1080° Avalanche

Vesiskootteria seuraten

Nintendo 64:lle 90-luvun loppupuolella ilmestyneet Wave Race ja 1080° Snowboarding olivat pelejä, jotka aloittivat kaiken maailman tonyhawkkien täyttämän extreme-buumin. Ne olivat paitsi hyvin tehtyjä, myös jotain urheilupeligenressä ennennäkemätöntä: lumilautailu- ja vesiskootteripelejä. Kuten monet muutkin N64-pelit, myös Wave Race ja 1080° jalostettiin jatko-osiksi GameCubelle. Ne olivat sisarsarjoja jo viime vuosikymmenellä, eikä alustan vaihto ole katkaissut perhesuhteita. Siksipä molemmissa peleissä kilpaillaankin muutamalla samalla hahmolla osittain samoissa ympäristöissä. Jo ensimmäisen käynnistyksensä aikana 1080° Avalanche suorastaan huokuu Wave Race: Blue Stormin huolettoman rentoa tunnelmaa ja pelaajalle selviää, että kyse ei ole mistään muusta kuin hauskanpidosta. Toki kilpailuja paahdetaan välillä hampaat irvessä, mutta pelin koko yleinen rentous peittää kilpailunhalun reilusti alleen.

Lautailijaa ohjataan kallistelemalla analogitikkua sivuille. Jos tikkua taivuttaa taakse, laskija alkaa jarrutaa vauhtiaan. L-nappi sen sijaan saa lautailijan kyykistymään, mikä pienentää ilmanvastusta kasvattaen nopeutta. Tämä kuitenkin heikentää ohjattavuutta huomattavasti, minkä vuoksi kyykistymistä kannattaa käyttää ainoastaan pitkillä suorilla tai korkeintaan loivissa mutkissa. L:llä otetaan myös vastaan korkeiden hyppyjen tärähdykset sekä liu'utaan kaiteilla. Hyppiminen tapahtuu A:lla, jota pitämällä painettuna saadaan hypyistä korkeampia. Jos hypyn alastulo ei onnistu kunnolla, esimerkiksi asennon jäädessä hieman vinoon, lautailija alkaa horjua uhkaavasti. Tällöin pelaajan on äkkiä pyöritettävä analogitikkua tasapainon säilyttämiseksi. Hyppyjen aikana R:llä ja analogitatin raivokkaalla pyörityksellä suoritetaan pyörähdyksiä ja B:llä, Y:llä tai X:llä erilaisia grab-temppuja.

Tempuilla täytetään ruudun yläkulmassa olevaa voimamittaria, jonka täytyttyä vastustaja voidaan kaataa kohti laskemalla. Täysi voimamittari toimii myös eräänlaisena henkivakuutuksena: kaaduttuaan lautailija ponkaisee ylös lähes välittömästi menettämättä juurikaan vauhtia. Tämän lisäksi kaatumisessa ei menetetä energiaa, toisin kuin tavallisesti. Energian loppuminen johtaa kisan keskeyttämiseen, joten kannattaa pitää joko voimamittari täytenä tai lautailija pystyssä. Kuten Blue Stormissa, myös Avalanchessa ohjattavuus tuntuu aluksi liian jähmeältä ja hitaalta. Jos tämä ei kuitenkaan lannista opetteluintoa heti alkuunsa, aivot mukautuvat kontrolleihin nopeasti, ja jo parin tunnin pelailun jälkeen lautailijoita ohjailee ammattilaisen elkein.

Rinteessä bitti vilistää

Laskemisen fysiikka toimii lähes aina hyvin, mutta välillä se sekoilee niin pahasti, että Newton kääntyisi haudassaan. Kamalimmin tämä ilmenee siinä, etteivät lautailijan bittiaivot aina kaatumisen jälkeen tajua minne päin rinne viettää. Siispä se yrittää potkia vauhtia ylämäkeen jumittaen paikallaan, pelaajan yrittäessä kääntää virtuaali-idioottia oikeinpäin ja kirotessa fysiikkamallinnuksen suohon samalla kun vastustaja kiitää jo kaukana edellä. Valitettavaa on, ettei tämä edes ole kovin harvinaista. Eivätpä taida enää yhden käden sormet riittää fysiikkamallin pilaamien kisojeni laskemiseen.

Avalanchen yksinpeli painottuu hyvin pitkälti pelkkään mäenlaskuun ja erityisesti Match Race -turnauksen varaan. Siinä pelaajien on ensin laskettava tietty määrä yksi yhtä vastaan -kilpailuja, ja lopuksi selvittävä loppuhaasteesta, joista helpoimmassa rata lasketaan melko löysän aikarajan sisällä. Vaikeammilla tasoilla sen sijaan lasketaan valtavaa lumivyöryä karkuun. Lumimassa valtaa rinteen niin nopeasti, että sitä vastaan on oikeasti taisteltava. Kaiken lumen vilistessä vyöryn aikana vimmatusti tärisevällä ruudulla peli muuttuu miltei epileptiseksi, ja saakin pelaajan siristelemään silmiään aika ajoin.

