Animetytöt omistaa

Toissavuonna Eurooppaan rantautunut Final Fantasy X hemmotteli tarinavetoisten roolipelien ystäviä ja piti yllä FF-sarjan mainetta. Nyt sarjaa jatkaa erikoisesti nimetty "kymppi-kakkonen". Sen sijaan että Final Fantasy X-2 pyörisi uudessa fantasiamaailmassa, sen tarina alkaa siitä mihin edellinen osa jäi.

Tapaamme jälleen pirtsakan Yuna-neidon, joka viime pelissä pelasti maailman syntisen isolta pahuuden ruumiillistumalta. Vaan tyttö ei ole enää entisensä. Siveellinen mekko on vaihtunut paljastavampiin tamineisiin, nyt sankaritar tanssahtelee tiukoissa shortseissa ja avoimessa topissa. Myös naapurintyttö-imago on saanut kenkää. Jos uudistuneelle Yunalle erehtyy ryppyilemään, saa kaivella hauleja lihastaan. Yhdessä ylienergisen Rikku-varkaan ja synkistelevän Paine-soturin kanssa hän etsii aarteita eri puolilta maailmaa. Neitoja ajaa eteenpäin huhu, jonka mukaan hiljattain kadonnut sankariuros olisi sittenkin elossa.

Värikäs fantasiamaailma on onnellisempi kuin edellisessä osassa, mutta ongelmilta ei silti säästytä. Kympin lopussa alkanut Ikuinen Rauha rakoilee, kun eri järjestöt riitelevät politiikasta ja uskonnosta. Kielletty teknologia on nyt vapautunut ja maailma vilisee jos jonkinlaista robottia ja fiksua vekotinta. Silti koneet ovat monille yhä tabu. Pian horisonttiin hahmottuu uusi uhkakuva, jolta planeetta pitäisi pelastaa.

Final Fantasy X-2 on sarjan humoristisin peli tähän asti. Se tihkuu iloa, väriä ja tyttöenergiaa. Tarinan pinkit sävyt voivat saada heikommat yökkäilemään, mutta oikealla asenteella peli piristää päivää sokeriruiskeen lailla. Tyyli säilyy yhtenäisenä läpi pelin, vaikka synkistyykin lopussa mukavasti.

Tekemistä piisaa

Kymppi-kakkonen eroaa edeltäjistään epälineaarisella rakenteella. Kympissä ravattiin ennalta määrättyjä reittejä juonikohtausten ja taisteluiden välillä, mutta nyt paikkoja tutkitaan vapaassa järjestyksessä. Ilmalaivan saa käyttöön heti alussa ja kympistä tutuille alueille pääsee fiilistelemään siltä istumalta. Pelaaja voi suunnata kulkunsa trooppisilta saarilta lumihuippuisille vuorille, tai käydä nostalgiatripillä mystisen Zanarkandin raunioilla. Maailman luojilla on piisannut mielikuvitusta, mutta valitettavasti suurin osa paikoista on edellisen osan kierrätystä. Kymppinsä kahlanneille fantastinen Spira on kuvakulmia myöten tuttu.

Vaikka menisi minne, löytää aina uusia sivutehtäviä ja lyhyitä tarinantynkiä. Milloin pitää etsiä aarre luolasta tai pelastaa majatalo mörköjen hyökkäykseltä, tekemistä riittää aina. Jotkut tehtävät sulkevat toisensa pois, joten kaikkea ei voi nähdä yhden läpäisykerran aikana. Hienona ideana kerätyt tavarat ja taidot säilyvät läpipeluun jälkeen, joten uutta taivalta ei tarvitse aloittaa täysin nyyppähahmoilla. Kun tarjolla on kuulemma vielä kuusi erilaista loppuratkaisua, uudelleenpelausarvo on melkoinen.

Alueelta toiselle siirrytään simppelin valikon kautta. Ennen kuin työntää nenäänsä minnekään, halutusta alueesta saa lukea lyhyen kuvauksen. Se kertoo tehtävän vaikeustason ja antaa vihjeitä tulevasta. Pääjuoneen liittyvät tehtävät on erikseen merkitty. Tarinan läpäisy kestää reilut parikymmentä tuntia, sivutehtäviä hakkaamalla aika kolminkertaistuu. Ja mikäs niitä kolutessa. Vaikka ne pyörivät pelkän taistelun ympärillä, ne on naamioitu vaihteleviksi ja niistä saa palkkioksi arvokkaita aarteita.

Hei, odota vuoroasi!

