osoittautuu se erityisen hyväksi outolinnuksi. Jos Lylat Wars, Panzer Dragoon ja Rez kilahtavat korvaan kauniisti, kannattaa Treasuren klassikko poimia virtuaalikaupasta mukaan.