Räi, räyhää ja räjäyttele

Jälleen kerran pleikkaripelaajille suodaan uusi Disney-elokuvaan perustuva lisenssiloikka. Tällä kertaa ei kuitenkaan turhia söpöillä, vaan kentälle heitetään Stitch, räyhäävä ja riehuva mutanttiriiviö. Mikään ei ole enää turvassa, pelaajan hermot kaikkein vähiten. Ajallisesti ennen Lilo ja Stitch -elokuvaa sijoittuvassa tasohyppelyssä seikkaillaan vieraiden planeettojen värikkäissä maastoissa. Pelaaja ohjaa raskaasti aseistautunutta mutanttiaan keräämään ympäri maailmankaikkeutta siroteltuja DNA-ketjun palasia. Reissun aikana saadaan aikaan sen verran rankkaa tuhoa, etten yhtään ihmettele miksi Stitch lyödään leffan alussa lukkojen taakse.

Pelin pääpaino on jostain kumman syystä elottomien kohteiden räjäyttelyllä. Kaikki matkan varrelle osuvat laatikot, pöntöt ja tietokoneet saavat maistaa rankkaa lasertulitusta. Kaikki mahdollinen on pakko tuhota, sillä rikotut esineet jättävät jälkeensä tärkeitä DNA-ikoneita. Koska DNA:n paloilla ostetaan pääsyluvat uusille alueille, niiden kerääminen on välttämätöntä. Vihollisia tulee vastaan vain harvoin, ja silloinkin ne ovat varsin mitättömiä häiriötekijöitä. Ainoa haaste piilee tarkassa
tasohyppelyssä.

Riehu ja hypi seinille

Stitch liikkuu juuri niin vikkelästi kuin ylienergiseltä karvaturrilta sopii odottaakin. Ötökkämme vie asenteensa niin pitkälle, että tuntuu kapinoivan jopa ohjausta vastaan. Harkitsematon tatin hipaisu saa Stitchin helposti syöksymään tuhoonsa, joten kapeilla tasanteilla tasapainoilu on täyttä tuskaa. Asiaa pahentaa entisestään Stitchiäkin riehakkaampi kameramies, joka taistelee raivoisasti suuntavaistoa ja pelinautintoa vastaan. Vinhasti kikkailevan kameran ansiosta juoksusuuntaa on vaikea säilyttää suorana. Liukas ohjattavuus ja hurjasti heittelehtivät kuvakulmat tekevät loikkimisesta aluksi liian turhauttavaa. Niihin kyllä tottuu ennemmin tai myöhemmin, mutta harjoittelu kysyy hermoja ja vie paljon aikaa. Minulta hirviön ohjaaminen alkoi luonnistua vasta noin pelin puolessa välissä. Ensimmäinen puolisko kului kiroillessa.

Jos mokatun ohjattavuuden jaksaa sivuuttaa, ilmenee että Stitchillä on oikeasti viihteellistä tarjottavaa. Peliä on väritetty kaikenlaisella pikkukivalla tekemisellä. Hyppely ja räjäyttely eivät suinkaan ole tämän tekeleen ainoaa antia, vaan kentillä edetäkseen täytyy turvautua muun muassa kiipeilyköyteen ja lentoreppuun. Tyylikkäästä laserista muodostuvalla kiipeilyköydellä tartutaan korkeisiin tankoihin ja heilautellaan itseään kohteesta toiseen. Lentorepulla lentely saa adrenaliinit kohisemaan, sillä ilmojen halki kiitävän pelaajan on ehdittävä aikarajan sisällä seuraavaan polttoainepisteeseen. Stitch osaa myös kavuta kynsillään karkeita kattoja pitkin. Kiipeily olisi ihan hauskaa, mikäli kamera antaisi edes sen verran armoa että näyttäisi missä suunnassa maa on. Max Paynestä lainattu Bullet Time -efekti jaksoi naurattaa vähän aikaa.

Näiden suht piristävien erikoisuuksien esittelyn jälkeen voidaankin palata taas maan pinnalle. Stitch on pohjimmiltaan perustylsää tykitystä. Mutantin on tuhottava järjestelmällisesti jokainen tuhottavissa oleva kohde kohde, mikäli mielii jatkaa eteenpäin. Koska kohteita on paljon ja ne kestävät suuret määrät lasersadetta, tuhon kylväminen vie aikaa. Huone toisensa jälkeen on pakko putsata kaikesta räjäyttämiskelpoisesta. Alussa räiskiminen jaksoi huvittaa pääasiassa Stitchin psykopaattisen naurun takia.

Runtele kaikki mikä on kaunista

Ympäristöt ovat kaikessa värikkäässä utopistisuudessaan kohtalaisen kauniita. Pelin tekijät ovat hakeneet piirroselokuvamaista yleisilmettä. Siinä he ovat onnistuneet suht hyvin, mutta silti kulmikkaat kentät ja palikkamaiset viholliset kärsivät polygonien puutteesta. Kentistä ei kuitenkaan mielikuvitusta puutu. Stitch törmää seikkailunsa aikana muun muassa mellakkapoliiseja viliseviin kaupunkeihin, säihkyviin kristalliluoliin, jyskyttäviin tehtaisiin ja elämää kuhiseviin avaruusjärviin. Vierailtavia alueita on hauska tutkia, ja jostain kumman syystä tekee mieli kokeilla aina vielä yhtä kenttää.

Kentille harvakseltaan sirotellut viholliset ovat laimeita ilmestyksiä, joita ei aina edes jaksa räjäyttää pois tieltä. Itse päähenkilö Stitch varastaa koko shown ja saa pelin elämään. Hupaisan ylienergisesti liikkuvassa ja mielipuolisesti jokeltavassa karvaturrissa on asennetta enemmän kuin Disney-hahmolta voisi odottaa. Hahmo saa takuulla ainakin perheen pienimpien nauruhermot ratkeamaan.

Äänimaailma toimii ihan hyvin, vaikka Stitchin jatkuva elämöinti ja katkeamaton laserintulitus käyvätkin ennen pitkää hermojen päälle. Mutantin luonut hullu tiedemies heittelee tämän tästä piristäviä välikommentteja, jotka paikoitellen jopa naurattavat. Revittelevät kitaramusiikit sopivat hyvin pelin sekopäiseen menoon, vaikka
jäävätkin pelkäksi taustahälinäksi.

Stitch ei turhia söpöile

Stitch on suunnattu nuoremmalle kohdeyleisölle, joten seikkailu on lyhyt ja helppo. Vanha hyppelykonkari läpäisee pelin muutaman päivän tehopelaamisella. Helppous johtuu pääasiassa loputtomista elämistä ja tiuhaan sirotelluista tarkistuspisteistä. Game Overia ei siis tarvitse pelätä, sillä kuoleman korjatessa teleportataan salamannopeasti edelliseen tarkistuspisteeseen.

Vallaton kohellus on yllättävän hauskaa, kunhan kameraan ensin tottuu ja ohjaaminen iskostuu selkäytimeen. Peliin ei kuitenkaan pääse helposti sisälle. Paitsi että liukkaus vaatii totuttelua, alkupään kentät eivät myöskään ole siitä kiinnostavimmasta päästä. Kun mutanttia oppii tarinan edetessä hallitsemaan ja kenttien taso piristyy, sekopäisyys tempaa mukaansa. Minusta oli vaihteeksi mukava törmätä Disney-hahmoon, joka ei turhia söpöile. Luvassa on ihan mukiinmenevää kikkailua niin kauan kuin sitä kestää.