Hitler, Stalin, Churchill ja Roosevelt ovat jo aikaa sitten kuolleet, mutta pelimaailmassa toinen maailmansota ei osoita vähäisintäkään hiipumisen merkkiä. Päinvastoin. Activisionin Call of Duty 3 laajentaa taistelut myös uuden sukupolven pelirintamille. Tarjolla olisi lisää sitä samaa ensimmäisen persoonan räiskintää, mutta hei – kaikki teräväpiirtona! Kasvottomat natsit ovat harvoin näyttäneet yhtä skarpeilta.

Ajallisesti Call of Duty 3:n tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1944, jolloin liittoutuneet lähtivät jyräämään todenteolla saksalaisia takaisin Berliiniin. Pelaaja astuu kuvioihin poloisena jenkkisotilaana Ranskan maaseudulla. Ensimmäisenä tulikasteena on vallata Saint-Lon kylä takaisin niin että heilahtaa. Siitä sitten jatketaan painostusta monella rintamalla, kunnes hunnit on ajettu takaisin vanhojen rajojen yli.

Kampanja ei pyöri yhden henkilön ympärillä, vaan pelaaja pääsee operoimaan Yhdysvaltojen jalkaväessä, Ranskan vastarintajoukkojen tukena, kanadalaisissa vapaaehtoisjoukoissa ja puolalaisena panssarikomentajana. Sekavaa, mutta viihdyttävää. Monta kertaa nähty Normandian maihinnousu on tällä kertaa ymmärretty jättää pois ohjelmanumerosta.

Kun isoisä pellolle eksyi

Edeltäjiensä tapaan Call of Duty 3 ei juuri faktoilla brassaile: saksalaisilla ei ole sielua, kasikasit ampuvat ohi ja Sherman-panssari on parempi kuin pataljoona Königstigereitä. Just joo. Mutta se mikä realismissa menetetään, otetaan takaisin tunnelmapuolella. Peli on nätti kuin mikä tahansa sotaelokuva. Ja toimiikin samaan tapaan, tiukan käsikirjoituksen puitteissa. Pelaajan roolina on lähinnä ampua ja ihastella menoa, mutta täysin oman mielen mukaan ei saa temmeltää.

Suoraviivaisesti rullaavaa tarinankerrontaa on yritetty rikkoa lisäämällä väliin toimintakohtauksia, jotka vaativat pelaajalta rankkaa aloitekykyä. Hyvänä esimerkkinä oma joukkue jää usein mottiin loputtoman vihollisarmeijan vyöryessä päälle, ja tilanne laukeaa vasta, kun pelaaja hoksaa tehdä jotain juonen kannalta ratkaisevaa. Kuten ampua hyökkäysvaunua panssarinyrkillä tai tuhota kk-pesäkkeen. Välillä tosin riittää, kun seisoo oikeassa paikassa. Minulla meni hermot pariin otteeseen, kun vasta vartin intensiivisen ammuskelun jälkeen hoksasin siirtyä muutaman metrin vasemmalle. Juoni ei olisi muuten nytkähtänyt eteenpäin. Ruudun alareunassa killuvaa kompassia kannattaa siis seurata, jotta osaa tehdä mitä velvollisuus vaatii. Muuten saa räiskiä maailman vaikka tappiin asti, eikä mitään tapahdu.

Pelikentistäkin voi napista. Ne ovat paikoin niin hullusti suunniteltuja, että omat ja vieraat takertuvat kiinni ympäröiviin aidanseipäisiin ja huonekaluihin. Erityisesti ahtaat sisätilat aiheuttavat turhia kuolemia, kun kääntyminen ja liikkuminen ei aina onnistu. Harmitti, kun oma joukkueeni tuhottiin viimeiseen mieheen eräässä maalaistalossa, jonka ainoan poistumistien peitti polvenkorkuinen jakkara. Ja tulipa kerran eksyttyä ranskalaiselle peltoaukealle, jolta pääsi pois vasta, kun lankkuaidasta löytyi tarpeeksi laho kohta - panssarivaunulle. Se realismista siis.

Kolmas valtakunta kolmannella Pleikkarilla

Call of Duty kolmosen pleikkaripainos ei juurikaan eroa X-laatikon vastaavasta. Lataustauot vaikuttavat himpun lyhemmiltä PS3:lla, mutta vastaavasti Xbox 360:n kontrollit sopivat paremmin omaan makuun. Pleikkaripelaajat saavat nauttia halutessaan liikkeentunnistavan Sixaxis-ohjaimen hienouksista. Esimerkiksi kiväärin perällä tuuppaaminen tapahtuu heilauttamalla ohjainta vastaavasti. Ohjainta käytetään välillä myös airona, pommin sytyttimenä ja auton rattina. Ja välillä joutuu ihan kirjaimellisesti painimaan, kun kurkkuun hyökännyt kansallissosialisti pitää karistaa irti ohjainta heiluttamalla. Ehdottoman hauska lisä, joskaan ei missään nimessä välttämätön.

Elokuvamainen yksinpeliseikkailu on läpi muutamassa illassa. Onneksi mukana on nykytrendille tyypilliseen tapaan toimiva nettipeli, jossa pääsee halutessaan mellastamaan myös saksalaisen saappaissa. Pelitiloja on riittävästi aina perinteisestä yksilötoiminnasta massiivisiin joukkuetason vyörytyksiin. Monipelissä kukin valitsee itselleen roolin, joka vaikuttaa oman hahmon varusteluun. Esimerkiksi tiedustelija kantaa mukanaan kätevää kiikarikivääriä, kun taas PST-mies luottaa panssarinyrkkiin. Kentiltä löytyy myös ajoneuvoja ja lisävarustusta, jota voi käyttää hyväkseen omien halujen ja kykyjen mukaan.

Usein uuden sukupolven pelejä arvioidessa kiinnitetään huomiota vain parantuneeseen grafiikkaan, jolloin äänipuoli jää vähemmälle huomiolle. Call of Duty 3:ssa kuvan ja äänen liitto on tarkkaan käsikirjoitettu näytelmä, jota on ilo seurata. Ison HD-telkun ja kotiteatterisarjan kanssa tuntuu kuin olisi kirjaimellisesti keskellä sotaleffaa. Pommit viheltävät pään yli ja välillä räjähtää ihan kohdalla. Toisaalta elokuvamaisuus on myös Call of Duty 3:n pahin kompastuskivi: ennalta käsikirjoitettu tarina ei useampaa pelikertaa kestä.

Sotapelirintamalta ei mitään uutta

Call of Duty 3 on perinteitä kunnioittava sotapeli, niin hyvässä kuin pahassa. Valttikortteinaan sillä on teräväpiirtoaikaan päivitetty grafiikka ja huikea audiovisuaalinen toteutus, joille ei toistaiseksi ole suoranaisia haastajia PS3-julkaisujen joukossa. Ikävä kyllä sotakeisarin uusien vaatteiden alta pilkottaa tuhat kertaa nähty virttynyt mantteli, joka on jo pysynyt täysin muuttumattomana aikojen saatossa.  Vähänkään kokeneemmalle sotapelaajalle ei ole siis luvassa pienintäkään yllätystä. Virkistävämpää olisi tarkastella aihetta uudelta kantilta, vaikkapa sodan hävinneen osapuolen silmin. Vaan eipä taida pelinkehittäjillä sen vertaa olla munaa, että konsolipelaajat ainakaan lähitulevaisuudessa pääsisivät kaahaamaan panssarivaunulla Pariisiin rautaristit kaulassa.