Lupaava aloitus
Final Fantasyjen kehittäjänä kunnostautunut Square-Enix on yllättävää kyllä luonut myös muita pelejä. Mana-sarja edustaa toimintapainotteisempaa roolipelaamista. Sarjan ensimmäisen osan, legendaarisen Secret of Manan, sekä uusimman Children of Manan välillä on ehtinyt tapahtua paljon. Manailu on muuttunut koko ajan helpompaan ja kuluttajaystävällisempään suuntaan. Nyt ilmestynyt peli on tämän suuntauksen ehdoton pohjakosketus.
Heti ensimmäisenä Children of Manasta huomaa kuitenkin sen mainion ulkoasun. Grafiikka on uusittu kauttaaltaan. Tämä onkin vähintä mitä voi odottaa, sillä edeltäjä, Sword of Mana, ilmestyi Game Boy Advancelle. DS sopii alustana Mana-sarjalle mainiosti. Sarjakuvamaiset hahmot, värikkäät maastot ja muu oheissälä pääsevät oikeuksiinsa tehokkaammalla taskukonsolilla. Peliä katsoo mielellään aina alkuvalikoista lähtien.
Myös äänien osalta Children of Mana lunastaa odotukset. Musiikkiraita ei yllä aivan Nobuo Uematsun Final Fantasy -klassikkojen tasolle, mutta kappaleet ovat tarpeeksi pehmeitä korville taatakseen volyymin säilymisen kovalla voimakkuudella. Efektit ovat Squaren arkistoista kaivettua perustavaraa, joita pystyy kuuntelemaan ainakin vielä tämän yhden julkaisun verran.
Mutta...
Ongelmat alkavat viiden minuutin pelaamisen jälkeen. Children of Mana muistuttaa nimittäin etenemiseltään epäilyttävästi vanhoja 8-bittisiä saman lajityypin julkaisuja. Pahuutta manataan tiehensä eri teemoihin jaetuissa luolastoissa, joiden lisäksi pelissä ei muuta olekaan. Poissa ovat valtavat nurmikentät, eloisat kaupungit ja kiinnostavat sivutehtävät, tilalla miekka, taikasauva sekä loputtomalta tuntuvat kiviröykkiöt. Kotikylässä pääsee kyllä täydentämään varustustaan, mutta sinne palatessaan seurue lähetetään joka kerta takaisin
Tämä ei tee pelaamisesta järin mielenkiintoista. Tallentaminen ja hahmojen modifiointi onnistuvat nekin vain muutamassa ennaltamäärätyssä tarkastuspisteessä, joten hermot menevät vähintään muutamaan otteeseen. Peli ei nimittäin ole mikään erityisen helppo. Kuoltuaan joutuu palaamaan takaisin luolakokonaisuuksien alkuun. Squaren tavaramerkiksi muodostuneet satunnaistaistelut ovat nekin huonosti tasapainotettuja. Yhtä vaikeaa taistelua voi seurata kaksi helppoa, ja päinvastoin.
Taistelut itsessään käydään pääasiallisesti aseilla, kuten kirveillä ja miekoilla. Pelaajan tehtävänä on yhdistellä eri asetyyppejä toimiviksi kokonaisuuksiksi. Tämä onkin Children of Manan kiinnostavinta antia. Joka tappovälineellä on kaksi toimintoa, jotka pitää ketjuttaa toimiviksi hyökkäyskuvioiksi. Valitettavasti taikasysteemi on puutteellinen. Käytössä on kerrallaan vain jokunen loitsu, joita käytetään lähinnä vahinkojen parantamiseen. Kokonaisuutena myös taistelusysteemi on tasapainoltaan valovuosia jäljessä kehittäjän parhaimmista tuotoksista.
Palkinnoitta paras
Children of Manan läpäisee runsaassa kymmenessä tunnissa, jos luolastoja siis jaksaa kahlata. Läpipeluuta ei valitettavasti palkita millään tavalla. Yksinpelikampanjan pystyy kyllä pelaamaan toistamiseen uudelleenjärjestetyillä luolastoilla, mutta tämä maistunee vain kaikkein vannoutuneimmille faneille. Moninpeli pelastaa hieman, sillä normaalikampanjaa voi pelata joko yhteistyönä tai kilpailla jaossa olevista aarteista. Valitettavasti jokainen osanottaja tarvitsee oman kasettinsa, ja koska pelejä ei ole hirveästi liikkeellä, allekirjoittanut ei päässyt tätä muotoa kokeilemaan.
Kokonaisuus ei ole millään mittarilla kummoinen. Mana-sarja tuntuukin nyt juuttuneen toistamaan vanhoja temppuja. Kaikki innovaatio on poissa, jäljellä vain hyvä grafiikka ja sarja puuduttavia luolastoja. Jos Square-Enixin tuotantoarvot ovat nykyään näin alhaalla, yhtiölle ei voi luvata kovin hyvää tulevaisuutta taskukonsolimarkkinoilla. Hyvää roolipelitoimintaa hakevien kannattaa hakeutua muiden julkaisujen pariin.