Match Racen reilut 15 rataa on jaettu kolmeen vaikeustasoon, jotka ovat Novice, Hard ja Expert. Näiden selvittäminen avaa Extreme-vaikeustason, jonka radat ovat yhtä lukuun ottamatta vain peilikuvia aiempien vaikeustasojen radoista. Vaikeusaste kasvaa huomattavasti kolmen ensimmäisen tason jälkeen, jotka itse läpäisin jo muutaman tunnin pelailulla. Extreme-taso sen sijaan vaatii kontrollien paremman hallinnan ja ratoihin tutustumisen lisäksi uusien lautojen avaamista, sillä vanhemmat laudat tuntuvat tervatuilta kaukana viilettävien tietokonevastustajien varusteiden rinnalla. Kun taidot ovat karttuneet jo Extreme-tason kaatamiseksi, voi Match Racen helpompia tasoja pelata ihan vain huomatakseen, ettei niistä ole enää mitään vastusta. Itse asiassa kaikkein helpoimmalla tasolla tietokonevastustajat jopa jarruttelevat välillä vauhtiaan antaen pelaajalle tasoitusta.

Peliin voidaan avata uusia lautoja pelaamalla pelin muita yksinpeliosioita. Keräämällä Time Trial -moodissa radoille piilotettuja kolikoita saadaan auki kolme nopeampaa ja upeampaa lautaa, joilla pelaaminen sujuu entistä paremmin. Laudoille on myös avattavissa vaihtoehtoinen väritys, mikäli alkuperäiset värit eivät miellytä. Gate Challengessa radoilla on laskettava tiettyä ennalta määrättyä reittiä läpäisten portteja mahdollisimman nopeasti. Jos radan lopussa saadut pisteet ylittävät ennalta määrätyn lukeman, radalta saadaan pokaali. Niitä keräämällä voidaan avata eriskummallisia bonuslautoja. Tekijätiimiä ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää, sillä pelin neljä bonuslautaa ovat ääntelevä pingviini, ylisuuri NES-ohjain, raketti sekä valtava maalia jälkeensä jättävä sivellin. Rakettia lukuun ottamatta laudat ovat vain melko keskinkertaisia hupilautoja, joilla voidaan muutaman naurun irrottamisen lisäksi vaikkapa antaa tasoitusta ensimmäistä kertaa pelaaville kavereille. Raketti sen sijaan helpottaa peliä huomattavasti, sillä se kiihtyy nollasta sataan hujauksessa. Nopeutensa vastapainoksi raketti ohjautuu ketterästi kuin traktori. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, sillä 120 kilometrin tuntinopeudella voitto on lähes taattu.

Temppujen teko on jäänyt pelissä hyvin pieneen arvoon. Trick Attack -moodissa yritetään saavuttaa mahdollisimman korkea pistemäärä ajoittamalla eri näppäinyhdistelmillä tehtävät temput sarjoiksi, mutta kuten jo Blue Stormissa, Avalanchessakin Trick Attack on vain pikkukivaa, eikä sillä saada edes avattua lisäsisältöä peliin. Jossain äärettömän typeryyden puuskassa se on jopa karsittu moninpelistä pois. Temppuihin päästäänkin keskittymään vain yksin, yhdessä pelimuodossa, kolmella radalla, ilman mitään erityisiä tavoitteita.

Rinteiden rämäpäät

Wave Racesta tuttujen Ricky Winterbornin, Akari Hayamin ja Rob Haywoodin lisäksi 1080° Avalanchessa lasketaan kahden uuden hahmon, Kemen Vasquezin ja Tara Hunterin voimin. Jokaisella hahmolla on heikkoutensa ja vahvuutensa eri osa-alueilla kuten nopeudessa, tasapainossa, kääntymisessä ja hyppyjen korkeudessa. Hahmon lisäksi myös laudan valinta vaikuttaa pelattavuuteen. Läpäisemällä Match Racen Expert-taso voidaan avata salahahmoja, jotka ovat vain kopioita viidestä vakiohahmosta. Realismi ei ole pahemmin rajoittanut salahahmokatrastakaan, johon kuuluu muun muassa lumiukko, merirosvoluuranko sekä hirvi. Kun salahahmot laitetaan laskemaan salalaudoilla, lopputulos on yleensä järjettömän koominen, mutta lumiukko NES-ohjaimella sen sijaan alkaa jo lähennellä irvokasta.

Radat ovat melko lyhyitä, eikä niiden laskeminen vie usein muutamaa minuuttia pidempään. Aivan älyttömästi vaihtelevuutta ei ulkoasuun ole edes ollut mahdollista saada, ottaen huomioon että kaikki laskeminen tapahtuu lumimaisemissa, mutta tätä on yritetty kiertää sijoittamalla radat alppikyliin, puusahalle, laskettelurinteisiin tai yksinkertaisesti laajoille aukeille vuorenrinteille. Jokaisella radalla on muutama eri reitti, joilla voi hyvässä lykyssä nipistää ajasta pois muutaman sekunnin. Lisäksi siellä täällä on erilaisia pisteitä, joista laskeminen käynnistää ennalta määrätyn tapahtuman. Esimerkiksi lumivyöryvaroitusmerkin tyly kaataminen aiheuttaa uuden kulkureitin avaavan vyörymän, taikka pelaajan päästyä tietylle alueelle yli lentää hävittäjiä, joiden melu aiheuttaa kivivyöryn.