Final Fantasy -sarja kärsii yhä ikiaikaisesta kirouksestaan, satunnaistaisteluista. Rauhallinen hölkkä keskeytyy jatkuvasti, kun ruutu räjähtää kappaleiksi ja pelaaja heitetään areenalle ottamaan mittaa oudoista örmyistä. Erilaista hirviötä löytyy ameebasta rautajättiläiseen, ja suurin osa niistä on ulkonäöltään kympistä tuttuja.

Taistelevia hahmoja käskytetään komentovalikosta hyökkäämään, taikomaan ja käyttämään esinettä tai erikoiskykyä. Vuoropohjaisessa Final Fantasy X:ssä sai omaa siirtoa harkita tuomiopäivään asti, mutta enää hidastelijoille ei anneta armoa. Valikkoa täytyy selata vauhdilla, sillä se punasilmäinen paholainen ei aio kiltisti odottaa vuoroaan. Hoppu saa adrenaliinin hyvin liikkeelle.

Vauhdikkaaseen miekankalisteluun lisää jännitystä se, että vaikeustasoa on kohotettu rankasti. Möröt kestävät paljon kuritusta ja purevat epätavallisen kovaa. Jopa konkarien kannattaa täyttää reppu henkiin herättävillä parannusjuomilla, sillä nyt niitä palaa muuallakin kuin isoissa pomotaisteluissa. Jos pelisarjan niksit eivät ole ennestään hallussa, kymppi-kakkonen saattaa hyvinkin jäädä liian vaikeaksi.

Vaatteet luovat naisen

Hahmonkehityssysteemi on jälleen rakennettu uusiksi. Enää ei hypitä Sphere Boardilla, vaan tällä kertaa taidot ja ominaisuudet määrittyvät vaatteiden mukaan. Taistelijaksi pukeutunut tyttö mätkii miekalla, tanssija huumaa hypnoottisilla liikkeillä ja varas korjaa vihollisten kamat parempaan talteen. Laajaa vaatevarastoa saa selata kesken taistelun. Jos eteen sattuu vaikkapa nyrkille immuuni pirulainen, voi heittää velhonhatun päähän ja korventaa kammotuksen tulipallolla.

Suurin osa vaatteiden tuomista taidoista on kympistä tuttuja, ne vain saa käyttöön eri tavalla. Tuntuuhan se vähän hassulta, kun aloittelijan tasolle taantuneet maailmanpelastajat opettelevat uudelleen vanhoja temppuja.

Hahmojen kehitys tempaa kuitenkin mukaansa, eikä vanhan toisto maailmaa kaada. Uuden vaatekerran löytäminen on aina iso tapaus, ja hienoja pukuja pitää päästä kokeilemaan (kuolaamaan) jokaisen hahmon yllä. Kokemustasoihin perustuva systeemi jättää kuitenkin niukasti mahdollisuuksia vapaalle virittelylle.

Newbiet menkää muualle

Kymppi-kakkonen näyttää prikulleen edeltäjältään, sururaitoja myöten. Hienot maisemat ja värikkäät efektit hivelevät yhä silmiä, eikä ikääntymisen merkkeihin pahemmin törmää. Peli pursuilee hulvattoman tyylikästä pukusuunnittelua ja painovoimaa uhmaavia kampauksia. Jos pieni pökkelömäisyys ei haittaa, ulkoasu näyttää ihan hyvältä. Ainoastaan taistelut eivät enää vaikuta samalla tavalla kuin ennen. Koska hahmot huiskivat yhtä aikaa, elokuvamaiset kuvakulmat jäävät vähäisiksi ja mättö tuntuu sekavalta koheltamiselta. Kestää aikansa, ennen kuin silmä oppii seuraamaan ruudun tapahtumia.

Sarjan vakiosäveltäjä on korvattu nuoremmilla jannuilla, jotka lähestyvät aihepiiriä tuoreella otteella. Mahtipontisen paatoksen sijaan kaiuttimet hyppivät rallattavien biittien ja torventörähdysten tahdissa. Musiikki miellyttää korvia ja pitää yllä vallatonta tunnelmaa, joskin vannoutuneet Uematsu-fanit saattavat olla asiasta eri mieltä.

Vaikka kymppi-kakkonen kierrättää täysillä edeltäjästään tuttuja paikkoja ja mörköjä, se tuntuu Final Fantasy -pelinä tuoreen erilaiselta. Näennäinen vapaus ja sivutehtävien määrä saavat pelin muistuttamaan enemmän PC-puolen ropea, kuin konsoliputkijuoksua. Silti tarina säilyy yhtenäisenä ja Spiran monimuotoista populaa ihmettelee mielellään. Ensimmäiseksi Final Fantasyksi se ei kuitenkaan ole hyvä valinta, sillä halpishajun peittämiseen tarvitaan jonkin verran fanikerrointa.