Pelaajat eivät liiku rinteillä yksin, vaan niitä on usein kansoittamassa esimerkiksi moottorikelkkoja tai laskettelevia turisteja. Vilistääpä siellä täällä myös kaikenlaista eläinkunnan edustajaakin pikkuisista oravista ja kaneista suurempiin peuroihin ja taivaalla liiteleviin lintuihin. Pikkueläimistä ei ole lautailijoille haittaa, mutta peurat, moottorikelkkailijat tai laskettelijat voivat pysäyttää vauhdin kokonaan, tai jopa kaataa pelaajan, mikä saattaa toisinaan johtaa kisan häviämiseen.

Jokaisen radan taustalle on määrätty ennalta jokin pelin noin 40 musiikkikappaleesta, mutta taustalla soivan kappaleen voi halutessaan vaihtaa tai ottaa kokonaan pois päältä. Kappaleet ovat tunnelmaan sopivaa punkia sekä rytmikästä konemusiikkia, ja kaikkiaan musiikki muistuttaa hyvin paljon Blue Stormin musiikkia. Äänimaailman täydentävät lumen suhinan lisäksi lautailijoiden huudahdukset, sekä ympäristön äänet, kuten ohi ajavien moottorikelkkojen pörinä.

On hanget korkeat nietokset

Virtuaalilautailu on hyvin näyttävää, ja grafiikka saakin koko pelimaailman tuntumaan miltei elävältä. Suuri kiitos tästä kuuluu kaikille yksityiskohdille: laudat pöllyttävät lunta tiukoissa mutkissa ja jättävät maahan jälkiä, lautailijoiden vaatteet värisevät tuulessa laskunopeuden mukaan ja jopa nappaavat mukaansa lunta kaatumisissa. Lumi varisee sittemmin pois, jos lautailijalla on tarpeeksi vauhtia. Hahmoanimaatio on taidokasta, ja liikkeet sulautuvat toisiinsa todentuntuisesti. Piirtoetäisyys on aivan mahtava, ja peli näyttää kaikin puolin upealta. Kolikon toiselta puolelta valitettavasti löytyy epätasainen ruudunpäivitys. Mäenlasku tahmaa erityisesti tilanteissa, joissa ruudulla tapahtuu paljon, kuten tiheässä lumisateessa. Vaikka peli ei aivan älyttömyyksiin hidastukaan, ruudunpäivityksen epätasaisuus on sen häiritsevin seikka, sillä se vaikuttaa tiukoissa tilanteissa ohjattavuuteen melko rankasti.

Avalanchen suurin ongelma on sen moninpelin suppeus. Yksinpelistä on kaikki mahdollinen avattu noin viikossa (raivokkaan ahkeralla pelaamisella viikonlopussa), eikä moninpelistä ole peli-ilon pidentäjäksi kuin hetkellisesti. Siinä päästään laskemaan kilpaa vain kuudella eri rinteellä pelin 15:stä. Kisassa voi olla kerralla mukana kahdesta neljään pelaajaa. Moninpeliä on mahdollista pelata jopa neljän laajakaistasovittimilla yhteenliitetyn Cuben kesken, mutta maksimipelaajamäärä pysyy silti neljässä. LANin ainoa hyöty onkin suurempien peliruutujen tarjoaminen pelaajille.

1080° Avalanche ei ole pitkään kestävä peli, eikä varsinkaan silloin, jos sen ahmii. Tämä on kuitenkin melkein väistämätöntä, jos lumilautailu kolahtaa vähänkään. Peli tuntuu aluksi juuri mukavan kevyeltä välipalalta. Sitä voi pelailla vähän kerrallaan maistellen kokonaisuutta. Valitettavasti siinä ei ole juurikaan välipalaa enempää sisältöä. Pääyksinpelissä on neljä vaikeusastetta, joista viimeinen koostuu yhtä rataa lukuun ottamatta aiempien ratojen peilikuvista. Kolme ensimmäistä vaikeusastettakaan eivät ole liiallisen haastavia, sillä ne taipuivat jo kahden illan pelailun jälkeen. Peli-iloa pitkittävät uusien lautojen ja hahmojen avaus, mutta moninpelistä ei samaa voida sanoa, sillä muutaman pelaajan kilpalasku rajoitetulla ratamäärällä ei jaksa kauan innostaa. Jonkin sortin temppumoodi olisi kyllä ongelman ratkaissut, mutta jostain kumman syystä sellaista ei moninpelistä löydy. Kokonaisuutena peli on lyhyehkö, mutta silti melkoisen nautittava.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi